Teet työtä hiki hatussa, niska limassa, sydän kurkussa, kieli vyön alla, hermot kireällä, veren maku suussa. Puurrat ja puurrat, kaiken täytyy tapahtua nopeammin, koko ajan on oltava tehokkaampi. Ehtiäksesi enemmän lyhennät yöuniasi ja vapaa-aikaasi. Mikään ei riitä.
Sairauslomalle ei uskalla jäädä, kun työn jatkuvuus on epävarmaa. Työ ei tekemällä lopu. Palkan maksu voi kyllä loppua: Lopulta saat kiitokseksi kalossinkuvan persuuksiin. Äkkiä olet ulkona kaikesta, ihan pihalla. Siinä meni ikä ja terveys, unelmat muuttuivat painajaisiksi. Pelot toteuttivat itsensä.
Mihin työn ilo on kadonnut? Missä Jumala on tässä jumalattoman tappotahtisessa menossa? Kukaan ei kestä loputtomiin sellaista päätöntä menoa, jonka ainoana pyrkimyksenä tuntuu olevan jatkuva muutos ja jonka merkitystä tai mielekkyyttä työntekijä ei edes ymmärrä. Mitä vähemmän palkollinen saa vaikuttaa omaan työhönsä, sitä kitkerämmältä työnteko tuntuu.
Voiko työntekijä tällaisten muutosten ja uhkien, epävarmuuden ja kovan kilpailun keskellä antaa parhaan mahdollisen työpanoksensa, vaikka hän loikkisi paikasta ja asiasta toiseen kuin sähköjänis, sellainen Duracell-pupu? Mainoksen mukaan D-pupu hyppii vielä senkin jälkeen kun toisilta maskoteilta jo veto loppuu…
Ei, tällaisella menolla ihminen vain rikkoo itsensä. Työn tekeminen ruumis jännittyneenä kuin viulunkieli on sama asia kuin yrittäisit ajaa polkupyörällä jarrut päällä. Vaikka siihen käyttäisi kuinka paljon energiaa tahansa, pyöräily tulee koko ajan vain raskaammaksi. Mutta heti kun lakataan jarruttamasta, pyörä kulkee kevyesti eteenpäin. Energia muuttuu nyt liikkeeksi sillä tavalla, ettei mitään mene hukkaan. Energia virtaa esteittä rentoutuneen ruumiin läpi.
Työtä voidaan edelleenkin tehdä vapaasti, nopeasti ja yksinkertaisesti, jos elämme sisäisessä hiljaisuudessa ja rauhassa, ilman sisäistä tai ulkoista hälyä ja melua. Työ tulee mutkikkaaksi ja vaikeaksi, jos jännitämme itseämme ja hätäilemme ehtiäksemme niin paljon kuin mahdollista.
Hyvät työvälineet kuuluvat asiaan. En saa mitään irti tietokoneestani, jos hermostuksissani moukaroin näppiksen mäsäksi. Mitä työpanoksestani tulee, jos sallin ruumiini ja sielunikin menevän rikki? Sairauslomallehan silloin joudun. Mutta tuo pakollinen pysähtyminen voi sitten saada minut miettimään, mikä työnteossa olikaan se keskeisin juttu, pointti: Miksi minä työtäni teen, ketä tai mitä minä palvelen? Sairasvuoteelta taitaa sittenkin nähdä asiakokonaisuuksia paremmin kuin oravanpyörästä…
Jokaisen, joka kaipaa Jumalaa, pitäisi kysyä itseltään, etsiikö hän Jumalaa liian jännittyneenä ja onko tässä ehkä syy siihen, ettei hän näytä pääsevän eteenpäin. Laukaisemalla jännityksen voimme poistaa paljon sellaista, mikä estää jumalallista elämää kehittymästä meissä. Ennen sanottiin meidän kahden maailman kansalaisten työnteosta kauniisti: Käsi aurassa, sydän taivaassa.
Inspiraationi lähde:
Vanhan polven liberaaliteologi Heikki Räisästä vaikuttaa harmittavan se, että Timo Eskola analysoi hänen tutkimuksiaan vähemmän kaunopuheisesti. Ilmeisesti H. Räisäsestä olisi mukavampaa, jos epäuskosta käsin johdettua tutkimuslogiikkaa nimitettäisiin jollakin vähemmän paljastavilla termeillä kuin Eskola sen tekee. – Harvoinhan liberaaliteologit suoraan syyttävät Raamatun tekstejä valheiksi. – Eivät he kuitenkaan halua lähteä siitä, että niiden taustalla olisi Jumalan ilmoitus, joka velvoittaa myös meitä. Idea on olla itse tutkijana tekstin yläpuolella.
Raamatun tekstit toki kestävät epäilevien Tuomaiden tutkimuksen, mutta epäilijä ei itse löydä teksteistä muuta kuin ihmisen puhetta, jos päättää jäädä epäilystensä ohjaamaksi. Usein tähän lähtökohtaan juuttuva eksegeesi sokeutuu myös näkemästä tosiasioita. Tästä syystä on epäilty mm. Daavidin historiallisuutta ja Apostolien tekojen omaa aikaansa kuvaavaa dokumentaarista luonnetta. Räisäsellä epäilyn metodologia on mm. johtanut näkemään ristiriitoja sielläkin, missä niitä ei ole. Uudempi tutkimus on sittemmin pystynyt osoittamaan, että Daavid oli todella historiallinen henkilö, esim. Apostolien tekojen matkakuvauksia on käytännössä mahdotonta kuvata muulloin kuin välittömästi omana aikana ja esim. Paavalin ajattelussa on selkeää johdonmukaisuutta retorisesti tarkasteltaessa.
En itse pidä ollenkaan erikoisena, että Eskolan teoksia julkaistaan arvovaltaisissa kustantamoissa. Timo Eskola on ehdottomasti yksi Suomen johtavista eksegetiikan raskassarjalaisista.
Tieteellistä tutkimusta, edes teologista, ei lähtökohtaisesti ole Suomessa harrastettu kohta sataan vuoteen sen kummemmin epäuskosta kuin uskostakaan käsin. Tiililä taisi olla viimeinen, joka peräänkuulutti, että teologisen titeen harjoittajan tulee olla ”uskossa.”
Timo Eskola on mielenkiintoinen kirkkopoliittinen ja eksegeettinen polemisoija ja popularisoija, varsinaista itsenäistä eksegeettistä perustutkimusta taitaa silti olla niukasti.
Apostolien teoissa ei totta ole juuri edes siteeksi, sehän on selvää, jos todella tarkoitetaan historiassa tapahtuneita asioita. Legendojen ja myyttien todeksi väittäminen tuhoaa muutenkin kristillisen julistuksen sisällön. Emme saa takertua legendoihin. Päinvastoin, meidän pitää kyseenalaistaa vielä Raamatun nekin osat, joita tähän mennessä itsestään selvinä totuuksina olemme pitäneet. Tällöin tulemme kysymyksistä tärkeimpään, historian Jeesukseen. Minkäänlaisia todisteita Jeesuksestakaan ei ole.
Apostolien teoissa ei totta ole juuri edes siteeksi, sehän on selvää, jos todella tarkoitetaan historiassa tapahtuneita asioita. Legendojen ja myyttien todeksi väittäminen tuhoaa muutenkin kristillisen julistuksen sisällön./ Kari Peitsamo
Kristillisen uskon tuhoaa Kari Peitsamon edustama epäusko Jumalan sanan totuuteen. Jos Jumala ei kyennyt varjelemaan sanaansa, miten hän kykenisi varjelemaan epäuskoiset kadotukselta?
Jumala kyllä varjelee sanaansa, mutta tavalla, joka on meidän inhimillisen käsityskykymme ulottumattomissa. Siksi juuri on niin tärkeää myöntää, että historialliselta kannalta tutkittuna Jeesusta ei edes ole. Tätä Heikki Räisänen ei uskalla myöntää, vaikka se ilmiselvä tieteellinen fakta onkin. Sillä jos hän sen myöntäisi, menettäisi hän juuri sen Jeesuksen, jota on julkisesti vuosikymmenet häpäissyt ja potkinut. Koko Räisäsen korttitalo sortuisi.
Kari Peitsamon argumenttia en ymmärrä. Hän tuntuu elävän jossakin omassa sfäärissään, jossa historian ja spritualistisen maailman välillä ei ole vastaavuussuhdetta. Tässä suhteessa sellaiset vanhan polven liberaaliteologit kuten Heikki Räisänen kuulostavat miltei rehellisiltä miehiltä… Tai ehkä en vain lue Peitsamoa oikein(?).
Toiselle Karille (Kari-Matti) vastaisin näin. Suomalainen teologinen tutkimus on pyrkinyt tietoisesti aika pitkään häivyttämään tutkijan katsomuksellisiin ennakko-olettamuksiin liittyvät lähtökohdat taustalle (ja näkymättömiin). – Kuten jo varsin hyvin orastavaviakin tieto-opillisia opintoja harrastava tietää, emme ole koskaan tieteellisesti arvovärittömiä. Kaikki tutkimus lähtee jostakin ”uskosta” käsin liikkeelle. Vähintä lienee usko tutkijan oman havaintokyvyn riittävään totuudenmukaisuuteen. Jos tämän uskot, joudut tunnustamaan, että tämäkin on pohjimmiltaan metafyysiikkaan palautuva tulkinta (tiedostamaton tai tiedostettu).
Ehkä luterilainen perinteemme on ollut siinä määrin fideistinen, että se on ottanut tieteen katsomuksellisesti neutraalin luonteen ikäänkuin annettuna (siis hieman fideistisesti). Kenties reformioidun epistemologisen keskustelun vaikutuksesta me pikkuhiljaa palailemme pohtimaan sidonnaisuuksiamme. – Sikäli kun muistan oikein, Heikki Räisänen ei ole oikein aiemminkaan rakastanut reflektoida omia katsomuksellisia sidonnaisuuksiaan kuten ei moni muukaan hänen ikäpolvensa tutkija. Se koettiin parikymmentä vuotta sitten hieman loukkaavaksi, jos opettajan katsomuksellisia käsityksiä pohdittiin. – Olen hieman kuulevinani tässä loukkaantumisessa näitä vanhan paradigman miehen sydämistymisääniä…
Manu on mielestäni oikeassa reformoidun epistemologian vaikutuksen suhteen. Sattumalta luin juuri toissailtana Juha Ahvion artikkelin evankelikaalisen teologian tieto-opillisista ratkaisuista. Ahvio kirjoittaa fiksusti, kun malttaa jättää ”kulttuurimarxismin” yms. salaliittoteoriat rauhaan.
Jälkimoderniin/postmoderniin kultuuriin tietty liittyy se, että tiedettä ei enää haluta, ainakaan jakamattomasti, pitää arvovapaana, katsomuksellisesti neutraalina, mitä se ei tietysti olekaan. Toisaalta ei pitäisi suin päin sännätä valistusta edeltäväänkään myöhäiskeskiaikaankaan. Räisästä voi minunkin mielestäni pitää ”vanhan liiton” veikkona, valistuksen tieteenihanteen viimeisen sukupolven tyypillisenä edustajana.
Kari-Matti,
Kiistämättä aika osuvasti sanottu J. Ahvion molempien puolien suhteen (sikäli kun olen niihin itsekin törmännyt)…
Meillä taitaa olla jokaisella joku oma rakas suosikkiskeema, jossa menee välillä vähän överiksikin. Ehkä nykyään ei olla enää aivan samanlaisessa akateemisessa herranpelossa, ettei sitä voisi joskus sanoa ääneen…
Manu Ryösö. Mitä et ymmärrä? Sitäkö, ettei Jeesusta ollutkaan. Älä häkelly. Et ole yksin. Kuluu vielä kauan, ennen kuin tuo tabu murtuu.
Timo Veijolalta pieni suuri ajatus kirjasta ”Kolkuttakaa, niin teille avataan. Päiväkirjamerkintöjä ahdistuksen ja ilon ajalta”: ”Jumala, Sinulla ei ole todisteita, ainoastaan todistajia.”
Aina kun mainitaan Räisänen, joku nostaa esiin myös Veijolan kirkon raamattukäsitykselle ikäänkuin uskollisempana poikana. Räisänen tuo edellä mainitussa kirjassaan täysin uskottavasti Veijolasta esiin ihmisenä ja työtoverina myös vähemmän mairittelevia, suorastaan despoottisia piirteitä julmana työpaikkakiusaajana, jonka vainon kohde tosin ei ollut prof. Räisänen.
Suomalaisten teologien joukossa on paljon traagisia hahmoja. Timo Veijolan elämän vaiheisiin ja päätökseen liittyy paljon traagisuutta. Jotain traagista on myös Tiililän katkerassa yksinäisyydessä Jo eläköityneen Heikki Räisäsen yhä uudestaan pinnalle nouseva tarve puolustaa itse itseään ”julman” ja ”epäoikeudenmukaisen” Timo Eskolan hyökkäyksiltä ole sekään enää kaukana traagisuudesta. – Tässä viimeisessä näen traagisuutta mm. siinä, miten huolettomasti Räisänen uskalsi laittaa myyntiin kaiken kristillisesti arvokkaan. – Kuuntelin mm. kerran hänen luentoaan, jolla hän ehdotti Jeesuksen Jumaluudesta luopumista vastalahjana siitä, että voisimme tutkia Koraania historiallis-kriittisesti. Tällainen puhe ei edustane mitään eksegeettistä metodia. Se on mielestäni vain surutonta uskontopoliittista viisastelua. – Heikki Räisänen vaikuttaa juuri nyt olevan paljon huolestuneempi oman hipiänsä puolesta kuin siitä, miten hän puhuu Jeesuksesta.
Jeesus kärsi vaieten itseensä kohdituneen väärän todistuksen seuraukset. Heikki Räisänen sen sijaan purnaa Eskolan sanavalinnoista. Timo Eskola ei käsittääkseni esitä Räisäsestä valheita, vaikka joskus ehkä käyttää Räisäsen johtopäätöksistä yksioikoisempaa kieltä kuin tämä itse toivoisi. – Tätä Räisäsen on vaikeaa kärsiä, vaikka hän varmaan tietää, että kaikkien väistyvien tutkijoiden osa on havaita oman tutkimuksensa joutuvan kriittisen arvioinnin kohteeksi.
En jaa Räisäsen näkemyksiä, mutta minusta Heikki on paitsi rehellinen, myös vie näkemyksensä johdonmukaisesti ”päätyyn” asti, toisin kuin monet muut, myös keltaisiin valoihin pysyvästi juuttunut nk. kirkollinen eksegetiikka,.
”Suurta, katkeraa yksinäistä” Osmo Tiililää edelsi toinen ”suuri, katkera ja vielä yksinäisempi” eli Antti J. Pietilä, jonka teologia vaikutti vahvasti myös Tiililään, jos Pietilän lestadiolaisvaikutteet sulkeistaa.
Mikäli haluaa tutustua täysin toisenlaiseen raamatuntulkintaan, kannattaa lukea Robert D. Preusin suomennettu väitöskirja luterilaisen puhdasoppisuuden ajan teologien käsityksistä Pyhästä Raamatusta. Luterilaisen ortodoksian Raamattu-oppi piti Jumalaa Raamatun varsinaisena kirjoittajana. Aika monet erimielisyydet ovat itseasiassa edelleen samantyyppiset/samat kuin mitä ne olivat puhdasoppisuuden ja valistuksen kohdatessa.
Olen äitini puolelta sanoja Veijoloita, monin sitein ystäviä jo lapsuuden kodista ja yhteisestä mummolasta. Aina kun joku mainitsee hänet, minua alkaa itkettää. Myös ne vähemmän mairittelevat piirteet ovat tuttuja itsessäni. Jos joskus pääsen taivaaseen, etsin Timon ensimmäisenä käsiini. Hän siellä ainakin on.
Iin hautausmaalla olen kulkenut. Siellä on paljon Veijoloita, ehkä samaa sukua?
Siellä saaressa lepäävät isovanhempani ja kaksi veljeäni. Joen vastarannalta ollaan kotoisin.
Tuttuja seutuja minullekin. Jouluna sinne taas, vaimoni on kotoisin Iin Haminasta.
Haminalla on sielu. Samoin Iijoella. Tulevat molemmat joskus uniini.
Tuo on totta. Muutamme sinne joskus.
Mielenkiintoinen vihje. em. R. Preusin kirja on vielä lukematta. – Itse en tekisi jakoa kirkolliseen eksegetiikkaan ja akateemiseen versioon. Mielestäni Suomen kirkollisuudessa ei tehdä juuri varteenotettavaa ollenkaan eksegeettistä työskentelyä. Pastorit ovat mielestäni tieteenalaansa nähden kaikista laiskin ammattikunta… Se oli kyllä rumasti sanottu, mutta pelkään sen olevan totta. – Minusta on pikemminkin vain huonoa ja hyvää eksegetiikkaa. Arviointikriteerejä voi olla toki monia. Yksi arvioi sitä metodisella johdonmukaisuudella ja laajuudella (vrt. vanha metodikaanon kaikkine erilaisine kritiikin muotoineen), toinen tietoteoreettisella avoimuudella, kolmas uskonnonhistoriallisella perehtyneisyydellä, neljäs retoriikan ja argumentaation analyysin keinoin, viides kyvyllä itsereflektointiin yms. jne.
H. Räisänen vei ajatuksiaan eteenpäin omalla logiikallaan, jota T. Eskola yrittää yhä vain ymmärtää. Miesten erimielisyydestä huolimatta hän taitaa olla perehtyneimpiä Räisäsen ”oppilaita”. Ehkä siinäkin on jotain traagista. He ovat kuin viimeiset asiakkaat, jotka jatkavat ravintolapöydässä keskusteluaan, vaikka kaikki muut ovat jo menneet kotiin nukkumaan.
Raamattu on kokonaan totta. Samaan aikaan on myös totta, että sotilaat eivät tietenkään heittäneet arpaa Jeesuksen vaatteista ristin juurella. Ei ollut sotilaita, ei ristiä, ei Jeesusta. Koko katkelma on pelkkä kirjallinen alluusio, viittaus Psalmiin 22. Kun ymmärrätte, että tässä ei ole ristiriitaa, avautuvat mm. Paavalin kirjeet teille myös. Koko Raamatun ydin avautuu. Pointti on siinä, että alussa oli sana, ja että me elämme tuon sanan varassa. Tuo sana on Jeesus. Kuvitelma siitä, että historiallisena tapahtumana olisi ollut Golgata, Jeesus, risti ja sotilaat ristin juurella arpaa heittämässä, on kaiken historiallisen tiedon ja tutkimuksen vastainen, mutta mikä olennaisinta, se on myös Raamatun vastainen.
Paavali kirjoittaa Kristuksen rististä ennen kuin evankeliumeja on edes olemassa. Mutta mikä risti on? Se ei ensisijaisesti ole kärsimyksen paikka vaan maailmankaikkeuden Luojan ikuinen, liikkumaton positio. Tätä Paavali tarkoittaa puhuessaan rististä. Kinaaminen ja riitely Jeesuksen elämän yksityiskohdista on nulikkamaista ja naivia. Sitäpaitsi se tuhoaa kirkon. Teologian myös. Teologian, jos se tieteeksi haluaa itseään kutsuttavan, pitää ensi töikseen myöntää, että historiallisia todisteita Jeesuksesta ylipäänsä ei ole. Päinvastoin, käytännössä koko Markuksen evankeliumin runko ja motiivit (josta kaikki muut ovat vain laajennettuja ja osin muunneltuja versioita) on kokoon koottu pelkästään ”kirjoituksista”, Tanakista siis.
Kari Peitsamo. JOS olet tämä kuulu rokkilaulaja, niin kannattaisi ehkä keskittyä enemmän musiikkin:) En käsitä miten joku voi tuollaista soopaa kirjoittaa tänne ilman minkäänlaisia perusteita. Eikö täällä ole minkäänlaista rajaa, mitä tänne saa kirjoittaa.
Heikki Räisänen, kuten monet muutkin, kun kertovat siitä mikä on heidän käsityksensä Raamatusta ja Jumalasta, niin kuten aina, niin Räisäsenkin tapauksessa ihminen kertoo enemmän itsestään kuin siitä asiasta mitä koittaa muille valaista. Muistan seurakuntakyselyn vuosien takaa, ja missään seurakunnassa Räisästä ei otettu vakavasti. Kaikessa tutkimuksessa kuten eksegeettisenkin, lähtökohta määrää aina myös lopputuloksen. Jos ja kun lähdetään siitä että Raamattu on vain inhimillinen kirja, niin lopputuloskaan ei voi olla muuta. Itseasiassa se oli jo etukäteen selvää ennenkuin tutkimusta edes aloitettiin. Mutta jos me oletamme myös Jumalan olevan olemassa ja vaikuttamassa asioihin, niin se muuttaa myös kaikki johtopäätökset siitä mitä tutkimuksen nimissä voidaan sanoa ja mitä ei. Räisäsen ja kumppaneiden kannaisi kuunnella myös ihmisten kokemuksia ja nähdä sen tosiasian että nykyäänkin Jumala puhuu ja tekee ihmeitä aivan kuten Raamatunkin aikana. Käytäntö on teorian kriteeri ja jos ei tiedä käytännöstä mitään, eikä tunne sitä, joutuu väistämättä tekemään teorioita joilla ei ole enään juurikaan tekemistä totuuden kanssa.
Räisäsen korttitalo seisoo tai kaatuu historian Jeesuksen mukana. Eli kaatuu.
Pekka Mäkinen. Miksi hikeennyt minulle? Olen kanssasi täysin samaa mieltä, että Jumala puhuu ja tekee ihmeitä, tänäänkin. Eihän historiallis-kriittisen metodin umpikuja Jumalan syy ole. Todiste Jumalan olemassaolosta kylläkin. Hauta on jälleen tyhjä. Halleluja!
Luulen, että Karia pystyy ymmärtämään, jos näkee, että hän vie epistemologisen epäilyn aivan äärirajoilleen. Länsimainen ihminen on juuttunut uskon individualismiin, eheään persoonaan Jumalankin edessä ja se on tasaveroinen asema. – Kuitenkin pysyy hyvin yksinkertainen, ”klassinen kristinusko”. Hyvä tutkija on N.T. Wright, joka ei koko ajan pois selitä asioita, vaan katsoo yhteyksiä.
Osmo Peltonen. Kiitos sanoistasi. Sikäli kun viestisi tavoitan, on ”epistemologinen epäily” todellakin asian ydin. ”Koetelkaa kaikki”, muotoili Paavali saman. Tällöin kohtaavat tieteellinen tieto ja uskonnollinen usko, eivät enää ymmärtämisessä vaan – näkemisessä.
Kari Peitsamo: ”Apostolien teoissa ei totta ole juuri edes siteeksi, sehän on selvää, jos todella tarkoitetaan historiassa tapahtuneita asioita”.. ”Kuvitelma siitä, että historiallisena tapahtumana olisi ollut Golgata, Jeesus, risti ja sotilaat ristin juurella arpaa heittämässä, on kaiken historiallisen tiedon ja tutkimuksen vastainen, mutta mikä olennaisinta, se on myös Raamatun vastainen.”
Parhaillaan Apostolien tekoja luennoivana omassa seurakunnassani voin vakuuttaa, että tämä Kari Peitsamon näkemys on yksi ääripään näkemys. Itse asiassa en ole tavannut ketään näin radikaalia nykytutkijoiden keskuudessa – 1800-1900 -lukuen raamatuntutkijoiden joukossa kylläkin.
Toinen ääripää on tietysti ne ”tutkijat” ja raamatunselittäjät, joille jokaisen yksityiskohdan tulee olla historiallisesti täyttä totta tai muuten he eivät ala..
Suuri tutkijoiden päälinja kulkee näiden ääripäiden välillä. Muutaman kommentaarin alkutekstin valossa olen luentosarjaani varten lukenut minäkin.
Luukas on tarkka teologi, joka tulkitsee alkukirkon muodostumisen Jeesus-liikkeestä järjestäytyneeksi kirkko-organisaatioksi historiallisten henkilöiden toiminnan läpi. Luonnollisesti hän, 80-90-lukujen kirkollisena vaikuttajana, joutuu tukeutumaan aikaisemman sukupolven silminnäkijöihin, kun ei itse ollut vielä silloin paikalla.
Hänen näkökulmansa alkukirkon historiaan on ”voittajan näkökulma”: helenistijuutalais-kristillinen näkökulma Jumalan yliluonnollisen Pyhän Hengen tekoihin, joita mikään tai kukaan ei voi vastustaa. Luukas katselee tapahtumia ”lopusta alkuun”: näin piti käydä, koska se oli Jumalan suunnitelma. Juutalaisuuden keskuksesta, Jerusalemista, päästiin ”maan ääriin” pakanuuden keskukseen, Roomaan, asti.
Paavali on Luukkaan ehdoton ja kiistaton sankari. Kirkosta tuli konkreettisesti sekalainen seurakunta: kreikkaa puhuvien juutalais-kristittyjen ja pakana-kristittyjen muodostama Jumalan kansa – uusi Israel – jonka johtohahmot kävivät läpi ennen näkemättömän muutoksen etnisestä juutalaislahkosta globaaliksi ja voittoisaksi muutosvoimaksi.
Niin kauan kun kirkko pysyi näiden johtajien eli apostolien opetuksessa, se säilytti yhtenäisyytensä. Hajaannus odotti siellä, missä tästä apostolisesta opetuksesta irtauduttiin.
Apostolien teoissa (samoin kuin Luukkaan evankeliumissa) kaikki henkilöt, paikat ja suuret käänteet ovat historiallisesti kovaa faktaa, mutta ne tulkitaan tästä ”voittajien” näkökulmasta ja höystetään kertomuksilla, joiden silminnäkijänä Luukas ei ole ollut.
Ovatko ne legendoja vai Väinö Linnan sotaromaanin (Tuntemattoman sotilaan) kaltaisia todellisia hahmoja ja tapahtumia, joille kirjailija antaa oman värinsä, on oma keskustelun paikka.
Ristin pääsiäisen taphtumat ovat olleet alkukirkossa niin dramattisia, että niihin on ollut välttämätöntä löytää näkökulma, joka on ylihistoriallinen. Siitä voidaan aina keskustella, mitä ristillä oikein tapahtui ja keitä kaikkia oli oikeasti ristin juurella tapahtumia todistamassa.
Sen sijaan se on historian kovaa faktaa, että Golgatan ristille naulittiin Nasaretin Jeesus, liha ja verta oleva Meesias-hahmo, josta sekä juutalaiset että roomalaiset (tosin eri syistä) halusivat päästä eroon.
Jos tämä osa UT:n todistusta olisi fiktiota ja seurausta kuvitteellisen Kristus-myytin synnyttämästä joukkoliikkeestä, meidän olisi mahdotonta selittää, miksi UT:n kirjoittajat näkivät niin paljon vaivaa keksiessään ristin pääsiäisen tapahtumille historialliset kehykset, henkilöt ja tapahtumapaikat.
Lisäksi vähintään yhtä suuren ongelman tuottaisivat kaikki UT:n ulkopuoliset maininnat Jeesuksesta. Enkä nyt puhu roomalaisten historioitsijoiden tai Josefuksen viitteellisistä ja kiistanalaisista maininnoista, vaan ennen kaikkea antiikin juutalaisen Tosefta-kirjallisuuden ja Talmudin maininnoista, joissa nähdään niin paljon vaivaa Jeesuksen persoonan, opetusten ja toiminnan kumoamiseen.
Miksi sellaista kukaan viitsisi tehdä, jos kyse olisi fiktiivisestä Kristus-myytistä?
Summa: UTn kirjotusten synty on luontevinta ja yksinkertaisinta selittä historiallisen Jeesus-hahmon perusteella kuin myyttisen Kristus-hahmon perusteella. Jeesuksen ja Apostolien tekojen historiallisuus ei kumoudu sillä, että UT:n teksteissä on fiktiivistä ainesta.
Oma keskustelunsa on, kuinka uskollisesti nämä kertomukset niveltyvät antiikin historian tapahtumiin ja paikkoihin.
Tervetuloa kuuntelemaan huomenna torstaina viimeistä tämän vuoden luentoani Apostolien kepposista (luvusta 8) Espoonlahden kirkkoon klo 18.
Jouni, menemättä perusteluidesi yksityiskohtiin (jotka eivät valitettavasti kriittistä tieteellistä tarkastelua kestä) yritän saada sinut sen sijaan tavoittamaan ajatteluni ytimen. Sana, joka oli alussa, on totta. Me emme. Mutta sana tuli meidän keskuuteemme, koska vain tässä epistemologisessa miljöössämme, jota myös maailmaksi kutsutaan, saatoimme hänet vastaanottaa. Evankeliumit ovat pelkkiä kirjallisia tuotoksia. Mitään suullista perimätietoa ei hra J:n seikkailuista koskaan ole ollut (koska J. seikkailee vain paperilla). Markus loi tarinansa yksin. Kulttuurillisen kontekstinsa midrash-perinteen mukaan. Sitten tuli toki muita. Mutta alussa kertoi tarinan vain Markus. Ei kukaan muu.
Kysymys historian Jeesuksesta on väistämätön. Totta kai sekä papit että tutkijat pitävät hänestä kynsin hampain kiinni, molemmat omien hyvin itsekkäiden ihan taloudellistenkin intressiensä takia. Mutta myös oman maailmankuvansa vuoksi, jolle ihmisen persoona yleensä rakentuu. Pää on vaarassa hajota. Tyhjä hauta pelottaa heitä. Aivan kuten pelotti naisia Markuksen viimeisessä jakeessa 16:8. Totuus on kuitenkin myönnettävä. Puolueeton historiantutkimus ei Jeesusta löydä. Vasta kun pääsemme tämän tyhjän haudan äärelle, alkaa tapahtua. Mutta mitä? Se pelottaa.
Unohdamme koko ajan, että näitä teologisia aikakauskirjoja toimittaa, polemiikkia käy, saarnoja pitää, Raamattua tutkii, uskosta luennoi, uutisia laatii ja näille kommenttipalstoille kirjoittaa yksi ja sama. Ihminen, joka vihaa Jumalaa.
Kari Peitsamo,
Sinä taidat olla aikamoinen kirjoituspöytäteologi. Väität aivan kummallisia juttuja. Kiistät esim. Jeesukseen liittyvän suullisen perimätiedon. Sinun mukaasi Markus vain keksi kaiken juutalaisen kirjallisuuden konstruktiona… Tämä on aivan päätöntä spekulointia, joka toimii vain kirjoituspöydällä. Sitä on mahdotonta perustella tapahtuneiden seurausten valossa.
Vain historiallinen ja ylösnoussut Jeesus Kristus on riittävä syy sille, että apostolit (ja myöhemmät marttyyrit) uskaltautuivat antamaan henkensä tämän uskon puolesta. Tähän voidaan hakea vertailumateriaalisa mormonien uskonnosta. Heillä usko EI lepää historiallisten faktojen varassa. Joseph Smithin tarinassa kultalevyistä mainitaan muutamia todistajia, joiden tuli vahvistaa yhden miehen vastaanottama materiaali uudesta ilmoituksesta. Mormonien todistajat kuitenkin luopuivat todistuksestaan ja/tai antoivat myöhemmin epämääräisiä selitteleviä lausuntoja. Näin toimii ihmistekoinen uskonnollisuus. Kaikki tämä on kaukana varhaisen kirkon historian ja alkutekstien todistusvoimasta.
Luukkaan kirjallinen työ on vahva argumentti siitä, miten arameankielinen suullinen perintö siirtyi myös kreikankieliselle maailmalle. Lisäksi UT on vilisee hebraismeja, joiden pitäisi tehdä tämä selväksi jokaiselle vähänkin asiaan perehtyneelle.
Apostolien tekojen historialliselle vastaavuudelle löytyy monia mielekkäitä perusteluja.
Ensinnäkin niiden kieli sopii koherentisti taitavan kreikankielisen Luukkaan kuvaan. Luukkaan evankeliumin kirjoittajalla ja Apostolien tekojen kirjoittajalla esiintyy esim. 58 vain niille tyypillistä sanaa.
Toiseksi Luukas tunnustetaan kirjoittajaksi myös kirkon tradition mukaan (Irenaeus, Muratorin kaanon, Kleemens Aleksandrialainen ja Tertllianus).
Kolmanneksi itse kirja viittaa monessa kohdin me-muodossa Paavalin matkatoveruuteen (16:10-17; 20:5-15; 21:1-18; 27:1-28:16)
Tähän liittyen voidaan havaita neljänneksi, että Apt. kuvaa 84 faktaa, jotka ovat historiallisen ja arkeologian vahvistamia (Colin Hemer, The Book of Acts in the Setting of Hellenistic History). Kyseessä on sellaisia merenkulkuun, nimiin, kieleen, uskonnonhistoriaan virkanimikkeisiin ym. ym. liittyviä yksityiskohtia, joita ei juuri voi keksiä yhtä täsmällisesti jälkikäteen.
Vain omaan aikaansa sijoittuvalla historioitsijalla ja silminnäkijällä on voinut olla mahdollisuus tällaiseen tarkkuuteen tuon ajan välineillä. Kaikkein luontevinta on ajoittaa Apt. varhaiseksi dokumentiksi, jonka tiedot on koottu siinä mainittujen henkilöiden kanssa vuorovaikutuksessa (Barnabas, Paavali, evankelista Filippus ym.).
Manu, älä nyt hikeenny, jos paljastan, että suurin osa marttyyrikertomuksistakin on tekaistuja. Eihän se mikään salaisuus enää ole. Eikä kristinuskon varhaisten vuosisatojen historia oikeastaan muuta olekaan kuin selittelyä, apologetiikkaa siis, hienosti sanoen. Kiinnostavaa näissä apologeeteissa juuri on, että heidän argumenttinsa ja kristinuskon puolustuksensa eivät perustu Jeesuksen sanoihin tai tekoihin, vaan pääasiassa filosofisiin ideoihin ihmiseksi inkarnoituneesta Logoksesta ja taivaallisesta Kristuksesta Jumalan poikana. Kirjoituspöydän ääressä on siis vietetty aikaa, paljon enemmän kuin minä.
Harvoin olen Manun kanssa mistään niin paljoa samaa mieltä kuin tästä kommentista.. 😉
Kiitos!