Suola, joka menettää makunsa. Merkitysten katoamisesta ja piispainkokouksen ratkaisuesityksestä

Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. (Vuorisaarna, Matt. 5:13-16)

Martti Luther yhdistää Kristuksen, kirkon ja kristityn tehtävän kuvaan vuoresta. Kristitty nousee uskossa vuorelle Jumalan luo, mutta ei jää sinne, vaan laskeutuu sieltä rakkaudessa lähimmäisen luo ja yhteiskuntaan. Kristus ja häntä seuraava kristitty yhdistävät persoonassaan näin kaksi keskiaikaisen hengellisyyden tuntemaa elämäntapaa: aktiivisen ja kontemplatiivisen. Pysyen uskossa ja Jumalassa hän on kuin lamppu tai ilmestysvuorella kohdattu valoisa pilvi, joka tuo Kristuksen valoa ympärilleen. Tällainen pilvi on myös kirkko, joka levittää Kristuksen valoa.

Kirkon avioliittokäsitys loi länsimaisen yhteiskunnan

Kristuksen ja kirkon opetus avioliitosta on valaissut länsimaista yhteiskuntaa. Perheen ja suvun päälle alisteiden suurtalouksien tilalle, joissa avioliitot solmittiin sukujen välisinä diileinä, lapset naitettiin ristiin näiden vahvistamiseksi, ja joissa orjat ja jalkavaimot olivat isännän seksuaalista omaisuutta, kirkko toi pienenkin perheen pyhittämisen ja arvon. Psykologian, taloustieteen ja evoluutiobiologian professori Joseph Henrichin suurta kuuluisuutta lyhyessä ajassa saavuttanut big history -teos The WEIRDest People in the World: How the West Became Psychologically Peculiar and Particularly Prosperous johtaa länsimaisen ihmisen ja yhteiskunnan synnyn kirkon avioliitto- ja perheohjelmaan, joka pohjautui sen muusta yhteiskunnasta poikkeavaan pyhyyskäsitykseen. Tuo käsitys, jota kirkko tietoisesti vuosisatoja roomalaisessa ja germaanisessa yhteiskunnassa ajoi, mursi Henrichin mukaan patriarkaalisen sukuvallan. Kyse ei ollut mistään sattumasta, vaan sinnikkäästä työstä, jolla kirkko pyrki kieltämään sen pyhyys- ja perhekäsitystä haastaneet suhteet, mm. lähisukulaisten avioliitot ja erilaiset monikkosuhteet. Maailman mittakaavassa poikkeuksellinen ihmisarvon arvostus länsimaissa perustuu Henrichin tutkimuksen mukaan juuri tähän työhön.

Kirkon avioliittokäsitys on siten merkittävimpiä asioita, joita se on antanut koko ihmiskunnan psykologian ja yhteiskuntarakenteen muuttamiseksi. Henrich itse sekulaarina tutkijana tosin ajattelee tämän olleen tarkoittamaton lopputulos. Hänen analyysinsa mukaan kirkossa pyrittiin tietoisesti rikkomaan sukuvalta ja sen rakenteet hegemonian saavuttamiseksi. Tuotteena syntyi joka tapauksessa länsimainen kulttuuri ja yhteiskunta. Kristitty voi nähdä että pieneen siemeneen oli kätkettynä suuri puu, jonka oksien varjoon kyyhkyläiset voivat tehdä pesänsä.

Merkityksen ja pyhyyden katoaminen

Mutta nykyisin länsimainen kulttuuri, jonka keskiössä kirkon puu on seissyt, on kriisissä. Monet vievät kirveitä puun juurelle ja pitävät sen varjoa ahdistavana. Vääräksi koetut ihanteet halutaan pilkkoa, hävittää ja juhlia niiden tuhoutumista. Liekkien loimussa voi olla kiva tanssia, mutta nopeasti kasvaneen puuaineksen polttamisesta tulee kuitenkin lämmin vain hetkeksi, ja sitten myös suoja on poissa.

Merkitysten katoaminen, joka liittyy pyhyyden ja tarkoituksen kokemuksen häviämiseen, näyttää synnyttävän jatkuvaa ahdistuksen ja mielenterveysongelmien kasvua nuorten parissa. Deittiappi-kulttuuri ja suhteiden hyödykkeellistäminen ei näytä johtavan parisuhteiden, vaan kelpaamattomuuden kokemuksen lisääntymiseen. Syntyvyys on laskenut roimasti, ja yritys paikata sitä maahanmuutolla lisää polarisaatiota sekä tuottaa uusia konflikteja maihimme. Kulttuuritasolla nuorempien sukupolvien uudet kanavat ylittävät vanhojen keskitettyjen kanavien seuraajamäärät monikymmenkertaisesti yksilöllisesti kohdistetuilla, kuohuttavilla, koukuttavilla ja pitkäjännitteisen keskittymiskyvyn tuhoavilla sisällöillään. Yhteinen näky hyvästä häviää, ideologiat absolutisoituvat ja erimielisyydet asioista, joita ennen pidettiin mielipiteinä, ruokkivat syvenevää polarisaatiota. Poliittiset instituutiot aina johtavien suurvaltojen päätöksentekojärjestelmistä kotoisiin työmarkkinamekanismeihin uhkaavat menettää toimintakykynsä, koska yhteistä päämäärää ei ole enää näkyvissä. Yksilötasolla usko omaan itseen, elämän tarkoitukseen ja maailman hyvyyteen katoavat.

Tällaisessa tilanteessa kristinuskon sanomalla olisi laajenevaa ja syventyvää kysyntää, kuten tutkimukset nuorten miesten uskonnollisuudesta osoittavat. Kristinuskolta toivotaan nimenomaan ohjausta ja merkitystä elämään sekä vahvempia kannanottoja kulttuurillisiin kysymyksiin. Tämän on havaittu vahvistavan hyvinvointia, mikä on tutkimuksissa liitetty perinteisiin perhekäsityksiin. (Ks. edellä kuvatusta kehityksestä ja sitä kartoittavista tutkimuksista mm. tämä, tämä ja tämä blogi).

Malleilla on merkitystä

Annetuilla malleilla on suuri voima muokata kulttuuria, kuten Henrichin tutkimus osoittaa. Ei ole yhdentekevää, millaisia elämänmalleja pidetään esillä. Aktiivisesti toimiva kirkko vaikuttaa siihen yhteiskuntaan, jossa se toimii, muuttaen yhteiskunnat ihanteidensa mukaiseksi. Kun suuri instituutio vaikuttaa, se kykenee siihen.

Toisaalta kun suuri instituutio yrittää seurata kulttuuria, se tulee väistämättä ainakin n. 20-30 vuotta jäljessä. Sukupolvikokemukset muodostuvat nuoruudessa. Kun kosketuksen nuoruuteen menettäneet vanhemmat sukupolvet yrittävät muokata nuorempia sukupolvia oman elämänkokemuksensa perusteella, ei vanhentunut näkemys enää vastaa yhteiskunnallista todellisuutta. Mikäli instituutiot luopuvat ohjaavista periaatteistaan, kuten kristillisestä uskosta nousevista, tulevat ne väistämättä olemaan aina ajastaan jäljessä. Proaktiivisuus voi toimia, reaktiivisuus on tuho.

Ajasta jälkeen jääminen on ollut hyvin nähtävissä siinä narratiivissa, jolla kirkolliset ns. uudistajat ovat suhtautuneet seksuaaliseen monimuotoisuuteen. Keskustelua on ohjannut ajatus heikomman puolelle astumisesta ja ahdistavista ihanteista, kuten avioliittokäsityksestä, jotka tulee purkaa. Tosiasiassa nykykulttuuria tunteva havaitsee kuitenkin, että seksuaalisen monimuotoisuuden selebrointi on nykyään kattavasti läsnä kaikkialla nuorison elämässä ja yhteiskunnassa. Se ohjaa niin opetussuunnitelmatyötä, viranomaistoimintaa, liike-elämän rekrytointikäytäntöjä kuin peli- ja mediateollisuuttakin. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen esitetään erityisenä ja ihanteellisena asiana, johon verrattuna heterot ovat tavallisia, ts. epäkiinnostavia, muista erottumatonta harmaata massaa. Reaktiona on helposti tavoite löytää moninaisuutta myös itsestä. Ilmiöön kriittisesti suhtautuvat vuorostaan esitetään kouluttamattomiksi junteiksi, joiden kanssa kukaan suvaitsevaisesti ajatteleva ei halua olla tekemisissä. Suhtautumiseen voi liittyä narratiivi perinteisen seksuaalisuuden vaarallisuudesta, sillä se voi johtaa raskauteen, josta nuorena seuraa helposti yhteiskunnasta syrjäytymiseen varsinkin naisille. Perhe esitetään etenkin feministisestä näkökulmasta kahlitsevana, mitä se usein onkin. Perinteisiä taipumuksia edustava on tässä katsannossa vähintään tylsä ja vanhanaikainen, potentiaalisesti alistava ja toksinen. Kuka ja mikä siis kaipaa puolustamista?

Juuri näiden seikkojen vuoksi perinteisten perheihanteiden rakentaminen ja uusintaminen on ollut kulttuurillisesti niin tärkeää, että siihen on liittynyt vahvasti sanktioituja avioliiton ja häiden kaltaisia instituutioita. Henrichin analyysi osoittaa, että useimmat itsestäänselvyytenä pidetyt asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä – vaikka länsimainen ihminen toistuvasti ylpeästi näin kuvitteleekin – vaan vuosituhantisen kulttuurisen kehityksen tuloksia. Ne vaativat aktiivista ylläpitoa, jos niitä ei haluta menettää. Pariutumisen, suhteiden koossa pysymisen ja lasten arvostamisen kaltaiset asiat eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ne rapautuvat, kun niitä ei ylläpidetä tai aktiivisesti rapautetaan.

Vastareaktio kehitykseen on nytkin havaittavissa. Polarisoituminen on johtanut siihen, että sosiaalisen median kontrolloimattomissa kanavissa vallitsee vahvoja liberaaleihin malleihin erittäin kriittisesti suhtautuvia kulttuureita. Missä aikuinen kasvatus oli joskus konservatiivisempien arvojen puolella, ja nuoriso kapinoi niitä vastaan, joutuvat nyt liberaalit auktoriteetit ja siinä ohessa myös luterilainen kirkko haastetuksi. Vahvat uskonnolliset, perheelliset miehet ja tradwifet kuvataan rappiota ja kaupallisten yritysten markkinoimien ideologioiden orjuutta edustavan kehityksen vastavoimiksi.

Tässäkin asiassa jako näyttää usein kulkevan sukupuolten välillä. Meemien tapaan kehitys voi johtaa esimerkiksi helposti vähemmistöjä vastaan suuntautuviin ylilyönteihin, josta luonnollisesti aikuiset – minäkin – ovat huolissaan. Vastuu instituutioiden ylläpitämisestä työnnetään kulttuurisodassa markkinavoimille, poliittisille aktivisteille ja nuorille, jotka yrittävät selvitä siitä seuraavassa toimintaympäristössä. Erityisesti tämän vuoksi olisikin tarpeellista, että kirkko tarjoaisi ja aktiivisesti rakentaisi myönteistä perhekeskeistä ihannetta, jonka ylläpito näyttää ruokkivan siihen sitoutuvien hyvinvointia, sekä auttaisi välttämään ylilyöntejä. Näin kirkko kantaisi sitä vastuuta nuoren sukupolven kasvattamisesta ja hyvinvoinnista, joka on sille annettu vastuutehtävä.

Onko avioliitto merkityksetön?

Piispainkokouksen esitysluonnoksesta kuuluu kuitenkin toisenlainen ääni. Siinä pidetään olennaisena, että eri näkemysten perusteena ei ole halua syrjiä, mutta siinä ei oteta – luterilaisen tunnustuksen keskeisistä avioliittoa koskevista kannanotoista poiketen (mm. CA XVI ja vihkikaavan esipuhe) – kantaa avioliiton yhteiskunnalliseen merkitykseen. Se, että avioliitto on yhteiskunnallinen järjestys, ei kuitenkaan merkitse, että se (ja se, mitä se on) olisi yhdentekevä.

Luterilaiselle kirkolle erityisesti on ollut ominaista kantaa huolta yhteiskunnallisista asioista ja nähdä evankeliumin vaikuttavan niihin. Sisäänpäin kääntyminen, joka ajattelee vain sielun pelastusta, on etenkin liberaalissa kristillisyydessä haluttu nähdä herätysliikkeiden helmasyntinä, joista niitä on kritikoitu. Samoin liberaalia kristillisyyttä on ajanut halu rakentaa yhteiskuntaan tavallisia ihmisiä ja elämää varjelevia instituutioita. Yksi niistä tärkeimmistä on avioliitto. Kun piispainkokouksen esitysluonnoksessa sanotaan

Kirkko pysyy Kristuksen kirkkona ja elää täysin hänen armonsa varassa
riippumatta sen avioliittonäkemyksestä ja -käytännöistä. Olennaista on löytää
sellainen ratkaisu, jossa erimielisyys avioliittokäsityksestä ei ole ykseyden
este ja jossa sen kanssa on helpointa elää.

ilmentää esitys sellaista kvietististä sisääpäinkääntymistä ja avuttomuutta, joka jää ilmestysvuorelle fiilistelemään armon kokemuksessa tahtomatta laskeutua arkeen, ja haluttomuutta puuttua yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Siten se poikkeaa ratkaisevasti siitä, mitä avioliiton merkityksestä on luterilaisuudessa ajateltu. Kun Pietari ehdotti tällaista, kommentoi evankelista Luukas: Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi. (Luuk. 9:33). Kristuksen seuraajien tehtävänä ei ole etsiä helpointa tietä, joka väistää ristiriidat, vaan sellaista ratkaisua ja todistusta, jonka kanssa on hyvä elää hyvää elämää. Ihannetta, joka viitoittaa ihmisten elämää, ei kysymysten väistelyä.

Merkityksettömät instituutiot häviävät

Onko siis niin, että kun kirkolla olisi hetki, jolloin sitä kaivattaisiin ja sen opetusta objektiivisesti tarvitaan, se häipyy näyttämöltä, nostaa kätensä pystyyn ja vetäytyy kvietistiseen muminaan? Kirkon kyvyttömyys antaa perusteita avioliittonäkemykselleen – jolla se uudisti Euroopan ja sen myötä koko ihmiskuntaa – kertoo ainoastaan, ettei luterilaisella kirkolla ole sen mielestä mitään tosiasiallista annettavaa eikä merkitystä tähän todellisuuteen. Mutta suola, joka menettää makunsa, heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Näinhän luterilaiselle kirkolle on käymässä, kun se on vuosikymmeniä yrittänyt seurata yhteiskuntaa vuosikymmeniä jäljessä, sen sijaan että se näyttäisi tietä sen uudistamisessa. Valtakunta, joka kääntyy sisäänpäin ja itseänsä vastaan, ei voi olla uskottava, muistuttaa Jeesus. Instituutioille käy nykyisen valinnanvapauden aikana helposti niin, että kun niiden uskottavuus katoaa mitäänsanomattomuuteen ja sisäiseen riitelyyn, ihmiset vaihtavat toiseen ja käyvät hakemassa sisältönsä muualta. Poliittiset instituutiot ja median murros toimivat tästä varoittavina esimerkkeinä.

Kuinka opin merkitys koetellaan?

Syvemmin kirkollinen kriisi näyttää kumpuavan siitä, että keskustelu opillisista kysymyksistä on nähty keskusteluna teoreettisista asioista, jotka eivät liity elämään. Herätyskristillisyydessä synti on liian usein katsottu yksilölliseksi moraaliseksi valinnaksi asiassa, josta tulisi luopua. Sosiaalinen kristillisyys, joka on yleensä korostanut synnin yhteiskunnallista ulottuvuutta, on nielaissut keskustelussa homoseksuaalisuudesta tämän syötin koukkuineen lähtemällä samalla tavoin määrittelemään jonkin asian synnillisyyttä, sen mukaan, voiko sen valita: Jos ei, niin se ei voi olla arvovaltaisten puheenvuorojen mukaan synti.

Voisiko kuitenkin olla niin, että syntiä tai pyhyyttä mitattaessa yksi kriteeri olisi toiminnan yhteiskunnallinen vaikutus? Kun kristillisen miehen ja naisen avioliiton erityisen pyhyyden tunto kadotetaan, voisiko olla, että tämä säteilee koko yhteiskuntaan seurannaisvaikutuksia, jotka johtavat sitä hyvästä järjestyksestä epäjärjestykseen, vaikka yksilöiden kohdalla toisenlaiset ratkaisut voivat joissakin tilanteissa olla hyödyllisiä?

Vertaan tätä syntioppiin: Perisyntiopin teologinen funktio ei ole kuvata ihmiselle, mistä hänen tulee luopua pelastuksen edellytyksenä, vaan selittää sitä epäjärjestystä ja hämmennystä, joka sielussa erilaisten taipumusten ja tunteiden ristipaineessa vallitsee. Armon taas on tarkoitus johtaa ihmistä kokonaisvaltaisempaan, pyhempään elämäntapaan ja onnellisuuteen, käsityksen synnin monitahoisuudesta koko ajan syventyessä (eikä pinnallistuessa). Voisiko siten olla, että kadonnut pyhyyden tunto, jota herätyskristillisyys helposti pelkää, ei liity niinkään jonkin asian kauhistelun puuttumiseen, vaan siihen, että kirkko menettää uskon sen opetusten merkitykseen elämälle? Sen rakkaus kylmenee, eikä se enää uskalla ottaa kantaa hyvään asioiden tilaan, vaan tyytyy erittelemään mielipiteitä.

Jos kristillisen opetuksen sovellettavuus ja liittyminen käytäntöön hämärtyy, muuttuu kirkko merkityksettömäksi jokaiselle, joka toivoo muutakin kuin perustelemattomia sääntöjä, joiden palkkio tai rangaistus annetaan (vaikeasti kuviteltavassa) taivaassa. Olisiko kirkon siten kenties aika tehdä parannusta ja pysähtyä miettimään, miksi se on uskonut niin kuin se papereissaan kertoo perinteisesti uskoneensa? Ehkä se voisi sitten osata kertoa joillekin, miksi se on perinteisesti ollut jotakin mieltä, ja uskaltaisi itsekin ottaa kantaa. Kenties valo loistaisi sitten muillekin huoneissa oleville, niin kuin se on ennen loistanut.