Syrjimättömyys on taitolaji ja käytännössä paljon haastavampaa kuin esimerkiksi esteettömyys. Jälkimmäisestä selviää yleensä erinäisillä teknisillä ratkaisuilla ja järjestelyillä, sikäli kun se on fyysisesti mahdollista ja taloudellisesti järkevää. Yhdelle väestöryhmälle esteettömät ratkaisut harvoin koituvat esteeksi jollekin toiselle ihmisryhmälle.
Syrjimättömyyden perusasetelma on sama: järjestellään asiat siten, ettei kenenkään tarvitse kokea osallisuuden puuttumista. Kaikissa tilanteissa tähän ei kuitenkaan täysin päästä.
Erityisesti Helsingissä on joitakin ravintoloita, jotka eivät edellytä tarjoilijoiltaan taitoa palvella suomen kielellä. Toisaalta on aivan oikein, etteivät yritykset syrji kielitaitovaatimuksella kielelliseen vähemmistöihin kuuluvia työnhakijoita. Samalla tulee kuitenkin kysyä, syrjivätkö nämä ravintolat niitä kielelliseen valtaväestöön kuuluvia asiakkaita, jotka eivät ole niin kosmopoliitteja, että olisivat vaihtaneet arkikielensä esimerkiksi englanniksi. Samalla voimme kysyä, johtaako tämän kaltainen kielikylvetys omassa kotimaassaan etnonationalistisiin tunteisiin valtaväestössä.
Aika ajoin tiedotusvälineissä nousee otsikkoihin kiusaamistapaukset esimerkiksi työpaikoilla, oppilaitoksissa taikka päiväkodeissa. Tiedostettu syrjiminen on yksi kiusaamisen muoto. Kuten syrjinnässä, myös kiusaamisessa yleisemmin etsitään nollatoleranssia. Nollatoleranssi ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kukin ihminen joutuisi aika ajoin tahtomattaan pois mukavuusalueeltaan. Tällöin ihminen voi kokea tulleensa kiusatuksi taikka syrjityksi, ilman että siitä olisi todella kyse. Ihminen ei aina saa kaikkea sitä, mitä toivoisi saavansa.
Syrjinnän ja kiusaamisen tunnistaminen voi olla vaikeaa tilanteissa, jossa yhteisön yksittäisen jäsenen tai osan jäsenistä arvot poikkeavat yhteisössä vallitsevista arvoista. Jos osa yhteisön jäsenistä esimerkiksi pitää liharuokien syöntiä epäeettisenä ja osa puolestaan syö liharuokia hyvällä omallatunnolla, riittää, että asiasta keskustellaan kerran tai pari. Asian päivittäinen esiin nostaminen, aivan joka käänteessä, on ilmiselvää kiusaamista ja tietoista arvokylvettämistä.
Entäpä sitten uskonnollisen vakaumuksen kunnioitus? Jos Kristukseen uskova on kerran julkisesti tunnustanut uskonsa ja vapaa-ajattelija on kerran ilmoittanut, ettei halua kuulla mitään Kristuksesta. Milloin on korrektia ottaa asia uudelleen puheeksi? Riippuu varmaan myös olosuhteista.
Toinen näkökulma asiaan on erilaisuuden ja eri katsantokantojen huomioon ottaminen saman seurakunnan sisällä. Jokainen varmaan sietää jonkin verran erilaisuutta messujärjestelyissä taikka jää pois juuri sillä kerralla, mutta ikävää on, jos jäsen saa kerta toisensa jälkeen kokea, ettei tämäkään messu ollut tarkoitettu hänelle. Erityisen ikävää on, jos kysymys on henkilölle omantunnon kysymys ja saa asiasta mainitessaan vain kehotuksen vaihtaa vakaumustaan. Näin varsinkin jos henkilö ei itse koe vakaumuksensa olevan mitenkään ristiriidassa yhteisön yhteisesti vahvistetun arvoperustan kanssa.
Osuva kirjoitus! On ilmeisen selvää, että kristillinen arvopohja ei kelpaa enää kovin hyvin ainakaan medialle. Onko meillä jo piankin edessä aika, joka kieltää Raamatun arvojen opettamisen perinteisessä viitekehyksessä.
Jukka Kivimäki: ”…mutta ikävää on, jos jäsen saa kerta toisensa jälkeen kokea, ettei tämäkään messu ollut tarkoitettu hänelle. Erityisen ikävää on, jos kysymys on henkilölle omantunnon kysymys ja saa asiasta mainitessaan vain kehotuksen vaihtaa vakaumustaan.”
Kaikki messut ev.lut kirkossa on tarkoitettu sen kirkon jäsenille. Jos omatunto ei salli niihin osallistua, niin ei tarvitse vaihtaa vakaumustaan, mutta voi vaihtaa seurakuntaa – liittyä esim. Lähetyshiippakuntaan.
Mennään ev.lut. kirkossamme jo eteenpäin. Ei aikuisten ihmisten ole viisasta jumittua asiaan, joka päätettiin jo 30 vuotta sitten. Onhan maailmassamme vielä todellisia ja vakaviakin ongelmia. Joka haluaa rakentaa Kristuksen kirkkoa, niin eikö voimia ole syytä suunnata kärsimystä aiheuttavien asioiden ratkaisemiseen?
Aika kepeästi olet osoittamassa ovea aika isolle osalla aktiiviseurakuntalaisia.
Mielenkiintoista, että linkitit asian juuri virkakysymykseen, joka toki on yksi hyvä esimerkki, mutta ei suinkaan ainoa. Jollekin kynnyskysymykseksi voi nousta vääränlainen musiikki ja jollekin toiselle esimerkiksi tapa jolla messussa kunnioitetaan pyhää.
Ehtoollisen vietossa kynnyskysymys ei välttämättä ole siinä, kuka kirkkomme papeista sen toimittaa, vaan nimen omaan siinä, miten hän sen toimittaa ja onko se seurakuntalaisen kokemuksen mukaan toimitettu luterilaisen opin mukaisesti. Sanan nälkäinen voi puolestaan kokea jäävänsä ravinnotta, jos saarnassa kerta toisensa jälkeen puhutaan ihan jostakin muusta kuin kyseisen viikon evankeliumitekstistä.
Jukka Kivimäki: ”Aika kepeästi olet osoittamassa ovea aika isolle osalla aktiiviseurakuntalaisia.”
Leo Tihinen: Eikö se ole ihan loogista etsiä ovea ja uutta yhteisöä? ”jos jäsen saa kerta toisensa jälkeen kokea, ettei tämäkään messu ollut tarkoitettu hänelle.”
Jukka Kivimäki: ”Mielenkiintoista, että linkitit asian juuri virkakysymykseen,”
Leo Tihinen: Kun olen vuosia näitä blogeja ja koommentteja lukenut, niin olen jollakin tavalla oppinut porukkaa tuntemaan. Kyllä sen toki huomaa, ”mistä tuulenhyminä käy” tai ”mistä se kenkä milloinkin puristaa.” Jos sanon asian selkokielellä, niin on tullut esille, että ev.lut kirkon virkakysymys se sinuakin kaihertaa. Minua taas kaihertaa se kun aikuiset ihmiset viitsivät vuodesta toiseen jo ”laillisesti” päätetystä asiasta pulista.
Leo Tihinen: Kommenttisi viimeistä kappaletta minä kommentoin luutnantti Lammion repliikillä purnareille; ”Ellei ruoka kelpaa, niin voi jättää syömättä. Se ei ole velvollisuus.”
Erehdyt. Minua henkilökohtaisesti ei ”kaiverra” virkakysymys, vaan kirkon ykseys. Henkilökohtaisesti osallistun messuun ja teen alttariyhteistyötä olipa papit miehiä tai naisia taikka mitä mieltä ”virkakysymyksestä” tahansa.
Ehtoollisen tulee olla oikein toimitettu. Pastorin sukupuoli tai ”oikein suoritettu pappisvihkimys” ei nähdäkseni vaikuta realipreesensiin ja katson että asia on luterilaisen opin mukaan juuri näin. Asiasta toisin opettamista pidän siis epäluterilaisena. Paimenviran varaaminen miehille ei kuitenkaan ole kirkossamme harhaoppista ja myös tälle kannalle tulisi olla kirkkomme sisällä tilaa. Osa sisarkirkoistamme noudattaa yhä tätä järjestystä.
Annat kyllä Leo Tihinen kommentissasi oivan esimerkin arvokylvettämisestä.
Anteeksi Jukka Kivimäki erehdykseni suhtautumisestasi virkakysymykseen.
Kuitenkin jään ihmettelemään monia kysymyksiä; Mikä kirkon ykseydessä sinua kaivertaa? Milloin ehtoollista ei ole oikein toimitettu? ”Paimenviran varaaminen miehille ei kutenkaan ole kirkossamme ole harjaoppista.” Kuka noin on väittänyt? Antaa asian kuitenkin olla, sillä jotakinhan tämä keskustelu avasi.
Jukka Kivimäki: ”Annat kyllä Leo Tihinen kommentissasi oivan esimerkin arvokylvettämisestä.”
En tiedä, että kehutko vai moititko minua, sillä vaikka luin blogisi moneen kertaan en ymmärrä mitä käsite arvokylvettäminen tässä keskustelussa tarkoittaa. Antaa asian jäädä mietintään.
Arvokylvetys on toistuvaa ja provosoivaa toisen henkilön arvomaailman kyseenalaistamista, pyrkimystä vaikuttaa toisen ihmisen arvomaailmaan altistamalla häntä jatkuvasti epämukavuusalueelle.
”Arvokylvetys on toistuvaa ja provosoivaa toisen henkilön arvomaailman kyseenalaistamista, pyrkimystä vaikuttaa toisen ihmisen arvomaailmaan altistamalla häntä jatkuvasti epämukavuusalueelle.”
No eikös kirkko pyrki kylvettämään koko ihmiskuntaa työntäessään sitä helvetti-nimiselle epämukavuusalueelle ja tässä kylvyssä tulinen vesi kohisee ihmisten yle vuosiadasta toiseen, vuodesta toiseen ja tunnista toiseen.