Teet työtä hiki hatussa, niska limassa, sydän kurkussa, kieli vyön alla, hermot kireällä, veren maku suussa. Puurrat ja puurrat, kaiken täytyy tapahtua nopeammin, koko ajan on oltava tehokkaampi. Ehtiäksesi enemmän lyhennät yöuniasi ja vapaa-aikaasi. Mikään ei riitä.
Sairauslomalle ei uskalla jäädä, kun työn jatkuvuus on epävarmaa. Työ ei tekemällä lopu. Palkan maksu voi kyllä loppua: Lopulta saat kiitokseksi kalossinkuvan persuuksiin. Äkkiä olet ulkona kaikesta, ihan pihalla. Siinä meni ikä ja terveys, unelmat muuttuivat painajaisiksi. Pelot toteuttivat itsensä.
Mihin työn ilo on kadonnut? Missä Jumala on tässä jumalattoman tappotahtisessa menossa? Kukaan ei kestä loputtomiin sellaista päätöntä menoa, jonka ainoana pyrkimyksenä tuntuu olevan jatkuva muutos ja jonka merkitystä tai mielekkyyttä työntekijä ei edes ymmärrä. Mitä vähemmän palkollinen saa vaikuttaa omaan työhönsä, sitä kitkerämmältä työnteko tuntuu.
Voiko työntekijä tällaisten muutosten ja uhkien, epävarmuuden ja kovan kilpailun keskellä antaa parhaan mahdollisen työpanoksensa, vaikka hän loikkisi paikasta ja asiasta toiseen kuin sähköjänis, sellainen Duracell-pupu? Mainoksen mukaan D-pupu hyppii vielä senkin jälkeen kun toisilta maskoteilta jo veto loppuu…
Ei, tällaisella menolla ihminen vain rikkoo itsensä. Työn tekeminen ruumis jännittyneenä kuin viulunkieli on sama asia kuin yrittäisit ajaa polkupyörällä jarrut päällä. Vaikka siihen käyttäisi kuinka paljon energiaa tahansa, pyöräily tulee koko ajan vain raskaammaksi. Mutta heti kun lakataan jarruttamasta, pyörä kulkee kevyesti eteenpäin. Energia muuttuu nyt liikkeeksi sillä tavalla, ettei mitään mene hukkaan. Energia virtaa esteittä rentoutuneen ruumiin läpi.
Työtä voidaan edelleenkin tehdä vapaasti, nopeasti ja yksinkertaisesti, jos elämme sisäisessä hiljaisuudessa ja rauhassa, ilman sisäistä tai ulkoista hälyä ja melua. Työ tulee mutkikkaaksi ja vaikeaksi, jos jännitämme itseämme ja hätäilemme ehtiäksemme niin paljon kuin mahdollista.
Hyvät työvälineet kuuluvat asiaan. En saa mitään irti tietokoneestani, jos hermostuksissani moukaroin näppiksen mäsäksi. Mitä työpanoksestani tulee, jos sallin ruumiini ja sielunikin menevän rikki? Sairauslomallehan silloin joudun. Mutta tuo pakollinen pysähtyminen voi sitten saada minut miettimään, mikä työnteossa olikaan se keskeisin juttu, pointti: Miksi minä työtäni teen, ketä tai mitä minä palvelen? Sairasvuoteelta taitaa sittenkin nähdä asiakokonaisuuksia paremmin kuin oravanpyörästä…
Jokaisen, joka kaipaa Jumalaa, pitäisi kysyä itseltään, etsiikö hän Jumalaa liian jännittyneenä ja onko tässä ehkä syy siihen, ettei hän näytä pääsevän eteenpäin. Laukaisemalla jännityksen voimme poistaa paljon sellaista, mikä estää jumalallista elämää kehittymästä meissä. Ennen sanottiin meidän kahden maailman kansalaisten työnteosta kauniisti: Käsi aurassa, sydän taivaassa.
Inspiraationi lähde:
Työuupumus ei ole saikun paikka, mutta masennus on. Masennus-diagnoosi taas edellyttää lääkitystä ja keskusteluavun hakemista. Näinkö meistä tehdään sairaita ja terveydenhoito sen kun medikalisoituu entisestään…?
Joo Hannu, jossain vaiheessa ilmeisesti EK sai läpi, ett diagnoosia työuupumus ei hyväksytä/ole. Eli vastuu siirrettiin yksilölle ja diagnoosi masennus on pätevä. Oon tehny työelämätutkimusta ja se on ollu tosi mielenkiintoista juuri suuremmasta kehyksestä/trendistä katsottuna. Uusliberalismi toi tämän kaiken uudistuksen, joka pyyhkäisi kovalla luudalla halki työelämänkin.
Jokin aika sitten yllätyin, kun tutkin kirkkokäsikirjaa ja valitsin päivän rukousta messuun. Silmille hyppäsi tällainen kohta: ”…yhä enemmän on meitä, jotka emme jaksa…” Huh ja wow!
Niin Hannu, siinäpä rankka aihe: saako pappi olla uupunut. Kun meikäkin kuulee hänen kutsuvan ehtoolliselle, että tulkaa kaikki uupuneet jne. Varmaan aika tabu aihe.
Hannu, kiitos erinomaisesta kirjoituksesta. Uupuminen/masentuminen on rankka tauti. Minulla oli tapana tehdä paljon töitä, vaikka eivät ne tekemällä loppuneet. On tärkeää, että pidämme huolta riittävästä levosta. Työviikkojen välissä pitää olla vähintään 2 lepopäivää. Itselläni tämä unohtui ja noin 7 vuotta sitten sairastun masennukseen. Tein täysillä töitä kunnes lääkäri pysäytti ja määräsi sairaslomalle. Vieläkin on toipuminen kesken, vaikka sairaus on hyvin hallinnassa. Teen nykyisin nelipäivästä työviikkoa, joten minulla on 3 lepopäivää työviikkojen välissä. Lääkitys ja psykoterapia auttavat riittävän levon kanssa. Työpaikassani on hyvin suhtauduttu sairauteeni ja sain sovittua sopivan työajan. Lisäksi työkaverit antavat pikaterapiaa, jos sitä tarvitsen. Katsotaan milloin Jumala parantaa minut, mutta eihän minulla ole kiire parantua. Taivaaseen en saa sairauttani mukaan, joten viimeistään silloin olen terve.
Sonja: Työelämässä ei ilmeisesti oteta huomioon sitä, että me vanhat parrat tarvitsemme palautumiseemme puolitoista kertaa enemmän aikaa kuin töitä aikoinaan aloitellessamme. Meikäläinenkään ei enää pysty säntäilemään ympäriinsä niin kuin nuorena tukka putkella, kun jäljellä olevista hiuksista ei parhaalla tahdollakaan enää saa minkäänlaista putkea aikaiseksi. Hyvä, jos vielä jonkinasteisen jakauksen kaljun kiireen päälle.
Hei, nyt just nyt tajusinkin, miksi meillä on aina kiire: Kiirehän on pään korkein kohta. Kiire loppuu, kun kiirehtijältä irrottaa pään… eiku…:p
Juha, onko tämä sivu sinulle tuttu?
http://www.masennussattuu.fi/masennus-aivot-ja-kipu
Hannu, kiitos linkistä. En ollut aikaisemmin käynyt noilla sivuilla. Vaikuttaa ihan hyvältä. Itselläni on joitain kirjallisia materiaaleja, joissa on vastaavaa. Hyvä kirja, jonka luin, joka tukee toipumistani, on Pirjo Alajoki, Peloista rohkeaan elämään.
Hannu, oon toisaalta sitä mieltä, ett just ihmisläheisissä töissä kokemus ja viisaus on eduksi. Ett se voi olla ammatti-identiteetistä, työyhteisöstä ja itestä sun muista kiinni. Mun lopputulos tutkimuksista oli aika erikoinen, koska se poikkesi yleisistä käsityksistä.
Mutt näinhän se menee, ett tiede pyrkiin saamaan yleisiä ja luokiteltuja käsitteitä sun muita. Mutt mä oon tehny haastattelumenetelmillä näitä tutkimuksii, nii ne on aika avartavia ja koskettaviakii. Kun iteki oon tunteva ja kokeva ihminen, enkä mikää objektiivisesti havainnoiva (mikä sinänsä on harhaa). Mutt kannustavaa toi, mitä Juha kertoi.
Sulla Hannu on onneks aika hyvää huumorii. Ett soihdut sammuu, ni kyll se kristittyy tutkijaa naurattaa. Mutta vain hetkeksi. Mä toivotan sulle lepoo ja rauhaa ja toisaalta just sitä luottamusta: sulla on viisautta ja kokemusta. Anna toisten hyörii.
Helppo sanoo, ajattelet ehkä, mutt ite elän karusellissa kauhun ja toivon. Ja välillä saan omenapiirakan. Tai suklaata. Tai hyvän kommentin luen. Jatketaan silti ja siksi.