Syyttäjän vaarallinen ihmiskäsitys ja Räsäsen kapea syntikäsitys

Seurattuani Päivi Räsäsen oikeudenkäyntiä kaksi esitettyä näkemystä jäi hämmentamään minua. Ensimmäinen oli syyttäjän ihmiskäsitys.

Käsitys, jossa teon ei anneta määrittää ihmistä, on syyttäjän mukaan fundamentalistinen.

Ei ole. Se on tyypillisen terapeuttinen.

Terapiassa on tavoitteena luoda turvallinen tila, jossa ihminen pystyy käsittelemään häntä painavia asioita, olivat ne miten hirveitä tai häpeällisiä sinänsä, turvallisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Tämä edellyttää, erityisesti raskaisiin rikoksiin syyllisyneiden kohdalla, että ihminen ja hänen tekonsa erotetaan toisistaan. Teko ei määritä sitä, mikä ihminen on. Ihmiseen kohdistuvan hyväksynnän ilmapiiri voi auttaa ihmistä itseään käsittelemään tekoaan niin, ettei hän anna enää sen määrittää ja tuhota itseään. Tekoonkin voi suhtautua hyväksyvämmin ja armollisemmin, kun alkaa ymmärtää sen motiiveita ja asioita, joista se kumpusi. Näin ihminen voi vapautua häntä orjuuttavien voimien ja taakkojen alta.

Syyttäjä ei ole ihmistieteiden ammattilainen eikä filosofi. Rikollisten kanssa hän kyllä työskentelee, mutta ei auttaakseen, vaan tuomitakseen. On hyvin vaarallista, jos valtion edustaja oikeudessa kuvittelee lausuvansa ylhäältä päin ihmiskäsityksen ydintä koskevia totuuksia olemuksen ja tekojen yhteydestä. Näkemyksiä, jotka voivat käänteisessä tilanteessa, rikollisen tai addiktin miettiessä, mikä häntä määrittää, murskata ihmisen syvemmältä kuin mikään maallinen oikeus.

Syvyyspsykologinen terapiakäsitys lainaa tietenkin paljon kristillisen sielunhoidon perinteestä, jossa armo luo ihmiselle tilan kohdata pahuutensa ja käsitellä sitä.

***

Yhtä hämmentävä oli Räsäsen puolustuksen syntikäsitys.

Synnin määritelmä on, että ihmiset tietoisesti rikkovat vastoin Jumalan tahtoa, puolustus lausuu. Puolustus painottaa, että häpeä ja synti kuuluvat ihmisten tekemiseen, ei olemiseen. Jos tekemistä ei eroteta olemisesta, koko uskonnon toiminnallinen merkitys katoaa.

Luterilainen syntikäsitys korostaa kuitenkin synnin olevan turmiovalta, jota ihminen ei valitse. Siksi puhutaan perisynnistä. Luterilainen tunnustus painottaa, että perisynti on todellinen synti, eivät vain tekosynnit. Siksi syntiä ei voi paeta olemalla tekemättä tekoja. Silloin synti vain muuttaa muotoaan ja hienostuu esim. moraaliseksi ylpeydeksi. Synnin syvyyden näyttää vasta armo, joka paljastaa ihmisessä jumalanvastaisuutta, jota ihminen ei tienyt olevankaan.

Toinen luterilaisen syntikäsityksen ulottuvuus on käsitys, että kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Vaikka hän ei tekisi syntiä armon vallitessa häntä, hänen olemiseensa kuuluu kuitenkin sisäinen kamppailu. Se synti, jota hänessä vielä on, vaikka se ei purkautuisi teoiksi, tarvitsee päivittäin anteeksiantamusta, tunnustamista ja paluuta kasteen armoon. Luterilainen teologinen ihmiskäsitys, toisin kuin jotkin yksipuolisemmat, mahdollistaa tälläkin tavoin ihmiselle oman pahuutensa kohtaamisen ja käsittelyn, ilman että ihmisen tarvitsisi pelätä sen tuhoavan hänet.