Varhain eräänä talvisena aamuna tapahtui se, mihin viimeiseen asti ei haluttu uskoa: venäläiset tankit vyöryivät Ukrainan rajan yli. Massiivinen maahyökkäys oli alkanut.
Se oli jotain, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Eihän Venäjän presidentti ihan demokraatti ollut, vielä, mutta…Venäjää ajateltiin kuten Neuvostoliittoa. Neuvostoliittokin oli aina tulemisen tilassa. Ei vielä valmis, mutta kohta. Yhdysvaltoja arvioitiin aina nykyhetkessä, Neuvostoliittoa sellaisena kuin se tulisi (joskus) olemaan. Venäjän demokratiassa katsottiin olevan puutteita, ja aina enemmän, mitä kauemmin kaksituhatlukua kului, mutta silti oli vahva luottamus, että suuri maa kääntyy. Vielä Krimin miehityksen jälkeenkin usko oli luja.
Oma osansa asiassa varmasti oli sillä toiveikkuudella ja myönteisellä asenteella, millä lännen vasemmisto tapasi suhtautua Neuvostoliittoon, agraaripuolueita myöten, geopoliittisesta sijainnista lähes riippumatta ja kun se ei enää ollut mahdollista, amerikka-inho ei kadonnut mihinkään, päinvastoin. Se sai uutta vettä myllyyn, kun Trump valittiin presidentiksi.
Putin oli melkein kuin pyhäkoulupoika Trumpiin verrattuna, mikäli eurooppalaista punavihertävää vasemmistoa ja sen hallitsemaa valtavirtamediaa oli uskominen. Trumpia inhottiin kybällä, sivuosaan jäi, mitä Venäjällä tapahtui. Bidenin ja muiden kivojen ja herttaisten demokraattien ajateltiin ja ajatellaan olevan ihan kuin me, vaikka ero Trumpiin on sittenkin lähes kokonaan julkisessa esiintymisessä, tai Bidenin tapauksessa päättämättömyydessä, ei politiikassa. En menisi vannomaan, etteikö pienimmillä vahingoilla olisi päästy, mikäli Yhdysvaltojen presidenttinä olisi viime vuoden ollut joku normihaukka-republikaani.
Kukapa olisi uskonut sitäkään, että tiedustelupalvelun everstiluutnantti pysyy tiedustelupalvelun everstiluutnanttina loppuikänsä, tapahtui mitä tahansa. Kuvaavaa oli, että jo vuonna 2000, kun Putin oli valittu Venäjän presidentiksi, yllättäen, kuten luultiin, Putin heti valinnan jälkeen kutsui tiedustelupalvelu-kollegat kokoon juhlapäivällisille, nosti maljan ja sanoi virnistäen: ”tehtävän ensimmäinen osa suoritettu.” Se ei tainnut olla sittenkään vitsi.
Nyt on kulunut vuosi siitä, kun Venäjä aloitti järjettömän hyökkäyksen Ukrainaan. Sen piti olla riemumarssi Kiovaan, mutta siitä tuli verinen hyökkäys- ja tuhoamissota.
Historian tuomioistuin on siitä hassu, että joskus se langettaa tuomion hyökkääjän päälle ja vapauttaa puolustajat, toisinaan toisinpäin. Nyt ei ole epäselvyyttä, kuka sodan aloitti ja kuka yksiselitteisesti on syyllinen kymmenientuhansien ihmisten, myös lasten, täysin turhiin kuolemiin.
Venäjän puolelta kaatuneita on tällä hetkellä 100 000, Ukraina on menettänyt 60 000 sotilasta. Tähän päälle tuhannet siviilit ja tuhoutuneet kodit, kaupungit, jotka raunioina. Tuhannet unelmat ja toiveet, joista vain tuhkaa jäljellä.
1900-luvulla kuoli mieletön määrä ihmisiä sodissa, keskitysleireillä, gulageissa. Kaikki arviot ovat summittaisia, mutta luvun täytyy olla satoja miljoonia.
Eikö muuten ole eräällä tavoin historian ironiaa, että parhaan historiallisen teoksen 1900-luvun mielettömyydestä kirjoitti mies, joka kuului Britannian mikroskooppiseen, mutta satasella stalinistiseen ja moskovamieliseen kommunistipuolueeseen: Eric Hobsbawm.
1900-lukua leimasi kaksi totalitaarista järjestelmää: kommunismi ja kansallissosialismi. Saksalaisesta tehokkuudesta ja venäläisestä hälläväliä-asenteesta huolimatta tässä jättimäisten tuhoamis- ja keskitysleirien brutaalissa ihmisentappokisassa kyseenalaisen ”voiton” vei kommunismi. Aate, jonka nimeen vielä ei niin kovin kauan sitten suuri osa maamme kirkassilmäisistä ylioppilaista fanaattisesti vannoi.
Liberaali demokratia osoitti 1900-luvulla ylivoimaisuutensa. Mutta ilman häpeällisiä tahroja ei sekään selvinnyt. Dresdenin pommitus, jonka tulipätsissä paloi poroksi 20 000 ihmistä, oli täysin turha. Yhdysvaltojen atomipommit Hirosimaan ja Nagasakiin olivat täysin turhia nekin, sota oli jo ratkaistu. USA ei niin kovin kauniilla takapihallaan latinalaisessa Amerikassa tuki kymmeniä verisiä diktaattoreita ja kylvi Vietnamin viidakoihin napalmia kuin abit karkkia kadunvarsille. Yhdysvallat hyökkäsi vielä 2000-luvun alussa valheelliseksi hyvin tietämänsä tiedon varassa Irakiin ja tappoi 100 000 ihmistä. Tosta niinku noin vaan, koska öljy.
Miten naivilta vaikuttaa kaiken edellisen valossa humanistien vakuuttelu ja liberaalipiispojen usko ihmisen pohjimmaiseen (tule sellaisena kuin olet-) hyvyyteen. Mikään ihmiskunnan historiassa ei erikoisemmin viittaa, että ihminen olisi hyvä. Ei ole. Kaikki veriset tuhoamisleirit lähimenneisyydessä sen sijaan osoittavat, että moraalisessa mielessä ihmiskunnan oletettu kehitys on sittenkin kosmeettista, jos sitäkään. Ja perisynti teologisessa mielessä on totta ja toisella nimellään pahuus empiirisesti totta vielä enemmän ja karummin.
Anne Applebaumin ”Gulag: vankileirien saaristo” on kauheaa luettavaa. Suosittelen!
Silti Yhdysvallat, kaikesta ällöttävästä kaksinaismoralismistaan ja tekopyhyydestään huolimatta, oli se maa, joka kaamealla 1900-luvulla pelasti Euroopan, vieläpä useasti. Ja taas, kun Eurooppa on pulassa, ja totalitarismi ja tuho uhkaa, katse kääntyy Atlantin taakse.
Sinne katsoo nyt myös Suomi. Onneksi tällä kertaa sinne.
Suomelle itärajan puolustus on elämän ja kuoleman kysymys. Sen rinnalla ei merkitse mitään, joudummeko tekemään moraalisessa mielessä joitakin ei täysin puhdasoppisia sopimuksia Turkin presidentin kanssa.
Yhä enemmän alkaa silti selkäpiitä pitkin valua kalmankylmä hiki. Entä jos? Entä jos Turkilla ja Unkarilla ei sittenkään ole aiettakaan hyväksyä Suomen Nato-jäsenyyttä? Entä jos ne ovat jo Putinin taskussa ja/tai pelaavat loppuun saakka kaksilla korteilla.
Mikään ei ole mahdotonta. Runoilihan Matti Rossikin aikanaan, että setä-Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin.
Entä jos jostain syystä Turkki haluaa hyväksyä vain Suomen, mutta ei viimeiset 60-vuotta omahyväisenä moraalin suurvaltana poseerannutta Ruotsia? Parasta olisi silloin sanoa: heippa Ruotsi! Kun kyse on maan sotilaallisesta turvallisuudesta, siinä jos missä kansallinen itsekkyys ja vain se, on arvo numero yksi, kaksi ja kolme.
On selvää, että myös Ruotsin etu on, että edes Suomi on Natossa. Kannattaa muistaa, että meillä, toisin kuin läntisellä naapurilla, on tuhat kilometriä rajaa sellaisen maan kanssa, joka modernin maailmanhistorian aikana on tappanut, kiduttanut, raiskannut ja tuhonnut omia kansalaisiaan enemmän kuin mikään muu maa maailmassa. Hyvin varovainenkin arvio liikkuu sadassa miljoonassa.
Jos tämän kohta vuoden kestäneen vitkuttelun jälkeen Turkki ja Unkari vihdoin ratifioivat Suomen Nato-jäsenyyden, mitä hartaasti toivon, niin Suomen puolelta olisi paras olla asettamatta mitään ehtoja.
Mieluummin voisimme nostaa hattua, kumartaa ja pyytää kohteliaasti mahdollisimman paljon ydinaseita ja kiitos, mitä useampi Nato-tukikohta tänne, sen parempi. Täällä Oulussa ainakin olisi lääniä. Torillakaan ei enää ole ketään, paitsi puoliksi rakennettu hotelli. Siinä tuomiokapitulin vieressä olisi hyvin tilaa. Piispa voisi aamukahville mennessään pitää Nato-joukoille aamuhartauden.
Ja jos jonnekin vielä pitää mahdollisimman korkea ja vankka piikkilankapäällysteinen muuri rakentaa, niin minulla olisi sillekin katsottuna sopiva tuhat kilometriä pitkä paikka. Venäjän käytös viimeisen vuoden aikana on ollut sellaista veristä humppaa, että mitä enemmän puhe Suomesta ”pohjolan hampaisiin asti aseistautuneena Israelina” pitää paikkansa, sen parempi.
Naamiot riisuttiin vuosi sitten. Kun tulevaisuudessa kirjoitetaan maamme poliittista historiaa, valokeila on syytä suunnata myös sylttytehtaalle ja sen liepeille. Kaikki käsi diktaattorin kädessä istuskelut, kaikki kaasuputki- ja pankkiveivaukset ja – veijarit sopimuksineen on syytä tutkia tarkasti ja kirjoittaa historiatieteen keinoin mahdollisimman objektiivisesti auki.
Eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho muuten eräässä vaalitentissä vuosia sitten sai europarlamentaarikko Eero Heinäluoman menettämään totaalisesti malttinsa viitattuaan siihen, että eräät entiset Suomenkin poliittiset johtajat venäjäbisneksillään ovat vain antaneet Putinille vipuvartta Euroopassa, kun tositilanne tulee. Ja tositilanne tuli.
Nyt meillä ei ole myssyjä, vain hattuja, mutta mikäli maamme poliittisesta historiasta voi mitään päätellä, ei kulu muutamaa vuosikymmentä kauempaa, jos niinkään kauan, kun on taas myssyjen aika.
https://www.youtube.com/watch?v=quhNej6IPpY
Aika väkevä teksti. Kun on jo myöhä, en kirjoita pitkästi. Mutta yksi asia, jolla on mielestäni merkitystä itänaapurin toimia arvioitaessa, on Neuvostoliiton ja Venäjän ero siinä, mitä tiedämme todellisista vallankäyttäjistä. Aikoinaan tiesimme, ketkä istuvat NKP:n politbyroossa tekemässä päätöksiä, mutta nyky-Venäjällä valtaa käyttävä ydinjoukko on sumussa, vain Putin tiedetään. Turvallisuusneuvosto on ”pahoja pajareita”, joita”tsaari” nöyryyttää tv-lähetyksessä, mutta ei ole todellinen päättäjä.
Vähän pessimistinen ja kyyninen. Ja totta. Neuvostoliitto, erityisesti viimeiset 25 vuotta, oli melko ennalta-arvattava ja rajansa pääsääntöisesti vakiinnuttanut , flegmaattinenkin, Putinin Venäjä on arvaamaton ja vaikeasti ennakoitava. Suomalaiset ovat paljossa ukrainalaisille velkaa. Mitä jos Venäjä olisikin onnistunut ja kymmenen kertaa Suomea väestömäärässä suurempi Ukraina olisi valloitettu salamasodalla?
Kannatan toki Suomen maksimaalista sotilaallista varustautumista. Suomi ei kuitenkaan missään oloissa mitenkään saa uhata Venäjää, mutta mikäli toisinpäin, rautaa on oltava riittävästi rajalla. Tämä ei silti saa tarkoittaa, että kun mahdollisuus sodan loppumiseen vihdoin on, vuoropuhelun pitää jatkua ja rauhan tulisi olla sellainen, ettei uusi sota ole välittömästi näköpiirissä.
Oman kysymyksensä on, kauanko Yhdysvaltoja kiinnostaa jokin sota kaukana Washingtonista, kun sille keskeiset geopoliittiset ja taloudelliset kysymykset sijaitsevat toisaalla?
Moraalinen närkästys ei valitettavasti auta. Kun pelilaudalle astuu pelaaja, joka vähät välittää kansainvälisestä oikeudesta tai muusta sellaisesta, se asettaa muut pelaajat uuteen tilanteeseen (sikäli kuin niillä aiemminkaan on ollut tarpeen vaatiessa erityisiä moraalisia pidäkkeitä vrt. USA tai Kiina).
Toivoa sopii, ettei Usa ja Biden tee lopulta ”afganistanit.” ”Toisaalta onhan meillä toki pääministeri Sanna Marin, joka sanoo suorat sanat Venäjälle kuin aikoinaan Spede ja Loiri uhkasivat tehdä eräässä heidän sketseistään. Jukka Tarkka arvoi Turkin ja Unkarin asennetta US:ssa. ”Kunhan kenkkuilevat aikansa ja siten sanovat ruman sanan niin kuin se on”.
USA:n jälkeen Turkilla on Nato-maista suurin armeija ja Turkin geopoliittinen merkitys Natolle, ja erityisesti Yhdysvalloille on kokonaan toista luokkaa kuin jonkin Venäjän koilliskupeessa nököttävän puolislaavilaisen maan (tämä siis sanottuna normiamerikkalaisen silmin).
Sanna Marinin ulkopoliittisten ulostulojen jyrkkyyttä vähän ihmettelen. On totta, että Marin edustaa sukupolvea, jolla ei edellisten sukupolvien rasitteita (ei välttämättä hyveitäkään), mutta silti. Ehkä kyseessä osin myös tietoinen eron tekeminen Haloseen, Tuomiojaan, Lipposeen ja Heinäluomaan jne.
Jukka Tarkalla pitkä perspektiivi asioihin, sieltä nuorsuomalaisesta traditiosta.
Minusta Sanna Marinin ongelmana on, ettei hän ole esittänyt laajempaa, analyyttistä kansainväiisen tilanteen arviointia tai näkemystä Suomen ulkopoliiikan linjoista Venäjän hyökkäyksen ja Nato-jäsenyyden luomissa oloissa. Ainakaan itse en ole kuullut/nähnyt. Ei vaadi paljoa sanoa, että sota Ukrainassa loppuu, kun Venäjä vetää joukkonsa pois.
Historia ja tulevaisuus on arvaamatonta.
Kun nyt on kova hätä päästä puolustusliittoon Turkin kanssa, miten käy, jos republikaanit voittavat seuraavadysvaltain presidentinvaalit. Tuossa yhteisössä demokraattisen sodankäynnin rahoitus ei ole ollut erityisen suosittua, ja ei tarvitse olla erikoinen Trump sanoakseen, että Nato on paperitiikeri. Tällaisessa tilanteessa Ruotsi olisi jälleen kerran hannuhanhi, jonka panssarina Suomi toimii.
Ja jos joskus Ukrainan sota loppuu, miten Suomi menettelee Venäjän kanssa? Voi käydä niinkin, että nykyisen hetken voimakkaita tuomionsanoja käyttävät bileilmarit ovat Kremlissä hattu kourassa etsimässä ystävyyttä.
Ainoa ennustettavissa oleva ongelma on ekumeeninen. Miten yhdenkään kristillisen yhteisön edustaja voisi kohdata Vladimiri Putinia rakastavaista patriarkka Kirilliä muuna kuin skismaatikkona ja miten Moskovan patriarkaatti voitaisiin tulkita toimijaksi, johon liittyviä suhteita olisi perusteita jotenkin uudistaa ja parantaa?
Jos Nato ei reagoi, toisin sanoen, mikäli viides artikla ei laukea, kun yhtä tai useampaa sen jäsenmaata vastaan on hyökätty niin silloin Nato todellakin on paperitiikeri. Seuraavaa en melkein uskalla kirjoittaa, mutta jos näin eurooppalaisen silmin melko persoonallinen herra Trump olisi jatkanut presidenttinä niin on mahdollista, että sotaa ei olisi a) syttynyt lainkaan b) mikäli olisi syttynyt, rauha (diili) olisi jo tehty.
Joskus sota loppuu, ja vaikka nyt vannotaan, ettei suhteet Venäjän kanssa normalisoidu sukupolviin, niin kun muutos tapahtuu, se voi tapahtua yllättävän nopeasti. Mitä takinkääntöihin tulee, niin pääministerimme vuoden 2022 alussa kuukauden sisällä kertoi ensin jyrkästi vastustavansa natoa ja sitten heti perää kannattavansa sitä. Kyllä nuorikin polvi osaa! Tältä pohjalta on hyvä lähteä Kremliin, kun aika koittaa. Junalukemiseksi voi ottaa vaikka Väinö Leskisen muistelmat. En oikein usko, etteikö kirkonmiestemme ja – naistemme selkärangasta löydy tarvittaessa samaa vetreää joustavuutta, jos ja kun poliitikot näyttävät esimerkkiä. Näin ainakin luterilaisella puolella.
En tiedä onko loppujen lopuksi demokraattien tai republikaanien vallassaololla suurta eroa siihen, saako Suomi tarvittaessa apua. Eurooppalainen ”Nato-osasto” ei kovin voimakas tunnu olevan sotilaallisesti. Toki lienee niin, että Eurooppa on ideologisesti demokraattimieleisempi kuin republikaanimieleinen.
Turkki on varsin ”mielenkiintoinen” Nato-jäsen nykyään. Ja USA taitaa olla huolestuneempi nyt Kiinasta ja Taivanin tilanteesta kuin Ukraina-Suomi -akselista. Ja mitä Venäjä-Iran -akseli sitten tuokaan Lähi-Itään, on sekin mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon suuri ydinasemaa auttaa melkeinydinasemaata; ja miten USA siihen reagoi. Siihen nähden itsellani on tiettyä huolta. Eurooppa on pitkään ollut yllättävänkin ”suopea” tai sinisilmainen Iranin aikeille. Miten suhde Iraniin (tai Kiinaan) eroa demokraateilla ja republikaaneilla on toki oma kysymyksensä.
Itse en näkisi demokraatti-republikaani -kysymystä aivan mustavalkoisena Suomkea ajatellen.
Jukka, samaa veikkkaisin. Niinistö tavannut Yhdysvaltain senaatin republikaanijohtajan nyt viidesti. Suomalaisessa mediassa tavannut olla suhteessa Yhdysvaltain politiikkaan se vika, tai vinouma, että republikaaneista ei etsimälläkään löydy mitään hyvää, kun vastaavasti jonkin melko katalia temppuja tehneen varapresidentin menneisyydestä vaietaan tyystin, koska oikea sukupuoli, puolue ja ihonväri. Eipä Suomessa juuri republikaanien julkisia kannattajia ole isommin ollut, jotain Matti Apusta ja Markku Ruotsilaa lukuunottamatta.
Juu, voihan sinne ikuisen ystävyyden valtuuskunnan perässä mennä jokin kirkollinen delagaatiokin ja laulaa Kirillille jaxuhaleja jaellen: Taivaan Isä suojan antaa. Hän on Isä jokaisen. Lapsen huolet hän voi kantaa paremmin kuin ihminen. Hän ei riitele, ei suutu, hän on kärsivällinen. Häneltä ei aikaa puutu. Hän on Isä jokaisen. Taivaan Isän lähellä nauraa saa ja itkeä.
Väitetään, että 1970 käynnistyneessä evl kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogissa pitäydyttiin ankaran teologisella linjalla. Uskokoon ken tahtoo. Ei edes 1970-luvulla ollut rakettitiedettä tajuta, ettei Venäjän ortodoksisessa kirkossa kukaan kohoa johtoasemiin ilman, että oli hyvät suhteet Puolueeseen ja verokirja Lubjankassa. Jaxuhaleja ja poskisuudelmaa silloinkin vaihdettiin, vaikka gulagit eivät olleet minnekään kadonneet. Näissä olisi paljon perattavaa.
Tämähän on kuin parasta/pahinta mikaaaltolaa, jossittelua ja arvailua. Mutta naiset sanovat asiat suoremmin : sodat ovat miesten ”seikkailuja”, täysin turhia.
Suomen pääministeristä ei ensimmäiseksi tule mieleen rauhankyyhky.
Nämä blogikeskustelut on mielestäni osuvaa analyysia hyvin kirjoitettuna. Ei minulle ole ollut kyllä mitään Mika Aaltolaakaan vastaan. Joskus voi olla kyse vain kielimuurista kahden suomea puhuvankin välillä. On silti tärkeää, että johtoasemissa oleva osaa sanoa asiansa myös selkokielellä.
Olen vuosia asunut maassa. jossa lähes kaikki asiat sanotaan kiertoilmaisuin. Kun ne ilmaisut oppi ymmärtämään, sekin kieli muuttui ”selkokieleksi”.
Ymmärrän mitä tarkoitat, olen asunut lähes kymmenen vuotta Savossa, joskin oululaisia on vielä vaikeampi ymmärtää. Kotkalaisena sanon suoraan, kovalla äänellä, vähän karkeasti, mutta rehellisesti ja mielellään tärykalvot rikkovalla miä-siä-murteella. Kielenkäyttö vähän sama kuin jos ahtaajafutista vertaisi brasilialaiseen jalkapallosambaan.
Nythän on ilmoitettu valtuuskunnista Suomeen Turkista ja Unkarista kun siellä on päättämisen paikka.
Uskon pöydälle tulevan uuden vaatimusten listan mihin kuuluu niin EU. ta koskevaa kuin muutakin asiaan sopivaa.
Ukrainan ohella Venäjä aikanaan esitti kysymyksen rajojensa katsomisesta.
Ukraina ilman Venäjän tuloa olisi kymmenessä vuodessa ollut Euroopan johtavia osia Neuvostoliiton perinteellä metallissa ja ilma-aluksissa. Sieltähän painekattilaat olisivat tulleet uusiin ydinvoimaloihin.
Putin ei halunnut perinteen viemistä. Lukemisen katsomisessa voi huomata Ukrainassakin olleen rahan ja vallankäytön eliittiä ennen Venäjän tuloa.
EU. lta yhdessä Italian käytösten ja Ukrainan avustamisessa jälleenrakentamiseen menevät suomalaisten viimeisetkin rahavarat. Lohtuna voi pitää jo tähän tottumista.
Ukraina pikavauhtia Natoon, esitetään. Hullun mentaliteetin esittämistä syntyy joiku Suomen pääministeriltä kuin Ukrainasta.
Vuosi 2014.ta olisi ollut viimeinen aika pistää töpinäksi.
Moittia ei ketään voi hitaudesta koska mitä ei ymmärrä on siittä paha moittia. Emerituksemme päivän politiikassa tekivät rahaa Kremlin pussista, ja eihän meillä valtaapitäviä saa moittia.
Sitten voi todeta Venäjän systematiikan olleen hyvä eteenpäin katsomisessa.
Tarkkoja siellä hyvinäkin aikoina oltiin esim. laivojen luovutuksissa. Tästä on tosin aikaa mennyt. Kaffit lisukkeineen menivät sitten hyvin.
Kari-Matti kirjoittaa: ”Venäjän demokratiassa katsottiin olevan puutteita… mutta silti uskottiin, että suuri maa kääntyy.” Ja arvelee, että tässä on osansa sillä myönteisellä asenteella, jolla lännen vasemmisto ja agraaripuolueet suhtautuivat Neuvostoliittoon.
Minusta lännen suhtautumista Venäjään ohjasi ensinnäkin ajatus valtioiden keskinäisriippuvuuden kriisejä ehkäisevästä vaikutuksesta. Yhteistyö talouden ja teknologia alalla nähdään keskinäisriippuvuutta lisäävänä tekijänä. Ensimerkkinä – ja onnistuneena – tästä on Euroopan hiili- ja teräsunioni. Pariisin sopimuksen (1951) yhtenä keskeisenä tarkoituksena oli sitoa Saksa niin, ettei se enää pääse aloittamaan uutta sotaa.
Toisena tekijänä oli taloudellisen edun tavoittelu, toisin sanoen edullinen öljy ja sittemmin kaasu, aikaisemmin myös kivihiili. Varsinkin Saksan teollisuutta houkutteli halpa ja toimitusvarma energia, jonka varaan se rakensi menestyksensä. Teollisuuspiirien poliittisena tukena ja valtiollisia sopimuksia solmivana apurina olivat sekä sosialidemokraatit että krisrtillisdemokraatit, vielä Krimin miehityksen (2014) jälkeenkin.
Entä sitten Nato? Strategiassaan vuodelta 2010 se käsitteli Venäjää lähinnä yhteistyö- ja kilpakumppanina, huolimatta Putinin puheesta Münchenin turvallisuuskokouksessa (2007) ja Georgian sodasta (2008).
Länttä – yli Atlantin – siis vaivasi varsin yleinen hyväuskoisuus Venäjän suhteen.
Kyse ei siis ollut vain lännen vasemmiston ja agraaripuolueiden asennoitumisesta, jossa siinäkin oli huomattavaa vaihtelua naiivin nostalgisesta hyvin kriittiseen, mutta sen käsittelyyn ei tässä ole mahdollisuutta.
Hyvä kommentti! Keskinäisriippuvuudesta tulikin riippuvuutta. Ei keskinäisriippuvuuteen luottaminen silti ollut irrationaalista tai tyhmää. Sattui vain eteen toimija, joka ei toimi saman logiikan mukaan. Kaupankäynnin aloittamisella Brandtin aikana Neuvostoliiton ja Länsi-Saksan välillä oli osin vähän sama tarkoitus, usko tiheiden taloudellisten suhteiden konflikteja vähentävään voimaan. Heikki Patomäellä on joitakin hyviä, analyyttisia kirjoituksia aiheeseen liittyen.
Minua vähän häiritsee Marinin turhan kärkevät lausunnot. Vähempikin riittäisi. Tuntuu vähän, että mentaliteetti on: soditaan Venäjää vastaan viimeiseen ukrainalaiseen, kuten eräs amerikkalainen senaattori totesi.
Ei Ukraina sotaa sillä voiteta, että lännessä ns. silmäätekevät kilvan haukkuvat Venäjää ja Putinia. Enkä tiedä, kuinka hyvä tapa se pitkän päälle on edes läntistä yhteishenkeä ylläpitämään – yhteisen vihollisen parjaus. Saa siitä Venäjän propaganda ihan ilmaisia videoklippejä ja uutisia – ehkä se vahvistaa Venäjänkin yhteenkuuluvuutta Putinin viestintään?’
Keskinäisriippuvuus on todella kaksipiippuinen aiia: myönteinen vaikutus edellyttää luottamusta osallisten kesken: hyötyvätkä osalliset aidosti ja riittävästi. Luottamus taas liittyy myös arvokysymyksiin, ennen kaikkea rehellisyyteen – ja rehellisyys motiivin suhteen. Motiiville voi olla julkilausuttu ja vaiettu päämäärä.
Toisaalta taitaa EU:ssakin olla jonkinlaista ”kotiinpäin vetämistä” eri maissa (tai muissa ryhmittymissä); siis jakautunutta vallantahtoa. Arvelisin, että brexitin tausta oli nimenomaan muussa kuin vain talouskysymyksissä, vaikka talous virallisissa uutisissa olikin dominoiva näkemysperspektiivi.
Näyttää vähän siltä, että lännessä on meneillään aikamoinen kilpailu siitä, kuka suoremmin kykenee ilmaisemaan mielipiteensä Venäjästä. Eräässä lehdessä oli tänään kahden sivun otsikko: ”Lännen Sanna Marin hyvästeli Vladimir Putinin. ”Marin sanoi, että ”sota loppuu, kun Venäjä poistuu Ukrainasta.” Tosin tuossa artikkelissa todettiin, ettei ”Suomi koskaan sanoisi sellaista yksin, ilman kumppanien varmistettua selkänojaa.” On tosin mahdollista, että Marin poistuu näyttämöltä ennen Ukrainan sodan loppumista. Tulevaisuus on aina uudelleen luultu tiedettävän ennakolta, mutta eipä tuo ole ollut mahdollista ennen eikä ole mahdollista nytkään.
Niinistö sen sijaan harkitsee tarkkaan, mitä sanoo ja kun sanoo, sanoo taitavasti. Ovi vuoropuheluun jää aina vaikka vain millin verran auki.
Poikkeuksellisen paljon jää panosta tuleviin presidentinvaaleihin, joihin ei enää edes vuotta.
Johtavien poliitikkojen – ja myös median – on viisasta ottaa huomioon se, että Venäjä on vastakin itärajan takana, joko NL:n hajoamisen jälkeisissä rajoissaan tai osia lähinnä Kaukasuksella menettäneenä. (Sotabloggariksi heittäytynyt ent. presidentti Medvedev kirjoitti äsken Venäjän hajoavan, jos se häviää sodan.)
Edellä sanottu ei estä sanomasta niin kuin asia on, kertomasta/kirjoittamasta totuutta Venäjästä ja sen johtajista. Suorapuheisuus ei ole vältettävää, saati kiellettyä. Mutta oleellista on, miten ja millä sävyllä sanoo/kirjoittaa.
En usko, että ensi vuoden presidentinvaaleissa syntyisi vastaava tilanne kuin 1982 vaalien alla, että ilmaantuisi ehdokas, joka ajaisi Venäjän näkemyksiä pitkälle ymmärtävää linjaa. Vahvat voimat, kuten Kepun K-linja ja näkyvä osa elinkeinoelämän johtoa, ajoivat syksyllä 1981 presidenttiehdokkaaksi Ahti Karjalaista. Taustalla oli ajatus, ettei mikään varsinaisesti muuttuisi Suomen ja NL:n suhteissa, ja että taloussuhteet rullaisivat entisellään. Minäkin söin yhden Kepun K-linjan tarjoaman lounaan, jotta Skdl tukisi Karjalaisen ehdokkuutta. Pidimme sitä mahdottomana, koska Karjalainen olisi presidettinä ollut täysin tahdoton Kremlin edessä. – Keskustan kenttäväki ratkaisi asian ja valitsi Johannes Virolaisen ehdokkaaksi.
Kansainvälisen tilanteen jyrkkä muutos Venäjän hyökkäyksen seurauksena, Naton jäsenyys ja uuden tilanteen tuomat haasteet maamme ulkopolitiikalle luovat puitteet ensi vuoden presidentinvaaleille. Ehdokkaita arvioitava tästä vinkkelistä..
Iltasanoman haastattelema Suomalinen upseeri oli sitä mieltä, että Ukraina häviää sodan, koska sillä on sama käsitys sodankäynnistä kuin Venäjällä. Tämä palautti mieleeni omat pohdintani sen pohjalta, että meille on annettu aika ruusuinen kuva tilanteesta. Ukrainan tappioista ei ole kerrottu, mutta nyt saamme lukea, että ne on samaa luokkaa kuin Venäjän tappiot. Ero on vain siinä, että Venäjällä riittää miehiä.
Meidät on tuuditettu uskoon että länsi voittaa sodan ja Marinin toive toteutuu. Todellisuus voi olla aivan toisenlainen. Se voi sitten tulla täytenä yllätyksenä vastaan. Jotenkin sama tilanne kuin talvisodassa.
Silloinkin hehkuteltiin Suomen suurista voitoista ja todellisuudessa puolustus oli romahtamassa.
Kansa joutui pettymään raskaasti, kun sota oikeasti hävittiin ja alueita menetettiin. Usko voittoisaan omaan armeijaan teki tappion todellisista kasvoista vielä synkemmät.
Ettei vaan ”hehkutettaisi” Ukrainan taistelutahtoa, ettei tulisi ”kiusausta” asennoitua vieläkin suurempaan apuun (se sen puutteeseen) Ukrainalle. Saksa on ollut hiukan nihkeänlainen. Ja kyllä jenkitkin ovat välttäneet ”tosiaseiden” toimittamista – vaikka toki ovat aseita toimittaneet – Euroopan Natolaiset kun ovat hiukan ”heikoilla jäillä” itsekin.
Kysymys suomalaisesta upseerista, Pekka P. Vilkaisin tuoreita IS:n sivuja, mutta en löytänyt mainitsemaasi haastattelua. Sivuilla kerrottiin seminaarista, jossa kolme upseeria oli puhunut Venäjän hyökkäyksestä. Sitaateissa enemmänkin korostettiin Ukrainan armeijan toiminnan eroja verrattuna Venäjän armeijaan. Olisin kiinnotunut tietämään, ketä IS oli haastatellut.
Venäjän häviö olisi tietysti optimi. Ongelma on, miten saada sotilaallisesti häviämään valtio, jolla maailman massiivisin ydinaseistus?
Kolme sotaa, joissa Venäjä ei ole voinut tulkita lopputulosta ainakaan yksiselitteisesti voitoksi, ovat saaneet muutoksia Venäjällä aikaan. Krimin sodan jälkeen Aleksanteri II aloitti uudistuskampanjan, mm. maaorjuus lakkautettiin. Venäjän-Japanin-sodan tuloksena tapahtui 1905 ”vallankumous”, jonka seurauksena esimerkiksi duuma perustettiin, Suomessa kansanedustuslaitos. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Venäjällä tapahtui vuoden 1917 aikana kaksikin vallankumousta. Oli lopulta aika sattumaa, että kaikki päättyi bolsevikkien voittoon.
Entä nyt? Venäjän kyky kestää inhimillisiä menetyksiä poikkeaa suuresti länsimaista. Jos sotilaita kuoleekin massoittain, mitä sitten? Kaikki tapahtuu suuren myyttisen ”äiti-venäjän” tähden. Epäilemättä venäläisille itselleenkin olisi parasta, että koko myytti pirstoutuisi ja maantieteellisesti suunnattoman laaja Venäjä (joka ollut osasyy Venäjän ”kohtalon” traagisuuteen) hajoaisi pienemmiksi valtioiksi.
Mitä Mariniin tulee, niin hallituksen sisäpolitiikka ei suinkaan mielestäni ole ollut vailla ansioita. Sen sijaan aina kun nykyinen pääministeri avaa suunsa ulkopolitiikan merkeissä, saa pelätä pahinta. Ero esimerkiksi hallituksen ulko- ja puolustusministereihin, joiden molempien otaksun oleva mukana presidentinvaalikisassa, ei voisi olla suurempi.
Tuskinpa Venäjää maahan lyödään. Mutta sille hyökkäyksen onneton alku oli jo tappio ja nöyryytys
Koko Ukrainaa Venäjä ei pysty valtaamaan, vaikka retoriikasta päätellen alkuperäinen tavoite alistaa Ukraina ja istuttaa Kiovaan kuuliainen hallitus on yhä voimassa. Mutta mikä sille riittäisi? Krim ja Donbas? Vai yrittääkö se vielä eristää Ukrainan Mustastamerestä?
Joka tapauksessa näyttää silltä, että sota kestää vielä ainakin toisen vuoden – tai oikeammin yhdeksännen.
Maritta Tuomi väitteli äskettäin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon neuvotteluista. Ohjasin hänen graduaan samasta aiheesta. Sen otsikkona oli Politiikkaa, teatteria vai teologiaa. Tulos oli se, että näitä kaikkia.
Kesällä 2007 kysyin Tuomo Mannermaalta, miten neuvotteluihin tuli mukaan myös teologinen näkökohta. Tuomo kertoi, että eräänä yönä arkkipiispa Mihail tuli hänen huoneeseensa ja lausui, että Liebe Mannermaa, nyt kun nuo muut nukkuvat, eikö kirjoitettaisi jotakin teologistakin.
Tuli mieleen Barmenin julistuksen synty. Siitä on usein kysytty, miksi se on niin reformoitu. Vastaus paikallaolleilta on tämä: Bonhoefferin piti kirjoittaa sitä yhdessä Barthin kanssa, mutta sitten Dietrichille tuli kova päänsärky ja Karl kirjoitti sen omasta päästään.
Mielenkiintoinen väitöskirja. Luin tiivistelmän. Rauha sinänsä aiheena ymmärrettävä senkin vuoksi, että Neuvostoliittohan oli jo määritelmällisesti rauhanvaltio.