Törmäsin erässä Facebook-keskustelussa erittäin kiinnostavaa kysymykseen: Suoritatko elämääsi? Vaikka ehkä haluaisin vastata jotakin muuta, rehellinen spontaani vastaukseni on: todellakin suoritan! Uskoakseni tässä on kyse paitsi persoonallisuuden piirteistä myös ja ennen kaikkea sukupolvien mittaisesta suvun mallista ja perinnöstä.
Äitini ja isoäitini viljelivät lapsuudessani tiuhaan sanontaa ”Vie mennessäs, tuo tullessas ja pissaa siel ollessas, niin kerkeet paljon.” Tehokkuus ja ripeys olivat arvossaan ja suorastaan jonkinlainen elinehto. Kaikki tekemiset piti optimoida, jotta selvitään kunnialla.
Suvussani on ollut äidin puolelta sukupolvien mittainen raatajanaisten jatkumo. Köyhä torpparitausta, vakavat sairaudet ja ennenaikaiset kuolemat ovat tehneet elämästä todella kovaa. Isänkin puolella mummuni joutui sodan vuoksi nuorena äitinä ja maatilan emäntänä venymään aivan kohtuuttomiin suorituksiin, selviämään vaikka mistä.
Sukuni naisten keskuudessa on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että työtä on tehtävä ja elämää suoritettava, jotta pysyy hengissä ja saa pidettyä perheensä hengissä. Kenelläkään ei ole ollut saumaa pohtia, haluaisinko kenties jotakin muuta tai millainen elämä minun persoonalleni olisi sopinut. Ja jos sellaista onkin joku joskus pohtinut, se pohdinta on saattanut jopa katkeroittaa: tällaisen elämän olisin halunnut, mutta tällainen siitä tuli, enkä ole voinut tähän kaikkeen oikeasti vaikuttaa.
Suvun perintö jää helposti päälle, siitä tulee jonkinlainen ylisukupolvinen jatkumo ja melkein kuin geneettinen perimä, vaikka yhteiskunta, elämäntilanteet ja kouluttautumismahdollisuudet muuttuisivat rajustikin. On vaikea tiedostaa, mistä sisäiset vaatimukset kumpuavat ja mistä tulee tunne omien vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksien vähyydestä, kun mahdollisuuksia oikeasti on jo paljon. Itse uskon, että suvun perintö kummittelee vahvana.
Vaikka en koe omien vanhempieni mitenkään ehdollistaneen rakkautta lapsiinsa, niin silti halusin suorittaa elämää jo pienenä koululaisena mahdollisimman tunnollisesti. Toisaalta se oli minulle helppoa ja luontaista: tykkäsin koulunkäynnistä ja menestyin. Myös harrastuksiini suhtaudun lapsena hyvin tunnollisesti ja suorittaen. Ja kyllähän suorittamisesta yhä palkitaan, mikä tietenkin vahvistaa tunnollisen suorittamisen kehää. Pyrin ja pääsin yliopistoon ensi yrittämällä, vaikka hakijoita oli paljon. Välivuosia en ole koskaan pitänyt. Valmistuin normaalissa ajassa enimmäkseen erinomaisin arvosanoin. Silti minussa yhä vaikuttaa torpparitausta ja epävarmuus. Akateemisten ihmisten keskellä olen epävarma, minun on vaikea uskoa omaan pätevyyteeni tai siihen, että juuri minun ajatuksillani olisi mitään annettavaa. Ja varsinkin aiemmin minun oli hyvin vaikea hakea töitä, yrittää vakuuttaa työnantajia pätevyydestäni tai kyvykkyydestäni. Järjellä toki taistelen jatkuvasti näitä tunteita vastaan.
Jostakin syystä olen ajautunut myös yksityiselämässäni aikuisena toistuvasti haastaviin elämäntilanteisiin, joissa on oltava loputtoman sitkeä, venyvä, jaksava ja kestävä, joissa on jaksettava raataa, mutta joissa ei tunnu olevan aidosti valinnanvaraa tai mahdollisuuksia lopulta vaikuttaa omaan elämäänsä. Tässäkin haistan alitajuista suvun jatkumoa. Miten salakavalasti se työntyykään valintoihini, joita en ole kokenut valinnoiksi vaan väistämättömäksi kohtaloksi.
Joissakin asioissa olen jo tähän mennessä pystynyt toimimaan toisin, katkaisemaan olosuhteisiinsa pakotettujen naisten jatkumon. Olen viheltänyt poikki pelin, josta olisi lopulta seurannut monen ihmiselämän täysi tuho. Tein sen vaikka pelkäsin. Tein sen vaikka se ei ollut vaihtoehto. Se oli tähänastisen elämäni viisain päätös. Myös hengellisessä elämässä sain vihellettyä jo varsin nuorean naisena poikki pelin, jossa usko oli pakottautumista hyvin mustavalkoiseen ajattelu- ja elämäntapaan (joka ei siis ollut kodin perintöä, vaan johon vain itse teininä ajauduin mukaan). Ymmärsin, että itselleni rehellisenä en pysty suorittamaan uskoa tai hengellistä elämää. En pysty sitoutumaan ehdottomiin totuuksiin, joita vastaan sisin sieluni, omatuntoni sotii. Ymmärsin, että epärehellisyys on pahempaa kuin se helvetti, mihin minun periaatteessa kuuluisi rehellisyyteni vuoksi joidenkin uskon mukaan joutua.
Se, että nyt pohdin ja tiedostan, on minulle arvokasta. Keski-ikäisenä naisena minulla on vielä ainakin teoriassa mahdollisuus suunnata joiltakin osin elämääni uusiksi. Reunaehdot ovat toki ahtaat, koska sellaista vaihtoehtoa ei ole, että missään olosuhteissa jättäisin tai hylkäisin ne lukuisat ihmiset, joista on tullut perhe ja läheisiä. Vähitellen, lasten kasvaessa ja lentäessä pesästä, elintila kuitenkin lisääntyy. Olisiko nyt se hetki, että minä sukuni naisena kysyn, mikä olisi minulle mahdollisimman hyvää ja omannäköistä elämää, enkä katkeroituisi vastauksesta, vaan pyrkisin edes ohuesti sitä kohti? Ongelma toki on se, ettei minulla ole vielä hajuakaan vastauksesta!
Sanalla ”suoritus” tällaisessa yhteydessä on tietty kaiku. Mielestäni tässä puhutaan velvollisuudentunteesta. Sellainen on yksi tärkeimpiä kristillisiä hyveitä. Tehdä se mikä on oikein ja pakko ,tuntui miltä tunuu.Se on itsensä voittamista. Luulen että Emilian kuvaus valoittaa tällaista hyvettä sellaisella tavaala että se saa ansaitsemansa ihailun.
Elämä ei ole antanut samoja löhtökohtia kaikille. Esteet on omalla työlla voitettava ja palkkio voi tulla vastaa monen sukupolven jälkeen. Näinhän se on alkuaan köyhässä pohjolassa mennyt. Työtä on tehty ja maailma on muuttunut. Nyt vaaditaan perinnön luovaa hoitamista, jotta tulevilla sukupolvilla heillä eteen tulevissa vaikeuksissa olisi sama velvollisuudentunto itseään lähimmäisiään ja maailmaa kohtaan.
PS: Luulen että on tehtävä velvollisuutensa myös Jumalaa kohtaan tuntui miltä tuntui.
Viisaita pointteja Markku Hirn! Velvollisuudentunto on pääasiassa hyve. Samalla kuitenkin ajattelen, että tässä kirjoituksessa puhutaan myös suorittamisesta, sillä tietyllä kaiulla varustettuna. Kyllä esimerkiksi silloin tulee mieleen elämän suorittaminen, kun huomaa, että päälle iskee aivan jäätävä ahdistus, kun yrittää olla hetken aikaa tekemättä yhtään mitään, tai ainakin tekemättä mitään hyödyllistä. Reaktio on minusta todiste siitä, että on oppinut suorittamaan elämää. Miellän elämän suorittamisen olevan sitä, että jotenkin alitajuisesti uskoo, että omalla elämällä ei ole oikeutusta tai arvoa muutoin kuin suorittamisen kautta. Harva kai niin ajattelee nykyään tietoisesti, mutta nuo sukupolvien ”taakat” tuovat varmasti edelleen monille alitajuisesti sellaisen tunteen?
Hyvä tarkennus Emilia. Kyseessä on siis sellainen elämäntunne että elämällä ei ole oikeutusta tai arvoa kun suorittamisen kautta. Suorittamainen antaa elämisen oikeuden . Asia ei ole suinkaan vieras vaan todennäköisesti hyvinkin tavallista.Onnelliset ne jotka osaavat ja voivat ottaa elämän itsestäänselvänä oikeutena. Suorittajat tuntevat olevansa syrjässä elämän valtavirrasta sivustakatsojina. Ei auta vaikka kuinka aivan asiallisesti kehuttaisiin hyvistä suorituksista kun koko minälla on vain ehdollinen olemassaolon oikeus.
Olen kuitenkin huomaavinani että Emilian kirjoituksista saa selvää että silloin tällöin kuitenkin löytyy levon saarekkeita.Voi olla että se toimii noin kun on keskellä vaativaa elämää ja on suuri vastuu monesta varttuvasta lähimmäisestä. Kokemuksen kuitenkin on että vanheneminen tuo armollista lepoa ja tunnetta siitä että kaikki sellainen suorittaminen mitä toisten hyväksi tehtiin on kantanut hedelmää. Tämän tietää kaikki ne isovanhemmat joilla on tarpeeksi hyvä suhde aikuisiin lapsiinsa ja rakastava suhde lastenlapsiin. Velvollisuudet eivät lopu mutta ne muuttavat muotoaan ja joistakin niistä saa takaisin enemmän kun on itsestään antanut.
Siis: Odota vanhenemista , se helpottaa ja on paras pitää huolta itsestään ja sallia itsellen taukoja jotta sinne joskus pääsisi.
Sorry , pilkut jäivä käyttämättä.
Hyvää ja rehellistä pohdintaa. Muutaman kerran olen saanut keskustella läheisen ihmisen kanssa, joka on selvinnyt teho-osastolta takaisin elämään ja on käynyt ilmi, että asenne elämään oli muuttunut. Tärkein lause minkä hyvin läheinen ihminen antoi kun oli saanut elämänsä takaisin: ”Elämä on uusi mahdollisuus, jonka sain lahjaksi.”
Jumala on antanut elämän lahjaksi meille kaikille, vain syyttäjä yrittää estää meitä syntisiä uskomasta Jumalan Rakkauteen ihmistä kohtaan.
Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” Älkäämme siis katsoko itseemme, vaan Kristukseen, joka on meitä varten otettu Taivaisiin, että me Hänen kauttaan saisimme Elämän Hänessä.