Täytän helmikuun lopussa vuosia ja usein syntymäpäiväni aikaan pysähdyn pohtimaan elämääni. Mihin elämä on minua kuluneen vuoden aikana vienyt ja miten minä olen kasvanut? Minusta on jotenkin lohdullista ajatella, ettei vuosien karttuessa tarvitse tulla valmiiksi, vaan aina voi kasvaa ihmisenä. Jos lapsena haaveili suuremmaksi kasvamisesta, on aikuisuus mielestäni pienemmäksi muuttumista. Iän myötä ymmärtää, kuinka pieni ja keskeneräinen itse lopulta onkaan.
Yksi itselleni suurimpia oivalluksia ja elämänmuutoksia on ollut se, kuinka viimeisten vuosien aikana olen muuttunut perfektionistista itselleni armollisemmaksi. Nuorempana suoritin elämää ja murehdin tulevaa. 25-vuotiaana isojen elämänmuutosten myötä oivalsin, ettei elämää voi rakentaa suorittamisen ja varmistelun varaan – elämästä ei ikinä tiedä. Suorittamalla ei loppupeleissä voi varmistaa elämänsä suuntaa eikä kukaan ole elämän kipujen ulottumattomissa. Joskus elämä vie sellaisia polkuja pitkin, joita ei itse olisi osannut aavistaakaan. Toisinaan näihin polkuihin kätkeytyy pysähtymisen ja syvän kasvun mahdollisuus.
Perfektionistista armollisemmaksi muuttumisen myötä olen oppinut elämään enemmän hetkessä ja nauttimaan arjen pienistä iloista. Onnellisuus ei löydy suurista tavoitteista ja ulkoisesta pärjäämisestä, vaan elämän perusasioista. Se löytyy hyvin nukutusta yöstä, rauhassa juodusta aamukahvista, terveenä vietetystä päivästä ja läheisen hymystä. Elämääni on tullut keveyttä, kun olen oppinut luottamaan siihen, että elämä ja Jumala kantaa. Minun ei tarvitse liikaa murehtia elämää. Sen sijaan voin keittää toisen kupillisen kahvia ja hymyillä, sillä juuri tässä hetkessä kaikki on riittävän hyvin.
Toivon, että tulevana 28-vuotiaana muistan yhä pitää kiinni armollisuudesta ja elämässä hyvään keskittymisestä. Erityisesti haluan pitää mielessäni nämä Saarnaajan kirjan sanat.
”Minä oivalsin,
ettei ihmisellä ole muuta onnea
kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä.”
-Saarn.3:12-
Tubessa kerron, kuinka perfektionistista tuli itselleen armollinen
Kävimme eilen vanhainkodissa tapaamassa vanhusta. Hänessä näki sen ihmeellisen tyytyväisyyden, joka aina ennekin, on ollut hänelle tyypillistä. Nyt vuoteenomana. Lähes liikuntakyvyttömänä ja lähimuistin kadottaneena, sama tyytyväisyys huokui hänestä. Tuolla tyytyväisyydellään hän todistaa uskostaan omalla rauhallisella tavallaan. Tuollaista levollisuutta ei voi kuin ihailla.
”Suuri onni on tyytyväisyys, yhdessä Jumalisuuden kanssa.”
Tuollaista levollisuutta ja tyytyväisyyttä ei voi kuin ihailla. Samalla voi toivoa, että itse saisi kokea saman ikävuosien karttuessa.
Onneksi olkoon! Käsillä on tärkeä päivä. Vuoden 1964 kirkkolain 146 § nimittäin alkoi sanoin ”Kirkkoherranviran hakijan tulee olla täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan vuotta.”
Kiitos Jouni, merkittävä ikä siis kyseessä!
Jossain Kaari Utrion historiallisessa romaanissa 24-vuotiasta lapsetonta naista kutsutaan muinaismuistoksi. Kannattaa laittaa koti ja perhe isäntehtävän edelle.
Werner
Kommenttisi vaikuttaa sekavalta ja sikäli kun oikein ymmärsin, hyvin loukkaavalta.
Nuoren naisen syyllistäminen siitä, että hän on työelämässä, eikä hänellä vielä ole puolisoa saati lapsia, ei todellakaan ole tältä aikakaudelta. Niin ikään tapasi höystää viestisi omalla virkakäsitykselläsi, ei ole kunniaksi niille, joilla on kanssasi yhtenevä virkakäsitys.
Minusta Werner ihmisillä on erilaisia kutsumuksia. Toiset kokevat kutsumusta työelämään, toiset perhe-elämään ja osa molempiin. Yhtä hyviä kaikki. Toiset kokevat kutsumusta, mutta eivät saa syystä tai toisesta elää sen mukaista elämää. Minusta toisilla ihmisillä ei ole nokan koputtamista siihen, millainen ihmisen kutsumus on. Minulle riittää, että olen enemmän kuin tyytyväinen työhöni ja ammattiini. 🙂
Aika jännä, että Kaari Utrion historiaa hyvin kuvaavasta lauseesta ja kristillisestä neuvosta asettaa oma koti ja perhe työtä tärkeämmäksi, löytyy noin monta paheksuttavaa virhettä.
Papin toimi on yksi niitä kaikkein vaikeimpia toimia henkilön oman kehityksen kannalta. Vielä ollesaan teologian opiskelija henkilö on arvohierarkiassa muiten opiskelijoiden tapaan tyttären asemassa josta muut opiskelijat siirtyvät omavastuulliseen aikuisuuteen. He ovat edelleenkin jonkun vuoden aivan yleisesti hyväksytysti oppimassa aikuisuutta ja ammattia.
Näin ei ole pappien suhteen. Saatuaan työpaikan he joutuvat opettajan paikalle eräänlaiseen äiti-asemaan.Jopa hengelliseen äiti-asemaan ilman että kokemuksen antamaa turvallisuutta. Saarnatessaan he eivät enään kysy ja kysele miten asiat ovat , vaan parhaansa mukaan yrittävät antaa vastauksia olettamiinsa ihmisten kysymyksiin.
Elämän aikana ihmisillä on vain muutama toidella omaperäinen hengellinen oivallus. Oivalluksesta kiitollinen pappi saarnaa tätä. Aluksi innokkaasti ,mutta sanoman lataus vähitellen tyhjenee ja mekanisoituu ja lopulta alkaa kuluttaa sisältäpäin saarnaajaa.
Pelastus on se, että pappi voi tukeutua kaikeen oppimaansa jolla on oikeutuksensa tulla saarnatuksi, vaikka takana ei olisikaan Suurta Oivallusta, vaan kovalla työllä hankittua traditioon ankkuroitua tietoa.
Oivalaukset ovat hyviä mutta ne ovat peltoon kätketty aarre joita tulee varjella kulutukselta. Kun ne kypsyvät, niin niistä tulee vuorella oleva kaupunki joka ei voi piilottautua valovoimansa takia.
Minusta on lohdullista ajatella, että pappi voi työssään tukeutua kirkon sanomaan ja myös muiden tekemiin oivalluksiin. Samalla minusta on hienoa, ettei kristittynäkään tarvitse tulla valmiiksi, vaan aina voi oppia uutta ja nähdä asioita eri näkökulmista. Evankeliumi elää ihmisen eri elämäntilanteissa, mikä on minusta vain rikkaus.
Jokainen vuosipäivä laitaa pohtimaan mennyttä. On tilinteon paikka mitä on jo tehty, mitä on vielä tekemättä ja mitä myös jää tekemättä.
Jokainen vuosipäivä laittaa pohtimaan myös tulevaa. Mihin on aikaa vielä tässä ajassa. Mistä haaveista kannattaa jo luopua. Mitä on tehtävä nyt.
Nuorella on varaa sanoa tärkeille asioille ”huomenna”. Hieman varttuneemman pitää kysyä itseltään: ”jätänkö tämän tekemättä”. Alle kolmikymppisellä on vielä runsaasti aikaa – jos Jumala suo.
Näillä mietteillä:
Onnittelut lähestyvän syntymäpäiväsi johdosta Emilia
Kiitos, Jukka! Jos Jumala suo sopii hyvin yhdeksi elämänohjeeksi kaikenikäisille, päivistään kun kukaan ei tiedä. Päivä vain ja hetki kerrallansa on myös noussut itselleni tärkeäksi elämänohjeeksi.
Virkistävä kirjoitus. Kiitos!
Kiitos Tapio!
Itse en voi ”ottaa kunniaa” suurimmasta oivalluksestani elämässäni, sillä olin ajanut itseni täydelliseen epätoivoon omilla toimillani ja ajatuksilla.
Kiitos Jumalalle kun Hän näytti miksi näin oli käynyt, en ollut kuullut Häntä, siis vaikka olin käynyt luterilaisuuden kaikki asetetut askelmat silti en todellisuudessa kuullut Jumalan ääntä, sydämesäni oli vain saastaisuutta jota toteutin vaikka ”luulin” eläväni ns ”hyvää elämää” myös läheisieni kohtaan.
Kun Valo paljasti oman tilani niin jouduin/sain tunnustaa kuurouteni ja sokeuteni, elämälläni ei olut kallioata jolle sen olisin perustanut vaan ympäröivän yhteiskunnan ja kirkon muuttuvat normit jotka eivät voineet ohjata oiekalle Tielle sydämeni paatuneisuuden takia, eivätkä muutenkaan olleet antaneet voimaa elää Totuudessa vaan elin pimeydessä pimeyden voimien vietävänä tässä pimeyden yhteiskunnassa.
Ajattelen, että usein nämä oivallukset elämästä tulevat ajan kuluessa. Joskus Jumalan johdatuksen ja asioiden merkityksen ymmärtää vasta ajan myötä. 🙂
”Vanhuudessaankin ovat väkevät” on yksi tämän elämän ajan parhaimpia oivalluksia. Elämä on juuri nyt parempaa, kuin koskaan ennen. Vanhaksi en itseäni oikein osaisi kuvitella. Ellen näkisi kuviani, tai katsoisi peiliin. Tietysti monet vaivat kertovat siitä korutonta kieltään. Silti sen uskominen tuntuu käsittämättömän hankalalta. Miten tämä elämäni paras aika voisi olla sitä heikoksi tekevää vanhuutta?
Tervetuloa vain Emiliapappi. näihin iän tuomiin suuriin oivalluksiin. Lämpimät onnitteluni. Paras aikakausi on sinulla vielä kaukana edessäpäin.
Kiitos, Pekka! Minusta on rikkaus, että iän karttuessa ihmisen sisin voi säilyä nuorena. Mikä pilke vaikka monilla ysikymppisillä silmissä onkaan! Ikä tuo mukanaan paljon hyvää, elämänkokemusta ja viisautta vaikka muille jakaa. Tätä pitäisi yhteiskunnassa arvostaa enemmänkin. On hienoa, että osaat nähdä vuosien mukanaan tuomat ilot – niitä varmasti riittää. 🙂
Vanhuus on aikaa , jona saa tehdä sinunkaupat oman elämänsä kanssa.
Kun joskus käyn synnyinkaupungissani Kotkassa jaksaa minua aina ilahduttaa, kuinka lukioaikaiset ystävät ovat edelleen yhtä hehkeitä kuin silloin ennen: kyse tosin täytyy olla heidän lapsistaan. Aikuisuus on väistämättä egon jatkuvaa kutistumista..
Ysikymppisillä ja sitä vanhemmilla on usein erityisen hyvä huumorintaju. Varsinkin omasta jaksamisestaan ja terveydestään he osaavat taitavasti veistellä. Eräskin mummo päätti maalta keittiön katon. Nousi sitten pöydälle ja putosi maaliämpärin kanssa. Mursi siinä pari kylkiluutaan. Sitoi ympärilleen kangasta tiukasti ja puhdisti lattian. Kehui sitten vain, että oli tosi hyvää maalia, kun ei meinannut saada sitä millään lattiasta pois. Lääkäri sanoi myöhemmin ettei murtuneelle kylkiluulle olisi hänkään, sen enempää voinut tehdä.