Seurattuani Päivi Räsäsen oikeudenkäyntiä kaksi esitettyä näkemystä jäi hämmentamään minua. Ensimmäinen oli syyttäjän ihmiskäsitys.
Käsitys, jossa teon ei anneta määrittää ihmistä, on syyttäjän mukaan fundamentalistinen.
Ei ole. Se on tyypillisen terapeuttinen.
Terapiassa on tavoitteena luoda turvallinen tila, jossa ihminen pystyy käsittelemään häntä painavia asioita, olivat ne miten hirveitä tai häpeällisiä sinänsä, turvallisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Tämä edellyttää, erityisesti raskaisiin rikoksiin syyllisyneiden kohdalla, että ihminen ja hänen tekonsa erotetaan toisistaan. Teko ei määritä sitä, mikä ihminen on. Ihmiseen kohdistuvan hyväksynnän ilmapiiri voi auttaa ihmistä itseään käsittelemään tekoaan niin, ettei hän anna enää sen määrittää ja tuhota itseään. Tekoonkin voi suhtautua hyväksyvämmin ja armollisemmin, kun alkaa ymmärtää sen motiiveita ja asioita, joista se kumpusi. Näin ihminen voi vapautua häntä orjuuttavien voimien ja taakkojen alta.
Syyttäjä ei ole ihmistieteiden ammattilainen eikä filosofi. Rikollisten kanssa hän kyllä työskentelee, mutta ei auttaakseen, vaan tuomitakseen. On hyvin vaarallista, jos valtion edustaja oikeudessa kuvittelee lausuvansa ylhäältä päin ihmiskäsityksen ydintä koskevia totuuksia olemuksen ja tekojen yhteydestä. Näkemyksiä, jotka voivat käänteisessä tilanteessa, rikollisen tai addiktin miettiessä, mikä häntä määrittää, murskata ihmisen syvemmältä kuin mikään maallinen oikeus.
Syvyyspsykologinen terapiakäsitys lainaa tietenkin paljon kristillisen sielunhoidon perinteestä, jossa armo luo ihmiselle tilan kohdata pahuutensa ja käsitellä sitä.
***
Yhtä hämmentävä oli Räsäsen puolustuksen syntikäsitys.
Synnin määritelmä on, että ihmiset tietoisesti rikkovat vastoin Jumalan tahtoa, puolustus lausuu. Puolustus painottaa, että häpeä ja synti kuuluvat ihmisten tekemiseen, ei olemiseen. Jos tekemistä ei eroteta olemisesta, koko uskonnon toiminnallinen merkitys katoaa.
Luterilainen syntikäsitys korostaa kuitenkin synnin olevan turmiovalta, jota ihminen ei valitse. Siksi puhutaan perisynnistä. Luterilainen tunnustus painottaa, että perisynti on todellinen synti, eivät vain tekosynnit. Siksi syntiä ei voi paeta olemalla tekemättä tekoja. Silloin synti vain muuttaa muotoaan ja hienostuu esim. moraaliseksi ylpeydeksi. Synnin syvyyden näyttää vasta armo, joka paljastaa ihmisessä jumalanvastaisuutta, jota ihminen ei tienyt olevankaan.
Toinen luterilaisen syntikäsityksen ulottuvuus on käsitys, että kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Vaikka hän ei tekisi syntiä armon vallitessa häntä, hänen olemiseensa kuuluu kuitenkin sisäinen kamppailu. Se synti, jota hänessä vielä on, vaikka se ei purkautuisi teoiksi, tarvitsee päivittäin anteeksiantamusta, tunnustamista ja paluuta kasteen armoon. Luterilainen teologinen ihmiskäsitys, toisin kuin jotkin yksipuolisemmat, mahdollistaa tälläkin tavoin ihmiselle oman pahuutensa kohtaamisen ja käsittelyn, ilman että ihmisen tarvitsisi pelätä sen tuhoavan hänet.
Eikö se nimenomaan ole room.katolinen käsitys, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja hänestä tulee syntinen vasta kun tekee syntiä? En ymmärrä mitä eroa on siis Jari Haukan ja Sami Paajasen teologialla tässä suhteessa room.kat. teologiasta?🤔
Siis ihminen ei olisi syntyjään syntinen, mutta hänellä olisivalttius synnin tekoon. Joten syntiä tehdessään, hänestä tulee syntinen.
Itselleni on kirkastunut Jeesuksen ristinsovitustyön merkitys vasta ymmärrettyäni ihmisen täydellisen turmeltuneisuuden. ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan…”
No joillakin kirkkokunnilla on sitten käsitys, että ”meistäpä on hyvinkin itseämme auttamaan”. Ei päästä Kristuksen ja hänen sovitustyönsä suuruuden merkityksen tuntemiseen eikä armon osallisuuteen.
Kaksi huomiota. 1. Korviini tarttui eilisestä uutisoinnista ilmaisu: ”Asia tai teko X on synti ja häpeä”. Puhe- ja yleiskielessä tämä ilmaisu on jo kauan ollut nimenomaan negatiivissävytteinen ja leimaava, äänensävystä ja laajemmasta yhteydestä riippuen. Ihminen puhuu ihmisestä tai ihmisryhmästä. Jos sitä käytetään uskonnollisessa/teologisessa merkityksessä, ilmaisun sävy muuttuu. Asia tai teko X on synti ja häpeä on rikkomus nimenomaan suhteessa Jumalaan. Onko nyt käynyt niin, että jälkimmäistä merkitystä ei yksinkertaisesti tunnisteta?
2. Antero Syrjänen on mielestäni oikeilla jäljillä sikäli, että vahva ennakkoymmärrys, jollaisesta uskon asioissa tai skeptisismissä yleensä on kysymys, tapaa ohjata ajatteluamme. Olen pannut merkille, että osa kristityistä pitää Raamatun kuvauksia niin itsestään selvinä totuuksina, että dialogi maallistuneen ympäristön kanssa on hyvin vaikeaa.
Jari Haukka,
Entä, jos perisyntioppi ei olekaan ” lännen erikoisuus”, vaan pikemminkin muinainen juutalainen ajatus, jota nykyjuutalaisuus ei taida tunnustaa. Kuten rabbi Shmuel Eliyahu kirjoittaa: ”Alkuperäinen synti, jolla tarkoitetaan ensimmäisen ihmisen syntiä Eedenin puutarhassa, on kaikkien syntien alkujuuri.” Edelleen Messiaasta puhuttaessa Babylonialainen Talmud, Sanhedrin 99a toteaa: ”Tällä Messiaalla täytyy olla erilainen ihmisluonto kuin muilla ihmisillä: jumalallinen luonto, jota synnin vitsaus ei voi koskettaa.” Lisäksi Jalkut Shimoni: ”Oppineet kysyvät, hallitseeko paha luonto ihmisiä siitä hetkestä, jolloin sikiö luodaan vai vasta siitä hetkestä kun lapsi syntyy.” Niin tai näin, ajatus taitaa olla selvä. (Messias ja rabbien opetukset, Eitan Bar)
Lisäksi kuten Timo Eskola kirjoittaa blogissaan mm…onko tässä käymässä niin, että ”yhdellä tuomarin nuijan kopautuksella kriminalisoidaan kristillinen seksuaalimoraali? Samalla se tarkoittaisi kaikkien täällä toimivien kristillisten kirkkojen, etenkin Ortodoksikirkon, Katolisen kirkon, Vapaakirkon ja Helluntaikirkon seksuaaliopetuksen kriminalisointia.”
https://www.perustalehti.fi/2021/09/imago-essentialis/
Luin taas uudestaan tätä emeritus prof. Jouko Martikaisen mielenkiintoista kirjoitusta Perusta-lehdestä. Minua on alkanut kiinnostaa oppi Kristuksen kahdesta luonnosta. Tämä asia liittyy nähdäkseni olennaisesti siihen miten perisynti käsitetään. Oletko ajatellut miksi Jeesuksen piti ylipäätään syntyä ihmiseksi? Eikö hän olisi voinut vain Jumalana sovittaa syntimme tai jotain muuta? Hänen piti ihmisenä elää synnitön elämä. Hän on uusi Aadam. Kristus on jumalihminen.
Meille opetetaan nykyään luterilaisuudessa, että Jumalan kuva ihmisessä on turmeltunut syntiinlankeemuksen seurauksena, mutta ei kokonaan menetetty. Luther kuitenkin opetti toisin.
”Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi.
Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty.
Ongelma on erityisen hankala siitä syystä, että kieli tekee meille tässä tepposia. Käsite ”Jumalan kuva” tuntuu meistä suureelta, jolla on tietty substanssi eli sitä kantava olemispohja. Tästä syystä meitä hirvittää se ajatus, että jos Jumalan kuva olisi kokonaan menetetty, meissä ei olisi enää jäljellä mitään kosketuspintaa Jumalan kanssa. Sen sijaan olisimme vain kosketuksessa Jumalan vastustajan kanssa. Se osoittautuisikin Jumalaa väkevämmäksi. Todellisuus halkeaisi markionilaisittain kahtia. Tämä pelko estää meitä seuraamasta tässä asiassa Lutheria. On kuitenkin kysyttävä, miten Luther itse selviää tästä ongelmasta? Näyttää siltä, ettei ongelma huolestuta häntä laisinkaan. Näin siksi, että Jumala on suvereeni Herra myös sen jälkeen, kun ihmisestä on tullut Saatanan kuva. Tästä huolimatta Hän katsoo ihmistä niin rakastavasti, ettei ihminen voi irtaantua alkuperäisestä luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen kaikin voimin Saatanan talutusnuorassa.
On lisäksi kysyttävä, mikä ihmiskäsitys on realistisempi eli siis paremmin tosiasioiden ja kokemuksemme mukainen, Lutherin vai idealisoiva näkemyksemme ihmisestä? Eikö realismi ole Lutherin puolella, niin hirveää kuin onkin ajatella, että olisin Saatanan enkä Jumalan kuva? Tämä on niin kauhea asia, että Jumala kaikkivaltiudessaan ja suuressa armossaan estää meitä näkemästä orjuuttamme Saatanan alaisuudessa täydessä karmeudessaan. Hän paljastaa sen meille vain Pojassaan, joka otti päällensä meidän orjuutemme Saatanan alla. Siksi Lutherin mukaan Herran Kristuksen tehtävä onkin palauttaa meihin Jumalan kuva. Sen hän tekee olemalla meille imago essentialis hominis eli ihmisen olemuskuva. Autuas vaihtokauppa on kuvan vaihto. Herra Kristus pukeutuu kaikkeen siihen, mikä on meidän omaamme ja antaa vastineeksi kaiken sen, mitä hän itse on Jumalan kuvana: ”Induit formam et figuram nostram et imaginem et similitudienem, ut nos induat imagine, forma, similitudine sua” eli ”hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” kuten hän sanoo joulusaarnassaan vuodelta 1515.
Herra Kristus on uuden ihmisen prototyyppi. Hän pukeutui kaikkiin ihmistä hallitseviin turmiovaltoihin, ja muutti ne vastakohdikseen: synnin vanhurskaudeksi, kuoleman elämäksi, Jumalan vihan hänen rakkaudekseen ja Saatanan orjuuden Jumalan lasten vapaudeksi, ja mikä kaikkein ihmeellisintä – helvetin taivaaksi.”
Kiitos Riitta tuosta prof. Martikaisen tekstiviitteestä. Vaikka tuo Perusta-lehti minulle tuleekin, en ole tullut lukeneeksi tuota artikkelia. Erittäin mielenkiintoinen teksti siitä, miten Jumalan kuva muuttui meissä syntiinlankeemuksen jälkeen Saatanan kuvaksi. Prof. Martikainen käsittelee osaltaan mm. Lutherin tekstejä kirjassa: Kuninkaani on tieni, joka on hänen 75-vuotisjuhlakirjansa.
Kosti, osallistuin taannoin (en muista vuotta) Perusta-lehden Teologisille opintopäiville ja olin kuuntelemassa Martikaisen luentoa Kristuksen kaksiluonto-opista, perisynnistä ja doketismista. En muista luennon tarkkaa nimeä. Mutta Martikainen sanoi jotenkin niin, että luterilainen perisyntikäsitys on vapaa doketismista. Ja ne, jotka selittävät sen toisin kuin lut. teologia taas eivät ole siitä vapaita. Mielenkiintoista.
Mielestäni Kristuksen ristinsovitustyön todellinen suuruus ja merkitys voi avautua vain (joskin ei tietenkään tyhjentyvästi), jos tajutaan jumalattoman ihmisen täydellinen turmeltuneisuus (kuollut synteihinsä) ja kyvyttömyys hyvään ilman Kristusta.
Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on, että katsotaanko esim. nuhtelemisen olevan heti panettelua ja solvaamista.
”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.” Entä kun itse lankeaa ?
Jos ja kun lankean, minun itsenikin pitää hyväksyä itseeni kohdistuva nuhtelu.
Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea. 1. Kor. 10:12
Enkelit lankesivat taivaassa, Aadam paratiisissa, Pietari Kristuksen seurassa.
Theophilus Polwheile
Rantanen ei nyt oikein näytä pääsevän ylitse tästä nuhtelemisesta jankkaamisesta. Niin moneen keskusteluketjuun sitä on ollut tarve tunkea.
Mielestäni voit piehtaroida nuhteissa niin paljon kun katsot tarpeelliseksi. Ei sitä ole kukaan kieltämässä eli ei muuta kuin paita pois ja ruoska heilumaan. Kärsimällä sitä kirkkaimman kruunun saa.
”Jos ja kun lankean, minun itsenikin pitää hyväksyä itseeni kohdistuva nuhtelu.” Se riippuu kokonaan siitä, kuka sinua nuhtelee.
Voivatko uskontopoliisit määrätä sakkoa sen mukaan kuin on lankeemus, eikä pelkkä nuhtelu riitä ? Entä kun lankeemus ilmenee vain/myös saastaisina ajatuksina, jotka likaavat vain oman tunnon (ei omantunnon) ? Päällepäin voi esittää hyvinkin hurskasta. Tämä dilemma on syvä. Ryhtykäämme toistemme vartijoiksi ! Se antaa elämälle merkityksen.
Herra on poistanut sinun tuomiosi, kääntänyt pois sinun vihollisesi. Sef. 3:15.
Me olemme tehneet syntiä, (Tuom. 10:10, 15, Katumuspsalmit: 6, 32, 38, 51, 102, 130 ja 143, Room. 11:32, Gal. 3:22) olemme tehneet kapinan, olemme loukanneet Jumalan majesteettia. Me olemme tarttuneet aseisiin Herraamme vastaan. Ja kuitenkin säästää Jumala meitä ja sallii toisen, viattoman, Jeesuksen, astua meidän sijaamme sovittamaan meidän rikoksemme. Onko tämä inhimillistä oikeutta, oi Herra, Herra? Oi ei, tässä ei meitä ole kohdeltu oikeuden mukaan, vaan tässä on ilmennyt rakkaus, joka käy yli kaiken ymmärryksen ja kaikkien ajatusten.
ANDERS NOHRBORG, Armoa armosta, SLEY, 1966. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Riitta Sistonen, Jouko Martikaisen artikkeli kuvaa luterilaista 1500 luvulla syntynyttä syntikäsitettä. https://www.perustalehti.fi/2021/09/imago-essentialis/ > luin tuo artikkelin. Synkkähän se oli. Lutherin mukaan Ihmisen substanssi on perkeleen kuva, jos ymmärsin oikein. Miten tämä näkemys suhteutuu luterilaiseen tunnustukseen jossa ihmisen luonnon ja perisynnin välillä tehdään ero? Onko lutherin näkemys eri kuin luterilaisen tunnustuksen? Vai onko kysymys samasta asiasta, jos on, niin se kaipaisi selityksen.
Mistä Sami tiedät niin tarkkaan, että Luther kehitteli tämän syntikäsityksen? Entäpä jos vuosisatojen ajan syntikäsitys olikin ollut harhainen? Niinhän oli vanhurskauttamiskäsityskin. Ihmiset pyrkivät puolustautumaan loppuun asti Jumalan edessä ja pitämään itseään hyvinä. Niin aiemmin kuin tänäkin päivänä. Vasta Kristuksen ristin edessä uskaltaa Jumalan armoon turvautuen tunnustaa pimeytensä.
UT:ta lukiessani tulen kyllä samaan tulokseen kuin Luther. Onhan se toki synkkää eikä tohtisi uskoa, mutta kun realistisesti itseään ja maailmaa katsoo, niin todellisuus todistaa sen oikeaksi. Mutta sitä ihanampi on Jumalan armo. ”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi.”
Luterilaisuuden mukaan vain uskossa tehdyt hyvät työt kelpaavat Jumalalle. Kaikki mikä ei ole uskosta on syntiä, sanoi Paavali.
Miksi Jeesuksen piti kärsiä niin kauhistava häpeällinen kuolema ottamalla koko maailman synnit kannettavakseen? Hänet tehtiin sananmukaisesti synniksi! Jos ihminen on vain pikkuisen turmeltunut, mutta kohentelemalla saadaan ryhtiliike aikaan, niin miksi Jumala uhrasi ainokaisen Poikansa tällä tavoin?
Minulle ei muut selitykset tässä pwrisynti-asiassa kelpaa. ”niinkuin kirjoitettu on: ’Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomaksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; hwidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmiensä edessä.” Room. 3:10-18
Riitta, ei ollut mitään luterilaista syntikäsitystä ennen 1500 lukua, ei ollut koko luterilaisuutta. Peilaat kirjoituksilla koko ajan katolista ajattelua vastaan. Katolinen kirkko oli vain osa kristikuntaa, uskonpuhdistus oli hyvin paikallinen ilmiö, jossa kritiikin kärki kohdistui katoliseen teologiaan. Katolisen kirkon teologit irtautuivat omasta kirkostaan ja loivat uuden kirkon.
Mitä mieltä olet tuosta saatana kuvasta ja tunnustuskirjojen lausumasta jossa erotetaan luonnon ja perisynnin välinen ero. Onko ihmisen substanssi siis saatana kuva? Vai miten ymmärrät tämän luonnon ja perisynnin välisen eron?
Sami, olen lukenut kirkkohistoriaa. Et viitsisi selittää minulle asioita, jotka olen oppinut jo lukiossa 70-luvulla. Ihmettelen, että edelleen näistä kirjoitat kuin olisin täysin tietämätön asioista!
Voitko linkittää tähän tuon Tunnustuskirjojen kohdan, jossa erotetaan luonto ja perisynti.
Riitta, voit katsoa sen helposti tunnustuskirjojen lopussa olevasta hakemistosta.
Mustanaamio on kova koville. Vanha viidakon sanonta. Siis todellisille roistoille. Mustanaamiohan edustaa esivaltaa ja viranomaisia omalla tavallaan.