Tuskin on mitään muuta asiaa, jota vastustetaan, niin voimakkaasti, kuin tätä Raamatun pääasiallista opetusta, että tulemme vanhurskaiksi yksin uskosta. Tässä on jo sellainen suuri vaara, että itse uskosta tulee se epäjumala jota alamme palvoa ja pitää suurena hyveenä, jonka tähden Jumala katsoisi meitä hyväksyvästi. Teemme helposti uskosta jonkinlaisen teon, jota tarjoamme Jumalalle. Jolloin käsitämme koko Raamatun pääasian nurinkurisesti, eikä me silloin olla myöskään osallisia niistä lupauksista, jotka usko antaa.
Emme kelpaa Jumalalle siksi, että käymme kasteella, tai meidät viedään kastettavaksi. Emmekä sillä, että teemme totisen parannuksen. Emme edes jokapäiväisellä Raamatun luvulla, tai jatkuvalla ja kokoaikaisella rukouksella. Emmekä millään hyvillä töillä. On niitä paljon , tai vähän. Vaarallisin näistä väärinkäsityksistä on minusta se, että laitamme luottamuksen omaan uskoomme.
Oma uskomme ei meitä pelasta, jos kuvittelemme, että se on se hyvä asia, joka meissä on ja siksi me olemme Jumalalle kelvollisia. Eikö ole aika outoa ?Usko kun kuitenkin on se, josta kaikki riippuu. Miten voin väittää, ettei se riitä. Tässä ei nyt ole kyse uskon riittävyydestä, vaan siitä että sana usko käsitetään helposti väärin. Jolloin koko Raamatun pääoppi kääntyy ylösalaisin.
Jumalan suurista lupauksista tulee vaatimuksia, jotka meidän muka pitäisi itse toteuttaa ja siitä
mitä Jumala meiltä vaatii tulee Jumalan lupauksia. Evankeliumista tulee siis laki ja laista evankeliumi. Raamatun tekstiä ei mitenkään voi oikein tulkita, jos nämä asiat ensin sotketaan keskenään.
Raamatun pääoppi on siinä, että Jumala vanhurskauttaa syntisen. Ei sitä joka johonkin hyvään ensin kykenee. Vaan sen joka ei kykene yhtään mihinkään, ei edes uskomaan siihen että hänen uskonsa olisi riittävä ansio.
Uskon kohde ja sisältö on Jeesuksen pyhä ja kallis veri, joka on vuotanut sinun ja minun edestä ja Jumala oikein hyvin tietää, että se riittää täydellisesti. Emmekä edes omalla uskollamme voi lisätä siihen mitään. Uskon salaisuus ei ole siinä, että me kykenemme jotakin uskomaan, vaan siinä mitä Jeesus on puolestamme tehnyt Mikäli lisäämme siihen jotain, niin se kertoo vain siitä, ettemme ole ollenkaan käsittäneet vielä mistä uskossa on kyse. Usko ikään kuin katsoo uskon kohteeseen, ei itse uskoon.
Tämä on uskon varsinainen sisältö ja terveeksi tekevä lääke. Tämä oppi vie Jeesuksen seuraan, jossa näemme totuuden itsestämme. Ollessamme hänen seurassaan, joka on itse totuus. Hän näkee meidän avuttomuutemme ja yrityksemme kelvata turhana räpistelynä, joka ei tuota mitään. Jopa uskosta haluamme tehdä Jumalalle kelpaavan teon. Emmekä millään haluaisi käsittää sitä, ettemme voi edes sillä saavuttaa sitä minkä Jeesus on jo meille hankkinut.
Tämä merkitsee sitä, että kaikki se mitä me olemme täytyy siirtyä syrjään ja vain Jumalan lupaus siitä että Jeesuksen sovitustyö riittää, on tultava meille kaikeksi kaikessa. Tämän tähden Raamatun pääoppi on luontaisesti jopa vastenmielinen ja siksi sitä vastaan hyökätään kaikilla rintamilla jatkuvasti.
Se kun ei anna meille mitään kunniaa, eikä arvostusta. Päin vastoin se pitää parhaimmatkin ponnistelumme ja luulotellun hyvyytemme lopulta inhottavana roskana.
Siksi ei Raamatun pääoppia oikein haluta riemuiten ottaa vastaan, vaan enneminkin taistella sitä vastaan. On vaikea uskoa että se voi olla näin yksinkertaista, ettei edes uskolla ole mitään merkitystä, jollei uskomme kohteena ja koko sisältönä ole yksin Jeesus ja hänen rakkautensa.
” Vanhurskauttava usko ”
Mistä te tiedätte mikä on vanhusrkasta ja mikä ei, sehän voi olla mitä tahansa, mitä paimen puhuu. Ja paimenella voi olla oma lehmä ojassa ja halu saada vain valtaa lammasvolyymilla. Joukkovoimaa.
Eivät ne profeetatkaan aina oikeassa olleet kuin ainoastaan omasta mielestään, mutta aiheuttivat omien luulojensa perusteella kansalle surua ja onnettomuutta.
Näitä harhauttajia aina sikiää kansojen keskuudesta. Oli sitten kysymys politiikasta tai mistä tahansa jonkun hullun vetämästä aatevirtauksesta.
Ai miten iloisenkaan teistä, jotka tulette mukaan keskusteluun ja varsinkin teistä, jotka tahdotte kumota tuon Raamatun pääopin. Vaikka teillä onkin aivan erilaisia lähtökohtia väitteillenne ja siten jopa täysin erilaisia uskon näkemyksiä, niin tämä oppi on teille kaikille punainen vaate, jonka kimppuun on käytävä. Tämä on tietenkin aivan luonnollista, että löydätte toisenne samalla puolella rintamaa. Jos oppi olisi vain kirkon oppi, niin silloin asian voisi siltä kannalta hyvin käsittää, mutta kun tässä on kyse enemmästä. Tämä on, se oppi Josta Jeesus sanoi: tämä oppi ei ole minun vaan Hänen joka minut on lähettänyt. Joh. 7:16
Joten tämä Raamatun pääoppi on se oppi joka on tullut ylhäältä, joten se ei ole meidän logiikkamme mukaista. Se itseasiassa kumoaa sen mitä me pidämme oikeana ja sopivana.
Joten vastustutuksenne on ihan luonnollinen seuraus siitä, että törmäätte Jumalan suureen viisauteen, joka hulluutenakin on viisaampaa , kuin meidän viisautemme.
On helppo käsittää se, ettei yksikään hyvä ajatuksemme , tai tekomme ole samalla tavalla täydellinen ja puhdas kaikesta epätäydellisyydestä, kuin mihin Raamatun tekstit meitä velvoittaa.
Eikä meille kuitenkaan anneta mitään lupaa missään kohden lieventää näitä kovia vaatimuksia.
Raamattu jopa sanoo, että joka rikkoo yhdessä kohdin, on rikkonut koko lain. Joten olemme tuomion alaisia kaikki, jos vetoamme omiin tekoihimme. Niiden varassa emme voi mitenkään pelastua. Koska mikään ei ole riittävää , eikä täydellistä meissä.
Siksi tuli Jumala ihmiseksi ja otti ihmisen epätäydellisen ulkoisen muodon, mutta samalla kuitenkin oli ja on täydellinen Jumala. Joten Hän on sitä, mitä Raamattu vaatii. Eikä rikkonut sitä lakia yhdessäkään kohtaa.
Jumala itse ei tarvinnut tätä, mutta me tarvitsemme. Me tarvitsemme sen puhtauden ja pyhyyden, joka on edellytys sille, että saamme Jumalan hyväksynnän. Joten Jumala antaa se Vapahtajamme muodossa meille täytenä lahjana. Emme kykene puristamaan itsesetämme rakkautta Jumalaan, mutta kun saamme Jeesuksen hankkiman sovituksen, pyhyyden ja puhtauden, niin rakkaus Jeesukseen syntyy automaattisesti.
Siihen asti, kun käsitämme Jumalan lain kohtuuttomina vaatimuksina, niin emmehän mitenkään voi täydestä sydämestä rakastaa sellaisia vaatimuksia ja niiden antajaa. Sen sijaan kun hän itse ottaa päälleen sen rangaistuksen, joka meille kuuluisi, niin totta kai meissä syntyy rakkaus myös niihin tekoihin, joita hän meiltä odottaa. Niinpä pienikin teko, joka uskossa saatamme tehdä, miellyttää Jumalaa suuresti. Teon arvo sinänsä, ei ole hänelle merkityksellinen vaan se että teemme sen rakkauden tähden.
Koko Raamattu todistaa siitä, että rakkaus Jumalaan ja hänen sanaansa on ratkaisevaa kaikessa. Ei se miten hienoja ja hyviä ulkonaisia tekoja saamme aikaan. Rakkautta itsestämme emme voi puristaa, mutta Jumala voi laittaa sen sisimpäämme, silloin kun uskon katseemme on suunnattu Jeesuksen rakkauteen meitä kohtaan.
Kyllä se Pekka on sillä tavalla, että jos johonkin asiaan ei usko, niin sitten ei usko. Ei se usko väkisin kenellekään omilla aivoillaan ajattelevalle ihmiselle synny. Sama pätee tietenkin rakkauteen, varsinkin jos rakkauden kohde on joku täysin abstrakti muinainen henkiolento tai muinoin elänyt puuseppä.
Jos po. henkiolento (puhumattakaan pari tuhatta vuotta sitten eläneestä puusepästä) ei ole antanut itsestään minkään sorttista olemassaolon- tai elonmerkkkiä, on ainakin minun mahdoton uskoa moiseen otukseen puhumattakaan, että rakastuisin semmoiseen.
Äläkä nyt yritä jälleen kerran väittää, etten vain ole huomannut po. henkien yhteydenottoyrityksiä. Jos on kaikkkitietävä, kaikkivaltias, niin luulisi kyllä, että semmoisella olennolla on hallinnassa keinot joilla meikäläinenkin patamusta pakana saadaan huomaamaan yhteydenottoyrityksensä.
En ole tässä siinä asemassa, että voisin saada sinua Kimmo uskomaan. Tämä on oikeastaan vain niille, jotka haluavat vahvistaa uskoaan ja luottamustaan siihen, että armo kuuluu heille täysimääräisenä. Ei pelkästään joissakin epäonnistumisissa, tai töppäyksissä, vaan ihan kokonaisvaltaisesti. Meidän tekemisemme – tai tekemättä jättämisemme on täysin merkityksettömiä sen rinnalla mitä meille on lahjana valmistettu. Olisihan se suuri ilo jos sinulle myös kelpaisi tämä oppi. Saisit ilmaiseksi, niin äärettömän paljon, mutta hylkäämällä sen menetät sen kaiken.
Mikä on minusta hyvin surullista.
Pekka:””Olisihan se suuri ilo jos sinulle myös kelpaisi tämä oppi. Saisit ilmaiseksi, niin äärettömän paljon, mutta hylkäämällä sen menetät sen kaiken.””
Siis mitä tuohon pitää tekemän, toteat ”kelpaisi” ja ”hylkäämällä”, siis eikö tuossa ihmisen tekemisistä ole kyse?
Vastaatko siis kysymykseen, niinkuin Pietarilta kysyttiin ensimmäisenä helluntaina:
37 Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?”(Ap.t.2)
Pekka: ”Meidän tekemisemme – tai tekemättä jättämisemme on täysin merkityksettömiä sen rinnalla mitä meille on lahjana valmistettu.”
Jaa, no sehän on sitten ihan se ja sama uskooko vaiko ei. Homma hallussa joka tapauksessa.
Pekka: ”Olisihan se suuri ilo jos sinulle myös kelpaisi tämä oppi.”
Mikksei se muka kelpaisi? Jonkun pitäisi kuitenkin ensin saada minut uskomaan siihen. Ja ellei tämä teidän jumalannekkaan siihen kykene, niin kuka sitten?
Rauli, kirjoittaessani viestiä mielessäni oli tuo “hypostasis”, uskon luja luottamus, joka ohjasi Aabrahamin myös sitten luonnostaan tekoihin. Mielestäni yksinkertainen armonjärjestys on juuri tuo luja usko Jumalaan ja hänen sanaansa, josta lapsi taitaa paras esimerkki, mutta tietenkin niin, että usko tulee kuulemisesta Jumalan sanan kautta.
Toteat, ettei usko ole taivaasta tipahtanut valmis lahjapaketti. Olen samaa mieltä, sillä monen (uskon)ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle taivaan valtakuntaan, kuten (Apt14) asian ilmaisee.
Palatakseni vielä Jumalan käskyyn Aabrahamille uhrata poikansa, niin lieneekö Aabrahamin mielessä käynyt ajatus siitä, onko Jumala epäjumala, joka käskee uhrata lapsia? Tuo tapa lienee ollut käytössä siihen aikaan kanaanilaisten keskuudessa. Siihen viittaa jewishvirtuallibrary.org ja mm. myös (Ps106:37-38) ”Ja he uhrasivat poikiansa ja tyttäriänsä riivaajille. He vuodattivat viatonta verta, poikiensa ja tyttäriensä verta, uhraten heidät Kanaanin epäjumalille, ja maa saastui veriveloista.”
Tuo uskon koetus on aivan mahdoton, mikäli Aabrahamin on täytynyt punnita mielessään sitä, onko Jumala sittenkin vain samanlainen epäjumala kuin kanaanilaisten epäjumalat. Mikä lienee saanut Aabrahamin vakuuttuneeksi siitä, että hän ei uskon luottamuksessa kuitenkaan kieltänyt uhraamasta omaa poikaansa. Tämä voidaan luonnollisesti katsoa esikuvaksi siitä, että Jumala uhrasi oman Poikansa meidän edestämme.
Luther määritteli vanhurskauttamisen kirkon tärkeimmäksi kohdaksi. Mitä syntisen vanhurskauttaminen sitten tarkoittaa, se ei ole luterilaisuudessa ollut yksinkertaista. Puhutaan forenssisesta vanhurskauttamisesta ja effektiivisestä vanhurskaudesta.
Timo Eskola kirjoittaa tästä aiheesta historiallisen näkökulman, pieni lainaus häneltä ja linkki lopussa, koko artikkeliin;
” Keskustelussa käytetyt termit ovat hieman erikoisia. Jokainen, joka haluaa saada siitä selkoa, joutuu selvittämään itselleen ensinnäkin, mitä efektiivinen tarkoittaa. Lutherin sanotaan puhuneen etenkin Galatalaiskirjeen selityksessään siitä, että Kristus itse uskon lahjana on se meissä asuva vanhurskaus, jonka Jumala lukee edessään meille vanhurskaudeksi. Tätä näkemystä on kutsuttu termillä unio, koska se puhuu Kristuksen yhdistymisestä uskoviin. Melanchthonin epäillään puolestaan siirtäneen painopistettä juridisen hyväksi lukemisen eli forenssisen näkemyksen suuntaan. Tosin hänelläkin Augsburgin tunnustuksessa korostuu uskon näköala. Tästä seuraa pohdinta: onko usko vain passiivista vastaanottamista vai myös pelastuksen ”haluamista”.
Oppineet käyttävät aiheen käsittelyssä tiettyjä avaintermejä. Forenssisuudella tarkoitetaan sitä, että Jumala toimii taivaan suuressa oikeussalissa ja lukee Kristuksen vanhurskauden syntisen hyväksi. Tämä vanhurskauttaminen tapahtuu ihmisen ulkopuolella ja on siksi täysin objektiivinen. Siksi näkemyksessä korostuu Jumalan suosio (gratia/favor). Dogmatiikassa kuitenkin muistutetaan, että vanhurskauttaminen on uskonpuhdistajien mukaan myös lahja eli Kristus itse (donum).
Onko vanhurskauttaminen siis sakramentaalinen tapahtuma, joka tuottaa olemuksellisen muutoksen meissä, vai tapahtuuko kaikki meidän ulkopuolellamme? …” https://www.perustalehti.fi/2015/05/vanhurskauttaminen-ja-unio-perinteinen-luterilaisen-kiistan-aihe/
Luther itse katolisen kirkon poikana vastusti sen aikaisia katolisia vinoutumia. Kun puhumme vanhurskauttamisesta tämä perspektiivi on hyvä pitää mielessä. Laajemmin luterilaisen vanhurskauttamisopin ongelmia käsitellään tässä kirjassa, https://www.suomalainen.com/products/johdatus-luterilaisen-spiritualiteetin-teologiaan
Tuomo Mannermaan klassinen kirja aiheesta jossa hän hakee leikkauspistettä, voi kopioida suoraan netistä; https://courses.helsinki.fi/sites/default/files/course-material/4479998/IN%20IPSA%20FIDE%20CHRISTUS%20ADEST.pdf
Minulle riittää vallan mainiosti elämänmakuinen armonjärjestys, joka huomataan olevan Aabrahamilla. Aabraham uskoi Herraan ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi, kuten (1Mo) toteaa. Kaikki riippuu siten uskosta, joka on sellaista tietoa, joka näkee pimeässä, josta myös Ruutin kirjan Noomi on valaiseva esimerkki. Noomi, joka totesi kokemustensa jälkeen: ”Älkää kutsuko minua Noomiksi, kutsukaa minua Maaraksi, sillä Kaikkivaltias on antanut minulle paljon katkerata murhetta.”
Hänen osansa palkittiin kuitenkin siten, että Ruut synnytti pojan. Silloin vaimot sanoivat Noomille: ”Kiitetty olkoon Herra, joka tänä päivänä salli sinun saada sukulunastajan. Hänen nimensä tulee kuuluisaksi Israelissa”(Ruut4). Vaikka Jumala ei selitä meille tekojaan, hän ilmoittaa ajallaan kuitenkin hyvyytensä ilmoittaen täten myös läsnäolonsa keskellä uskon pimeyttä. Oppi on hyvä, elämä uskossa vielä parempi.
Minua enemmän kiinnostaa tässä tuo käytännön puoli. Miten voin saada sisimpääni rakkauden Jumalan pyhää tahtoa kohtaan. Tuo oma rakkauteni, kun on aika häilyväinen. Jotenkin koen usein putoavani siinä kokonaan kelkasta. Alan uudelleen ja uudelleen rakentamaan uskon elämääni yrityksen ja erehdyksen tiellä. Raamatun luku tulee raskaaksi ja rukouselämä kuivettuu. Sitten jostain saan sytykkeen vanhurskauttamisoppiin. Niin kuin nytkin yhden puhelinsoiton vaikutuksesta. Ikään kuin hiipunut nuotio olisi syttynyt taas uudelleen roihuun.
Tämä oppi on niin vaikea läksy, ettei kukaan sitä onnistu säilyttämään sydämessään jatkuvasti. Siihen kun on palattava uudelleen ja uudelleen. Se siinä paluussa on aina yhtä merkillistä, että sen uudelleen löytämisen kokee, aivan kuin sen olisi löytänyt vasta ensimmäisen kerran.
Mielestäni asioiden perusteellinen selvittäminen vaikuttaa juuri käytäntöön. Jos ymmärtää sen, että luterilainen vanhuskauttamisoppi niin kuin se on tunnustuskirjoissa esitetty, ei ole aivan onnistunut. Se on vähän kuin rampa ankka.
Uskon ja tekojen suhde on myös vaikea ja sekava luterilaisessa teologiassa. Kansanhurskaudessa tässä kysymyksessä laukkaa tuhat hevosta, eli eri variaatioita löytyy. Tässäkin blogissa esittämäsi kristillinen usko, uskon olemistodellisuus, ontologia on varsin erikoinen.
Selitä nyt Sami tarkemmin. Minulle kun nuo teologian termit on vieraita. Mikä tekstissäni on outoa ja erikoista, kuin se mitä oli Lutherin Martilla.
Olisihan tässä hyvä mahdollisuus oppia lisää.
Hyvä Pekka! Olen niin onnellnen puolestasi. Älä anna kenenkään riistää sinulta sitä, mistä olet juuri tässä blogissa kirjoittanut. Tiedät mitä tarkoitan. Vastustus tulee olemaan varmaa, mutta älä pelkää.
”Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen.
Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti, ja te olette täytetyt hänessä, joka on kaiken hallituksen ja vallan pää, ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista.
Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.
Kol.2:8-14
…Usko kautta, jonka vaikuttaa Jumala…
On kyllä hyvin mielenkiitoista nähdä miten tämä oppi on todellinen vedenjakaja. Jopa tuossa lainaamassasi kohdassa Ismo, mieli voi kiinnittyä lueteltuihin yksittäisiin kohtiin, tai vain yksin Kristukseen. Yksittäiset kohdat vievät pohdiskelemaan ja analysoimaan niiden sisältöä, mutta samalla katse suuntautuu johonkin muuhun kuin Hänen suuren rakkautensa kohteena olemiseen, josta kaikki pulppuaa.
Eiköhän Augsburgin tunnustuksen vanhurskauttamismääritelmä ole aika riittävä. Oppineet voivat sitten pohtia syntyjä syviä. Ei kai ole tarkoitus, että vain teologian tohtorit ja teologianhistorian ammattilaiset voivat ymmärtää.
Uskon vanhurskaus on ihmisen ainoa mahdollisuus pelastua ja se on kristinuskon ydin. Paavali sanoo ettei hänen julistamansa evankeliumi ole ihmisen mukaista.
Ihminen etsii aina jotain millä voisi ansaita Jumalan edessä, vaikka vähänkin.
Tämä uskon kautta tuleva vanhurskaus on myös kompastuskivi viisaille ja oppineille . Se on liian yksinkertaista sellaisenaan vastaanotettavaksi. He kun haluaisivat mieluummin jonkun järkiperäisemmän tien pelastukseen, joka antaisi edes pienen mahdollisuuden oppineisuuden esiintuomiseen.
Mutta kun evankeliumi onkin tarkoitettu lapsenmielisille, jotka eivät kyseenalaista Jumalan sanoja ja tämä taas on liian lapsellista monille, jotka sen vuoksi hylkäävät sen.
Mitä usko oikein lopulta on?
Se ei ole ainakaan vain totena pitämistä vaan ”usko on lujaa luottamusta siihen mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan mikä ei näy,” heittäytymistä Jumalan sanan varaan niinkuin Abraham, joka ”uskoi vaikka ei toivoa ollut, mutta koska hän ikäänkuin näki, niin hän uskoi ja Jumala luki hänen uskonsa vanhurskaudeksi.”
Vaikka pelastumme uskon kautta, on aina salaisuus miten siihen päästään. Paavali sanoo, että usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta, mutta miksi joku uskoo ja toinen taas ei usko? Pelastusta ei ainakaan ole tehty ihmiselle liian vaikeaksi, sanoohan sana, että ”jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” ”Mutta kuinka he huutavat avuksi sitä johon eivät usko?”
Pekka Veli, yritän vastata kysymykseesi jonka esitit 12.03.2021 13:40. Voi hyvinkin olla, että olen väärässä tai ymmärtänyt sinut väärin.
Usko ei Raamatussa ole ikinä yksin. Raamatusta ei löydy sellaista uskoa, jossa teot eivät olisi mukana. Sellaista kristinuskon muotoa ei ole olemassa. Meidät vanhurskautetaan yksin uskosta lause, ei sulje pois tekoja, (luterilaisuudessa tämä sola käsitetään kuitenkin juuri näin, yksin uskosta syrjäyttää teot) vaan ne sisältyvät siihen. Jeesus sanoo; ” ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt” ( Jh 6:29), usko on siis Jumalan teko jo itsessään, josta ei tietenkään seuraa, ihmisen tahdon passiivista osuutta, ( luterilaisuudessa tosin tämä nähdään juuri näin, ihminen on aktiivisesti paossa, paha ja kykenemätön).
Uskon on suuri asia minkä avaa Jumalan todellisuuden ja tuo Kristuksen meidän sydämiimme, ” Kristus teissä kirkkauden toivo” ( Kl 1:27) Mietin miten uskosta voi tulla epäjumala, jos se on Jumalan teko. Uskoa voidaan toki käyttää väärin, kuten kastekin voidaan ymmärtää väärin. Kaikki vanhat kirkot näkevät kasteen uudestisynnyttävän vaikutuksen. Uskon kautta olemme kelvollisia Jumalalle ja käänteisesti ilman uskoa on mahdotonta olla otollinen Jumalalle. Uskoa ei voi pelkistää totena pitämiseen, tai yksinomaiseen luottamiseen.
Uskon olemistodellisuus on aktiivista toimintaa, katumusta, jopa verille asti taistelua syntejä vastaan, tämän todistaa kirkon marttyyrit. Näin ollen teot liittyvät voimakkaasti uskoon. Ja teoista usko tulee täydelliseksi. Ota uskosta pois hyvät teot olet menettänyt Kristuksen ( Jk 2:22) Hyvien tekojen kautta osoitamme olevamme kristittyjä ja nämä Hengen teot kuuluvat vanhurskauttamisprosessiin, johon aktiivisesti osallistumme. Vanhurskauttaminen ei ole siis pelkästään julistustoimi, taivaan torilla.
Jumalan armo ilmenee hyvissä teoissa ( Ef 2:10) ja hyvät teot kasvattavat meitä jumalallistumaan
( 2 Piet 1:4), joka oikeastaan on ihmiselämän tarkoitus ja päämäärä.
Raamatussa hyvistä teoista saadaan myös palkka. Apostoli Paavali korostaa tätä ( Rm 2:6>). Kristityn oikea asenne on kuitenkin tämä; ” Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ’Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.” ( Lk 17:10) .
Sami Paajanen:””. Meidät vanhurskautetaan yksin uskosta lause,””
Ketä ”petät” tällä lauseellasi, siis luterilaisuudessa on kaste joka pelastaa, eikö vain, jos muuta väität niin tiputat pois täältäkin monta kommentoijaa.
Jos todella kaikki olisi uskosta niin silloinhan vain ne jotka uskovat Jeesuksen sanat ”tehkää parannus ja uskokaa evankelimi” ja todella tekisivät niin, olisivat vanhurskaita, näinhän se onkin, vain Jeesuksen sanat ovat iankaikkinen elämä.
Vanhurskauttaminen on täysin eri asia, kuin se mitä siitä seuraa. Vanhurskauttamisen seurauksena tulee sydämeen rakkaus Jeesukseen ja hänen tahtoonsa. Tämä rakkaus saa liikkeelle ja kutsumaan hyvillä töillä ihmisiä Vapahtajan rakkauden keskipisteeseen. Joten hyvillä töillä ei ansaita vanhurskautta, mutta tietenkin ne seuraavat sitä. Jumalan vanhurskauden rinnalla ei meidän teoillamme, tai tekemättä jättämisellä ole mitään merkitystä. Ei edes meidän vajavaisella uskollamme. kaikki se on vajavaista ja vain Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa on täydellistä. Vanhurskas voi ja saa sen täysimääräisesti omistaa.
Kosti esitti tuolla ylempänä hyvän pohdiskelun, joka sisältää mielestäni olennaista siitä uskosta, josta Raamattu puhuu: ”Mikä lienee saanut Aabrahamin vakuuttuneeksi siitä, että hän ei uskon luottamuksessa kuitenkaan kieltänyt uhraamasta omaa poikaansa.”
Abrahamin usko kasvoi hänen elämänkokemustensa myötä, erityisesti luonnottoman vanhalla iällä saatu Isak lujitti uskoa Jumalaan ja hänen lupauksiinsa: ”Abraham ja Saara uskoivat, he kykenivät saamaan jälkeläisen, vaikka Saara oli hedelmätön ja heidän aikansa jo oli ohi. Abraham piti lupauksen antajaa luotettavana.”(Hepr11:11)
Abrahamille luvattiin runsaasti myös jälkeläisiä juuri Isakin kautta, jopa kuninkaita: ”Minä siunaan häntä(Saara) ja annan hänen synnyttää sinulle pojan. Minä siunaan häntä: monet kansakunnat saavat hänestä alkunsa, ja hänestä polveutuu kansojen kuninkaita.”(1.Mo17:6)
Abraham uskoi saamiinsa lupauksiin silloinkin, kun hänen nuori ja voimakas poikansa makasi vanhan isän edessä, ja annettu tehtävä tuntui inhimillisesti katsoen järjen vastaiselta. Mutta uskoa riitti, ja Kaikkivaltias pani tämän merkille: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.”(1.Mo22:12)
Ei ole ihme, että Abraham esitetään Raamatussa uskon esimerkkinä. Jaakobin kirje kertoo, että tämä Jumalan omaisuuskansan kantaisä ei pelkästään uskonut vaan myös toteutti uskoaan käytännössä. Näin UT2020 Jaakobinkirjettä kääntää: Eikö Jumala hyväksynyt isämme Abrahamin tämän tekojen vuoksi, siksi että Abraham vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Tässä nähdään, miten usko vaikutti hänen teoissaan ja osoittautui toimivaksi. Samalla toteutui se, mikä oli kirjoitettu: »Abraham uskoi Jumalaa, ja niin Jumala hyväksyi hänet.» Siksi hän myös sai nimen Jumalan ystävä. Näettehän nyt, että Jumala hyväksyy ihmisen tekojen eikä pelkän uskon vuoksi. (Jaak2:21-24)
Usko ja sen aikaansaama tottelevaisuus sai Abrahamille arvokkaan tittelin ”Jumalan ystävä”. Ja kuten Jeesus asian ilmaisi, Jumalan silmissä Abraham on elävä.(Lu20:37,38) On siis aivan varmaa, että Kaikkivaltias muistaa ylösnousemuksessa eräänä päivänä tätäkin ystäväänsä.
Pekka Veli, juuri näin asia ei ole, että teoilla ei olisi vaikutusta vanhurskauttamiseen. Myös luterilaisuudessa puhumme effektiivisestä vanhurskauttamisesta. Tunnustuskirjojen jako vanhuskautus ja sitten teot on sielunhoidollinen ratkaisuyritys, koko siihen tematiikkaan jonka kohtaamme uskonpuhdistuksen aikaan.
Se vanhurskaus käsitys mistä puhut, siinä on paljon oikeita jälkiä, yhtenäinen kirkko ei kuitenkaan tunne tälläistä 1500 luvulla lanseerattua vanhuskauttamisoppia. Todennäköisesti lutherin luostari kokemus on tämän onnettoman opin takana.
Jumalan vanhurskaus ja meidän teoillamme voidaan nähdä yhteys pelastuksessa. Luterilaiset muotoilevat sen mm. seuraavasti; pahat teot karkoitavat Pyhän Hengen.
Jos olisi niin kuin Sami väität niin ei pelastus olisikaan yksin kristuksen työn tähden, vaan tarvittaisiin myös oma osuus. Joka merkitsisi sitä, että Jeesuksen sovitustyö Gogatalla ei ole riittävä, vaan meidän on pidettävä huoli siitä, että elämme Jumalan tahdon mukaan ja siksi sitten pelastumme. Raamattu sen sijaan selvästi osoittaa ettemme siihen mitenkään voi kyetä.
2Kor 5:17 sanoo selkeästi: jos olemme Kristuksessa, niin olemme uusi luomus. Helposti hyppäämme ensimmäisen yli ja mielemme kiinnittyy toiseen, eli omaan uskoon ja elämän muutokseen, sekä uskon elämän harjoitukseen, sekä opillisuuteen.
Minkä yli siis hyppäämme. Sen mitä sanotaan ensin. ”jos olemme Kristuksessa” . Kristuksessa oleminen merkitsee sitä että Vapahtajamme on meille kaikki kaikessa. Oma uskovaisuus ei paina sen rinnalla yhtään mitään. Emme ole hitustakaan edes oman uskomme varassa, vaan kaikessa olemme pelkästään Jumalan suuren armon varassa.
Jos Jumala painaa pyhät silmänsä meidän sydämen tilaan, niin olemme heti kauheassa pulassa. Sieltä ei löydy mitään todellista pyhyyttä ja puhtautta. Jos rakastamme Jumalaa kaikesta sydämestä, niin tokihan haluamme hänen olevan meitä kaikessa oikein lähellä ja tuntevan meidät perinpohjaisesti. Niinpä on ihanaa, kun hän se tekee ja näyttää meille jatkuvasti meidän puutteemme, mutta samalla rakastavat kasvonsa. Jolloin turvaamme kaikesta sydämestämme Jeesuksen sovitustyöhön. Se että olemme uusi luomus merkitsee vain sitä, että se kakki mikä meissä on uutta, on Jumalan vaikutusta, ei meidän omaa ansiota. Tämä tulee ilmi myös siinä 2Kor 5: 18 jakeessa: kaiken tämän muutoksen on saanut aikaan Jumala.
Pekka sanoituksesi:
””Jos Jumala painaa pyhät silmänsä meidän sydämen tilaan, niin olemme heti kauheassa pulassa. Sieltä ei löydy mitään todellista pyhyyttä ja puhtautta. Jos rakastamme Jumalaa kaikesta sydämestä, niin tokihan haluamme hänen olevan meitä kaikessa oikein lähellä ja tuntevan meidät perinpohjaisesti. Niinpä on ihanaa, kun hän se tekee ja näyttää meille jatkuvasti meidän puutteemme, mutta samalla rakastavat kasvonsa. Jolloin turvaamme kaikesta sydämestämme Jeesuksen sovitustyöhön. ””(Pekka)
on ristiriitainen, ensin kirjoitat sydämen tilasta ettei sieltä löydy mitään todellista ”pyhyyttä ja puhtautta” ja heti kohta tulisi rakastaa tällä samalla sydämellä ylikaiken Jumalaa, siis voitko todella rakastaa Jumalaa ylikaiken kun sydämessä ei ole mitään hyvää?
Sitten vielä jos sanot rakastavasi Jumalaa kaikesta sydämestä niin eikö sen pitäisi näkyä lähimmäisen rakastamisena?
Onneksi Jeesus parantaa sydämen ja Jumalan rakkaus vuodatetaan uskovan sydämeen Pyhän Hengen kautta jolloin siellä onkin Jumalan laki ja rakkaus, siis sydämen tila onkin silloin aivan eri ja voi rakastaa Jumalaa ylikaiken ja lähimmäistä niinkuin itseään.