Erään kaskun mukaan viisi juutalaista on vaikuttanut eniten maailman kehitykseen. Ketkä ja miten? Mooses korosti lakia ja järjestystä, siis järkeä, Jeesus taas sydäntä käskiessään rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Karl Marx uskoi materiaan, siksi vatsa – tyhjä tai täysi – on yhteiskunnan kehityksen suuntaaja. Freud taas sanoi libidon, karkeasti jalkovälin, ohjaavan ihmistä. Lopulta Einstein muotoili omaksi väitteekseen, että kaikki on suhteellista.
Kaikki viisi ovat tavallaan oikeassa. Järki, sydän, vatsa ja libido ovat ohjanneet ihmistä eri aikoina. Millä niistä on suurin paino, vai onko kaikki sittenkin vain suhteellista? Varmaankin vaikuttimet ihmisten ja yhteiskuntien toimintaan nousevat edellisten yhdistelmistä. Moni haluaa uskoa vaikuttimiensa edistävän yleistä hyötyä tai rakkautta. Onko kiiltävän julkisivun alla kuitenkin piiloagendoja, ohjaavatko vatsa ja libido esimerkiksi tämän päivän kirkkojen toimintaa? Jäävätkö sydän ja järki sivuun? Sen tietää yksin Kaikkitietävä.
_ _ _
Olen hiljan lukenut Arbatin lapsia. Anatoli Rybakov (1987) kuvaa Arbat-kadun kaveripiirin ihmiskohtaloita 1934, joihin heijastuu valtataistelu Stalinin ja muun puolue-eliitin välillä. Nuori opiskelija Sasha Pankratov haluaa uskoa, että hänen mielivaltainen pidättämisensä ja kolmen vuoden karkotuksensa tapahtuvat syystä ja puolueen parhaaksi. Rybakov osoittaa johtajien piilomotiivit, vallanhalun ja vatsan. ”Politbyroon jäsenet nousevat kyllä seisomaan ja taputtamaan, mutta ne eivät rakasta Stalinia, vaan pelkäävät, siksi ne nousevat seisomaan ja taputtamaan.”
Kun materialismi on pääasia, ei rakkaudelle ole sijaa eikä edes järjelle.
Nykyisin materia vallitsee toisella tavalla, mutta yhtä totaalisesti. Kasvun on jatkuttava, tavaroiden tuotannon ja kulutuksen pitää kasvaa joka vuosi luonnon tuhosta välittämättä. Tai jos kasvu ei onnistu, on tehostettava ja työvoimaa vähennettävä. Stalinin juuriltaan ajamat talonpojat kulkivat massoina virsuissaan ja omaisuuttaan säkissä raahaten. Kymmenet miljoonat tuhoutuivat. Parhaillaan kansoja tien päälle repivät virrat ovat toisia, mutta yhtä totaalisia.
_ _ _
Nyt modernin ajan jälkeen on päädytty kaiken suhteellisuuteen; ei ole oikeaa tai väärää. Jokainen päättää totuudestaan. Läntisissä maissa uskonnon on korvannut etiikka ja sen sisällöksi pyrkii muodostumaan vatsa ja libido. Professori Miikka Ruokanen esitelmöi Helsingin tuomiokirkon kryptassa 29.1. – päivää ennen suurtulvaa. Hänen mukaansa terveen kristillisen teologian tunnusmerkki on erotuksen tekeminen uskon ja rakkauden, evankeliumin ja lain, armon ja luonnon välillä.
Taustalla on Jeesuksen käsky rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Tämä saa uuden muodon Johanneksen kirjeessä: ”Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja rakastaa toinen toistamme.”(1 Joh 3:23). Pelkkä eettinen toiminta ei vielä ole uskontoa.
Ruokanen totesi, että monien läntisten valtavirran kirkkojen lähetysajattelussa vallitsee tämänpuoleinen suuntaus. Sosiaalieettiset ja tasa-arvokysymykset nousevat pinnalle. Vallitseva ajan henki on se, jota ajetaan. Saman asian vahvistaa toiselta puolelta prof. Kati Niemelän haastattelu (Kirkko ja Kaupunki 18.11.2015), jossa hän ennakoi pappien ajattelua parinkymmenen vuoden päästä: Evankelioimisen merkitys nähdään vähäisenä ja julistuksen rooli pienenee. Lähetystyö latistuu sekulaariksi yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi. Se on seurausta teologian ja spiritualiteetin eli hengellisyyden ohenemisesta. Niemelän mukaan papit eivät tulevaisuudessa itse lue Raamattua eivätkä pidä sen opettamista tärkeänä. Perinteisiin oppeihin uskotaan vähemmän.
Tämä on Ruokasen mukaan kirkkojen kuihtumisen tie. Vastaavasti ne kirkot, jotka pitävät toiminnassaan uskon ja rakkauden ”korit” tasapainossa, huolehtivat apua tarvitsevien auttamisesta, mutta samalla julistavat evankeliumia Jeesuksen sovitustyöstä – ristinkuolemasta ja ylösnousemisesta syntien anteeksi antamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi – ne kasvavat ja vahvistuvat.
_ _ _
Viime viikolla maailman johtavat sotilaspapit kokoontuivat Sloveniaan. Järjestyksessä 27. ”Four Chaplains Day” sijoittuu viikolle. 1943 yhdysyvaltalaisen taistelulaivan saatua osuman ja upotessa laivalla olleet neljä sotilaspappia: rabbi, katolinen isä ja kaksi protestanttista pappia tukivat sotilaita, luovuttivat pelastusliivinsä, rukoilivat hukkuvien puolesta ja vajosivat itse laivan mukana.
Mieleeni jäi tilanne, jossa upseeri avonaisessa pilottitakissaan puhui nöyrästi ja samalla rennosti kenttäpiispoille, rabbeille, imaameille, budisteille. Sotilaspapilla on suuri merkitys, kun komentaja pitää huolta väestään. Joukot huolehtivat tehtävistään kun ne ovat myös hengellisesti kunnossa. Tämä komentaja korosti omaa suhdettaan sotilaspappiinsa sekä uskoaan Jumalaan. Hän oli USA:n Nato-joukkojen komentaja Euroopassa kenr Phillip Breedlove, SACEUR (Supreme Allied Commander Europe). Roomalaiskatolinen ehkä hymyilee lyhenteelle SACEUR, joka muistuttaa sanaa Sacre Ceur – Pyhä Sydän. Breedlove antoi kuitenkin aidosti kunnian Jeesukselle, joka on Sydän.
Ei tarvitse mennä Savonlinnaan asti.
Helsingin sanomissa oli hiljattain ”jouluhartautena” ateisti-luottamushenkilön haastattelu.
Heitä on paljon, jotka päättävät seurakuntien ja kirkon asioista, mutta jotka eivät sitoudu kirkon ydinsanomaan tai Jumalaan.
Toivo Loikkanen : ”Tapaus on hankala.”
Tapaus on varmasti hankala, ja henk.koht. kokemukseni mukaan suosittelen, että seurakunnat eivät hyväksy luottamushenkilöehdokkaiksi henkilöitä, jotka vastustavat hengellistä julistusta. Oletan, että vaikeuksia saattaa tulla ainakin siinä vaiheessa, kun luottamushenkilöiden pitäisi päättää jostakin sellaisesta, johon käytettävä raha tukee hengellisen työn tekijöiden työtä.
Tässä tulee ilmi seurakuntien rakenteellinen ongelma. Jäseninä on (tutkimusten mukaan) paljon ihmisiä, jotka eivät usko kristinuskon Jumalaan. On erikoista, että he voivat silti olla päättämässä kirkon asioista äänestämällä tai toimimalla luottamustehtävissä.
Luottamustehtävissä olevien pitäisi kirjallisesti sitoutua toimimaan kirkon ydinoppien mukaisesti ja kehittää niiden pohjalta seurakunta. Jos ei voi sitoutua niin, niin on väärä paikka olla luottamustehtävissä. Asialle ei kuitenkaan käytännössä voitane mitään, mutta ei ole suuri ihme, jos kirkko ajautuu pois evankeliumin julistamisesta päätehtävänään,
Ehdokkaita ei voi hyväksyä ja hylätä täysin mielivaltaisesti ja sen mukaan kenen naama tai vakaumus ketäkin sattuu miellyttämään vaan asiassa täytyy toimia voimassa olevan lainsäädännön mukaan vaikka ehdokkaan konservatiivisuus tai liberaalisuus kiukuttaisi kuinka paljon.
Kirkolliskokous on kirjannut kirkkolakiin pykälän, jonka mukaan ehdokkaan tulee olla ”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu”. Kuten jo aikaisemmin kommentoin, tuon pykälän ongelma on, että sitä on juridisesti lähes mahdoton arvioida. Jos tuomioistuinlaitos ei pysty jakamaan ihmisiä vakaumuksestaan tunnettuihin ja vakaumuksestaan tuntemattomiin, tuota pykälää ei ole mahdollista soveltaa vaan siitä tulee kuollutta lainsäädäntöä (Lex imperfecta).
Jotta henkilön vakaumuksen voisi huomioida kriteerinä vaalikelpoisuudella, minun mielestäni kirkolliskokouksen tulisi muuttaa kirkkolakia siten, että kriteerin täyttymisen arviointi olisi mahdollista. Kirkon jäsenyys on helppo kriteeri, koska se on yksikäsitteisesti todennettavissa.
Ja kuinkahan moni kirkon jäsen noudattaa sitä kirkkolain sääntöä, jossa vaaditaan säännöllistä osallistumista jumalanpalveluksiin. En ole nähnyt kirkon suunnalta toimenpiteitä ihmisten joukkoirtisanomiseksi sääntörikkomuksen takia.
”Jotta henkilön vakaumuksen voisi huomioida kriteerinä vaalikelpoisuudella, minun mielestäni kirkolliskokouksen tulisi muuttaa kirkkolakia siten, että kriteerin täyttymisen arviointi olisi mahdollista.”
Tässä uutisen mainitsemassa tapauksessa kriteerin täyttymisen arviointi on hyvin helppoa, koska ehdokas itse kertoo, että hänellä ei ole kristillistä vakaumusta.
Salme on aivan oikeassa. Jos henkilö itse julkisuudessa julistaa, ettei hänellä ole kristillistä vakaumusta, se oikeastaan aina tilanne, jossa voidaan sanoa, että henkilö ei ole lain vaatimalla tavalla ”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu”.
Toisaalta hän sanoo uskovansa kirkkoon ja siihen kaikkeen hyvään työhön, mitä kirkko tekee vaikka onkin uskossaan Jumalaan erittäin horjuva. Kysymys tässä tilanteessa lienee, onko tämä riittävää varsinkin kun hän tällä ajattelutavalla edustanee jopa kirkon jäsenten enemmistöä.
Meiltä puuttuu tyystin oikeuskäytäntö, joka määrittelisi, mitkä asiat ovat kristillisen vakaumuksen minimikriteerit sekä mitä vakaumuksestaan tunnettavuus käytännössä tarkoittaa. Oletan, että tuomioistuinlaitos ei pysty listaamaan niitä kriteereitä, joiden tulee täyttyä, jotta ihmisellä voidaan katsoa olevan kristillinen vakaumus lain tarkoittamassa merkityksessä.
Meillä on lain tasoinen säädäs jonka mukaan: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”
Yksittäisen henkilön julkilausuttua vakaumusta voidaan verrata vain tähän lain tasoiseen säädökseen, ei esimerkiksi yksittäisen herätysliikeen tulkintaa. Vaikka kirkon uskontunnus tulkittaisiin ns. symbolisena, se siltikin poissulkisi ateismin.
Kimmo Käärmelahden kohdalla asia on kuitenkin selvä. Hän julkisesti ilmoittaa kieltävänsä kirkon uskoon. Kirkon luottamushenkilöksi ei lain mukaan voi asettua henkilö, joka julkisesti keiltää kirkon uskon. Kyse on siis nimenomaan julkisesta kieltämisestä, ei henkilön vakaumukseen kohdistuvasta arvelusta.
Mikäli Käärmelahti hyväksytään ehdokkaaksi, asiasta voitaneen valittaa hallinto-oikeuteen ja asian hyväksyneen kirkkoherran osalta tuomiokapituliin.
Jukka Kivimäelle: Paikallinen kirkkoherra ei ole hyväksynyt tai hylännyt vielä ketään. Näkemyksesi on looginen, mutta en halua tässä asiaa kommentoida enempää, koska joutunen hoitamaan sitä ao. seurakunnan kirkkoherrana (vs.).
”Kimmo Käärmelahden kohdalla asia on kuitenkin selvä. Hän julkisesti ilmoittaa kieltävänsä kirkon uskoon.”
Olen samaa mieltä siitä, että jotain hänen vakaumuksestaan voidaan melko luotettavasti päätellä. Olen kuitenkin aika varma, että ehdokkuuden eväämiselle ei siltikään löydy laillisia perusteita.
Jos Käärmelahden ehdokkuus estettäisiin tuollaisen syyn takia, hän voisi mielestäni aiheellisesti vedota siihen, että ehdokkaiden joukossa on hyvin todennäköisesti muitakin, jotka eivät ole tunnettuja kristillisyydestään. Kyllä siitä syntyisi ainakin melkoinen moraalinen paine tarkistaa muidenkin ehdokkaaksi pyrkivien uskon riittävyys.
Sikäli kun Käärmelahtea ei hyväksyttäisi ehdokkaaksi ja mikäli hän asiasta tekisi valituksen hallinto-oikeuteen (molemmat ehdot hyvin hypoteettisia tässä vaiheessa), hallinto-oikeus joutuisi kovin hankalan paikan eteen. Se joutuisi pohtimaan sitä, miten arvioida henkilön ”tunnavuutta kristillisestä vakaumuksesta” ja onko Käärmelahden vakaumus oleellisesti erilainen kuin muiden ehdokkaiksi hyväksyttyjen.
Todennäköisesti tässä käy vielä siten, että kirkollisvaalit ehtivät mennä ennen kuin hallinto-oikeus ehtii asian käsitellä. Jos hallinto-oikeus ei löydä sopia kriteereitä arvioida ehdokkaan vakaumusta, riskinä on se, että oikeus ei löydä riittävän kiistatonta perustetta ehdokkuuden hylkäämiselle, jolloin se joutuisi julistamaan vaalit mitättömiksi ja velvoittamaan seurakuntaa järjestämään uudet vaalit.
En osaa sanoa, onko tuo riski todellinen, mutta jos olisin itse kirkkoherra, miettisin kummasta on enemmän harmia seurakunnalle: rimaa hipoen ehdot täyttävästä ehdokkaasta, joka on kuitenkin seurakunnan jäsen vaiko siitä riskistä, että joutuu järjestämään seurakuntavaalit uudestaan ehdokasasettelussa tapahtuneen virheen takia.
Toisin päin riskiä uusista vaaleista ei käsittääkseni ole. Jos Käärmelahti otetaan ehdokkaaksi ja joku tästä valittaa ja hallinto-oikeus katsoo, ettei hän olisi ollut vaalikelpoinen, tämä ei käsitykseni mukaan johda uusiin vaaleihin vaan Käärmelahti menettäisi (mahdollisesti) saamansa valtuustopaikan ja hänen tilalleen tulisi seuraavaksi eniten ääniä saanut.
En ole kuitenkaan mikään hallinto-oikeuden asiantuntija, joten edellinen päättelyketjuni voi olla päin seiniä. Älköön siis kukaan käyttäkö sitä juridisena neuvona.
Jos on kirkon jäsen homma pitäisi olla täysin selvä. Jos vaaditaan uskon kirkon oppiin, siis esim. kirkon Jumala käsitykseen, niin noin 25 prosenttia ihmisistä on oikeus tuula ehdokkaaksi. Miten tarkistetaan ?
Vaikuttaa, että näitä ”kepillä jäätä kokeilijoita” tulee yhä enemmän esille. Onko kirkko ”antanut liikaa siimaa” suuntaan jos toiseen ja sen seurauksena se joutuu luopumaan periaatteistaan ( kuten esim. ehdokas on ”tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan”) yksi toisensa perään?
Voiko puoluepolitiikassa asettua vaikkapa kokoomuksen ehdokkaaksi vaikka kannattaa vasemmiston puolueohjelmaa ja haluaa viedä sitä läpi?
Salme Kaikusalo.
Puoluepolitiikassa kukin puolue valitsee ehdokkaansa jäsenistään, luonnollisesti jäsenen antamalla suostumuksella.
Seurakuntavaaleissa ongelma katoaa kokonaan kirkon ja valtion eron tullessa jolloin kirkon jäsen on jäsenmaksunsa suorittanut henkilö.
Ps. Kukaan ihminen ei ole julkisesti tunnettu omasta tarkasta kristillisesta vakaumuksestaan.
On hupaisaa että kirkon jäsenenä saa olla ilman kristillista vakaumusta; se on että jäsenmaksut tietysti kelpaavat mutta ehdokkuudet luotamustehtäviin siis mielellään ei…
En syyttäisi kirkkoa, eikä se tainnut olla Heinolankaan tarkoituis.
Tähän on kehitys johtanut.
Jostain luin, että Ruotsissa on paljon kastamattomia kirkon jäseniä lottamustehtävissä.
Meillä tämä tilanne tässä ja nyt johtuu siitä, että kaikki on kasteessa otettu kirkon jäseneksi.
Tiedämme, mitä luterilaisen uskomme mukaan kasteessa tapahtuu.
Kirkko ei kutenkaan käytä jehovantodistajien yms. tapaan ajatuspoliisia tutkimaan kenenkään jäsenennsä
uskoa ja sen vakavuutta – mahdotontakin se olisi. Sitten vielä käsitys siitä, mikä on uskoa ja mikä ei, on niin kovan kiistan kohteena……
Niinpä, parempi olisi, että jäseninä ovat vain ne, jotka itse tunnustavat uskonsa Jumalaan, edes heiveröisesti. Kirkko olisi silti auki kaikille etsijöille ja kun joku edes hapuillen uskoo Jumaalaan, niin hän voisi halutessaan liittyä kirkkoon. Nykyisin joku voi toimia kirkkoa vastaan kirkon sisällä, vähän kuin jääkiekkojoukkueessa joku yrittäisi tehdä omaa maalia (ei olisi kauaa kentällä).
Jokainen konfirmoitu kirkon jäsen on itse vapaaehtoisesti tunnustanut kristillisen uskonsa julkisesti ainakin sen yhden kerran. Eiköhän asiaa voida kohtuudella pitää voimassaolevana, ellei henkilö itse julkisesti muuta väitä.
Konfirmointi koskee useimmiten alaikäisiä juridisesti ilman vastuuta olevia varhaisnuortia. (15 vuotta!) Ei juridista merkitystä.
”Jokainen konfirmoitu kirkon jäsen on itse vapaaehtoisesti tunnustanut kristillisen uskonsa … ”
Loogisesti Jukan päätelmää ehkä voitaisiin pitää oikeana. Jos asiaa tarkastellaan laajemmin, se paljastuu helposti virheelliseksi. Todellinen vapaaehtoisuus ei toteudu useimpien konfirmoitavien kohdalla. Takanahan on siinä vaiheessa kysymättä tapahtunut liittäminen yhteisöön ja päivähoidossa ja koulussa annettu kristillinen kasvatus. Myös murrosikäisten ryhmäpaine ja joukkoon kuulumisen tarve vaikuttavat niin, ettei aidosta valinnan vapaudesta ole kysymys.
Jukka ei halua uskoa, että näin ei todellisuudessa kuitenkaan noin vain tapahdu. Suu puhuu eri asiaa mitä sydän.
On pelkästään juridinen kysymys, kristillisellä vakaumuksella laissa tarkoitetaan. Minusta sellainen vakaumus voi hyvin olla myös kulttuurikristillinen, johon ei välttämättä kuulu minkäänlaista suhdetta uskonnon opinkappleisiin. Toinen asia on, että jos kirkon ns. hengellinen sanoma ja toiminta ei mitenkään kosketa, kannattaisi ehkä kirkon sijasta harkita toimintaa jossain sekulaarissa hyväntekeväisyysjärjestössä.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa myös ns. kulttuuri kristillisyys ja julki ateismi ovat toisensa poissulkevia asioita.
Kulttuurikristitty kuuluu kultuurillisista syistä tunnustukselliseen yhteisöön. Kyse ei siis ole jäsenyydestä kristillistä kulttuuria ylläpitävässä seurassa. Kirkko on nimittäin laintasoisella säädöksellä määritelty tunnustukselliseksi yhteisöksi ja myös kulttuurikristityn voidaan olettaa se tietävän.
Kulttuurikristitty voi olla kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu, mikäli hän on salannut vakaumuksen puutteen.
Henkilö jioka itse katsoo olevansa vakaumuksellinen kristitty tai katsoo olevansa kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu, ei saman aikaisesti voi katsoa olevansa ateisti tai ateistisesta vakaumuksesta tunnettu. Vakaumuksellinen kriistitty jo sanan määritelmän mukaa omaa kristillisen tunnustuksen mukaisen vakaumuksen ja kristillinen tunnustus on asian suhteen riittävällä tarkuudella määritelty laissa.
Koska ehdokkaan edellytetään olevan kristillisestä vakaumuksesta tunnettu, sanoo tavallinen oikeustajunta, että julkiateisti ei voi olla vaalikelpoinen, vaikka olisikin kirkon jäsen. Asiasta olisi hyvä saada juridisesti pitävä ratkaisu tarvittaessa tuomioistimesta.
”Asiasta olisi hyvä saada juridisesti pitävä ratkaisu tarvittaessa tuomioistimesta./i>”
Tuskinpa tuo ainakaan kirkon kannalta olisi ollenkaan hyvä. Asiaa olisi ylipäätään vaikeaa saada oikeuskäsittelyyn, ja jos saataisiin, farssin ainekset olisivat valmiiksi kasassa. Kyllä kirkon kannattaa oman etunsa takia välttää mokomasta riitelemistä.