Ajatus Suomen erillissodasta on ollut vastatuulessa. Halusiko Suomi jälkikäteen peitellä tiivistä yhteyttä, peräti sotilasliittoa kansallissosialistisen Saksan kanssa?
Viime vuosikymmeninä on torjuttu ”myytti” Jatkosodasta Suomen erillissotana. On varmasti totta, ettei ajopuu kulkenut sotavuosien koskissa ilman ohjausta eikä liittyminen Saksan aseveljeksi ollut sattumaa. Suomi ei olisi voinut puolustautua menestyksellisesti Neuvostoliittoa vastaan ilman Saksan vahvaa tukea, vaikka Mannerheim vierastikin tiivistä yhteyttä Saksan kanssa.
– – –
Pekka Visuri kuvaa Waldemar Erfurthin vuoden 1941 sotapäiväkirjan taustaluvussa, kuinka Suomen ja Saksan sotilasjohtajat alkoivat 1941 tammikuusta lähtien suunnitella Suomen mukaantuloa hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tämä toteutui operaatio Barbarossan muodossa kesäkuussa 1941.
Suomelle kyse oli revanssista, sillä Moskovan rauha talvisodan jälkeen oli koettu epäoikeudenmukaiseksi. Aluksi hyökkäys sujui hyvin kohti Syväriä. Syksyn edetessä vastarinta koveni ja erimielisyydet Suomen ja Saksan välillä lisääntyivät. Suomi alkoi enenevässä määrin ottaa etäisyyttä Saksan tavoitteista. Suomi kävi yhä enemmän omaa sotaansa.
– – –
Merkittävä kysymys on, ohjasiko koskenlakija Suomen kulkua koskessa Saksan vai Suomen intressien mukaan vuoden 1941 jälkeen?
Edellisessä postauksessani olen avannut Päämajan saksalaisen yhteysupseerin Waldemar Erfurthin päiväkirjamerkintöjä keväältä ja kesältä 1944. Ne osoittavat, kuinka ahdasta uomaa Mannerheimin ja Rytin oli tukkia ohjattava.
Ensinnäkin oli Neuvostoliiton vaatimus maaliskuussa 1944 ehdottomasta aselevosta samalla kun Suomen sotamateriaali ja joukot alkoivat ehtyä. Tällä tiellä tukki olisi karahtanut kiveen ja itsenäisyys olisi menetetty. Toiseksi oli Saksan vaatimus liittosuhteen vahvistamisesta ehtona sen toimittamalle aseavulle. Tälläkin tiellä olisi karahdettu kallioon. Saksan liittolaisena Suomi ei olisi voinut neuvotella erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa eikä irtautua sodasta. Suomi olisi hävinnyt sodan Saksan liittolaisena viimeistään 1945 ja jakanut todennäköisesti Baltian maiden kohtalon.
Mutta tukilla oli ahdas väylä, johon taitava laskija ohjasi sen: Suomi ei taipunut pakkorauhaan Neuvostoliiton kanssa. Sen sijaan Suomi sai Saksalta riittävän aseavun kesän 1944 torjutataisteluihin.
Tämän hintana oli presidentti Rytin henkilökohtaisesti antama lupaus Hitlerille juhannuksena 1944, ettei hän neuvottele rauhasta Moskovan kanssa ilman Berliinin lupaa. Kun rauhaa lähdettiin neuvottelemaan puolentoista kuukauden kuluttua edellytti se presidentin vaihtoa. Ryti vetäytyi presidentin paikalta ja Mannerheim nousi uudeksi presidentiksi. Sodan jälkeen entinen Moskovan suurlähettiläs J.K. Paasikivi nousi presidentiksi ohjaamaan Suomen suhdetta Neuvostoliittoon.
_ _ _
Päivän Hesarin lauantaiesseessään (14.10.) Jukka Petäjä kirjoittaa suomenjuutalaisten sotilaiden suhteesta saksalaisiin aseveljiin otsikolla: ”Natsi-Saksa palkitsi suomenjuutalaisia rautaristillä jatkosodassa”. Hän siteeraa äsken ilmestynyttä Koneen entisen tiedottajan John Simonin kirjaa. Saksan Lapin armeijan alaisessa Siilasvuon III armeijakunnassa taisteli 267 Suomen juutalaista sotilasta sekä lisäksi lottia. Nämä pystyttivät rintamalle jopa oman synagoogansa, joka tuskin olisi ollut mahdollista muualla Saksan alaisissa joukoissa.
Yksi urheudesta palkituista oli juutalainen lääkintäkapteeni Leo Skurnik, joka pelasti Kiestingin motista kenttäsairaalan evakuoinnissa 800 sotilasta, näistä ainakin 70 Wehrmachtin sotilaita. Kenraali Waldemar Erfurthin on täytynyt hyväksyä Siilasvuon esitys Rautarististä Berliiniin. Skurnik ei kuitenkaan ottanut kunniamerkkiä vastaan.
Petäjä kysyy: ”Mikä teki mahdolliseksi tämän epäpyhnä allianssin?” Karjalan rykmentissä palvellut Aron Livson on tiivistänyt suomenjuutalaisten mielipiteen: ”Suomalaiset ja suomenjuutalaiset eivät sotineet Saksan puolella, van sotivat Suomen itsenäosyyden puolesta. He suorittivat jatkosodassa kansalaisvelvollisuutensa. Heitä ruokki isänmaanrakkaus.” Suhteet Venäjään ja Neuvostoliittoon olivat ongelmallisia, koska monet juutalaisten sukulaiset olivat menettäneet henkensä Venäjän pogromeissa.
Petäjä poimii Simonin kirjasta useita anekdootteja. Niistä viimeinen kertoo saksalaisten 163. divisioonan komentajan eversti Pilgrimin käynnistä Salomon Klassin luona kiittämässä tätä urheudesta taistelussa. Eversti sanoi juutalaiselle Klassille: ”Minulla ei henkilökohtaisesti ole mitään teitä vastaan juutalaisena. Heil Hitler!”
_ _ _
Mitä edellisestä on pääteltävissä? Ei Suomi ollut sodassa erillään Saksasta, mutta ei Suomi ollut sen kanssa myöskään valtioliitossa. Monet asiat erottivat Suomen sodankäynnin Saksan sodasta etenkin 1941 jälkeen, vaikka niillä oli sama vastustaja:
1) Suomelle riitti Neuvostoliiton valtausyritysten (1918, 1939-40, 1944) torjuminen (jatkosodassa ns. kolmen kannaksen raja), ei koko maan lopullinen voitto, mikä oli Hitlerin tavoite.
2) Mannerheim ei suostunut osallistumaan Leningradin piiritykseen. Hän ei sulkenut jäätietä Laatokan yli, joka oli välttämätön kaupungin elintarvikehuollon kannalta.
3) Mannerheim ei suostunut kokonaan katkaisemaan Muurmannin rataa,jota pitkin tuli Liittoutuneiden materiaaliapu. 2. ja 3. kohtaan lienee vaikuttanut 30 vuoden palvelus Pietarissa sekä parempien asemien varmistaminen tulevissa rauhanneuvotteluissa?
4) Eri ideologia. Kansallissosialismi oli ei-kristillinen ideologia, joka kääntyi Saksan tunnustuksellisia kristittyjä vastaan. Suomen armeijan jokaisessa rykmentissä (vast.), sotasairaalassa, esikunnassa ja kaatuneiden huollossa oli sotilaspastori. Suomalaiset saattoivat tunnustaa apostolin sanoin ”Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Paavalin kirje Efesolaisille 4:5). Natsit lausuivat toisin:”Ein Volk, Ein Reich, Ein Führer (yksi Kansa, yksi Valtakunta, yksi Johtaja).”
5) Erilainen suhtautuminen juutalaisiin. Juutalaisia taisteli Suomen joukoissa, mikä hämmästytti saksalaisia. Olihan Wannseen Konferenssissa 20. tammikuuta 1942 päätetty juutalaiskysymyksen ”lopullisesta ratkaisusta”. Pääministeri Jukka Rangell kieltäytyi luovuttamasta Suomen juutalaisia (joita oli noin 1800) Saksaan Heinrich Himmlerin tiedusteltua tätä vierailullaan 1942. Suomi luovutti kuitenkin kahdeksan juutalaista pakolaista sisäministeri Horellin päätöksellä, jonka Rangell koetti saada kumottua. Paavo Lipposen hallitus pystytti vuonna 2000 muistomerkin luovutetuille Saksalaisen kirkon lähelle Helsinkiin. Venäjänjuutalaisia sotavankeja luovutettiin Saksaan ainakin 74, mikä oli humanitaarisesti arvioiden väärin. Joka tapauksessa Suomen linja oli kokonaisuudessaan toinen kuin Saksan liittolaisten kohdalla.
6) Suomella ei ollut eduskunnan hyväksymää liittosopimusta Saksan kanssa, vaikka Hitler vaati sitä.
7) Suomi irtautui sodasta ja teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa säilyttäen siten itsenäisyytensä.
Edellisten kohtien perusteella pitäisin mahdollisena ajatella, että Suomi kävi sittenkin omaa erillissotaansa Saksan rinnalla – vaikka tämä ei nyt olekaan muodikas ajatus.
Miten kirjoitus liittyy Kotomaa24 perusinformaatioon kristillisens uskon keskusteluun ?
Reino, kun luet kirjoituksen loppuun, selviää, että käsittelen siinä myös uskontoa ja sotilaspappeja. Ajattelen, että kenttäpiispan on aiheellista kirjoittaa Suomen itsenäisyyden 100 v juhlavuonna Suomen sotahistoriasta ja myös uskonnon merkityksestä siinä.
Mitä itse ajattelet, minkälaiset teemat ovat sopivia Kotimaa-lehden blogikirjoituksiin? Sukupuolineutraali avioliitto?
Uskonnon merkitys sodassa on aivan oma kirjoitus eikä vaikka muutama sana. Kotimaa24 toimituksen julkaisu aiheet ovat mielestäni aivan ok.
Oikea käsitepari on minusta ’oma sota’. Suomi kävi omaa sotaansa omin päämäärin eli talvisodassa menetetyn takaisin saamiseksi, ja hyödynsi saksalaisia, joilla oli sama vihollinen.
Seppo, hyväksyn tämän termin, Suomen ”oma sota” tarkoittamassa omaa päämäärää sodalle.
Voi sanoa, että ihan hyvä blogi, mutta jollakin tavalla tarkoitushakuinen. Blogissa ei mainittu 1920-luvun Aunuksen retkiä, Ei mainittu Suur-Suomi haaveita, jota kannattivat monet Akateemisen Karjaseuran aktiivipapitkin ”ryssänvihassaan”, Ei mainittu miksi Suomi hyökkäsi Saksan rinnalla Neuvostoliittoon. Tokihan taustalla oli Talvisota ja siinä sen seurauksena tapahtuneet aluemenetykset. Suomalaiset luulivat, että Saksan avulla päästään ”ikiaikaisesta vihollisesta”.
Ymmärrän hyvin sen mitä Suomen johtajat tekivät sodissamme, mutta en ymmärrä sitä, miksi historian valossakin pitää antaa sellainen kuva, että me olimme ”syyttömiä”. Jotakinhan on opittu. Suuren Itäisen naapurin kanssa halutaan tulla toimeen. Tajutaan realiteetit. J.K.Paasiki sanoi jotenkin siihen tyyliin, että ”viisaus alkaa tosiasioiden myöntämisellä”. Olisi mukava jos ihan rehellisesti myönnettäisiin, että me Suomalaisetkin olemme olleet väärässä.
Kiitos Leo kommentista. Aunuksen retki ei kuulunut tämän otsikon aihepiiriin, joka oli sota vuosina 1941-44. En tässä pyri osoittamaan Suomen ”syyttömyyttä” – Suur-Suomihaave oli nykykatsannossa kohtuuton ja epäoikeutettu. Sen sijaan pyrin osoittamaan, että Suomi kävi sittenkin omaa sotaansa, ei Saksan sotaa, vaikkakin Saksan rinnalla.
Sota kaikkineen merkitsee suurta erehdystä ja väärässä olemista. Voisitko kuitenkin täsmentää, missä näet erityisesti Suomen olleen väärässä?
Pekka Särkiö.
Voit olla siinä oikeassa, että Suomi kävi erillissotaa, mutta historiantutkijoista kaikki eivät ole samaa mieltä.
Suomi oli mielestäni väärässä ennen toista maailmansotaa harrastaessaan vihamielistä ulkopolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Nimenomaan se ilmeni Suur-Suomi haaveena. Voiko tuollainen politiikka herättää luottamusta naapurissa? Tähän voisi sanoa, että sitä saa mitä tilaa.
Toinen virhe oli hyökkäys Neuvostoliittoon v. 1941. Hyökkäyssota ei sovi minun mielestä kristilliseen ajatteluun. Joskus voisi kysyä, että miksi Suomi ei ollut toisessa maailmansodassa voittajien puolella? Miksi Jumala ei siunannut Suomen toimia? Surullisinta on se kun tuhansia nuoria miehiä menetti henkensä ja vammautui näiden jumalattomien hankkeiden vuoksi.
Tiedän, että jälkiviisaus ei ole kovinkaan arvokasta viisautta, mutta blogisi kirvoitti minut tuomaan nämä em. asiatkin esille. Jättäisin sotahistorian historioitsijoille. Sinun historiantulkinnoista – anteeksi vaan – tulee käsitys, että laulat sen lauluja, jonka leipää syöt.
Leo, viittaat Suomen vihamieliseen ulkopolitiikaan Neuvostoliittoa kohtaan ennen toista maailmansotaa. Pikemminkin Suomessa oli epäluuloa Stalinin Neuvostoliittoa kohtaan, joka osoittautui aiheelliseksi, kun ulkoministerit Molotov ja Ribbentrop – tai pikemminkin Hitler ja Stalin – jakoivat salaisella sopimuksella Suomen, Baltian ja Puolan etupiireihinsä samalla kun solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen. Tämä oli taustana Neuvostoliiton hyökkäykselle Talvisodassa Suomeen. Olet oikeassa siinä, että hyökkäyssota ei sovi kristilliseen ajatteluun.
Kysyt, miksi Suomi ei ollut voittajien puolella ja miksi Jumala ei siunannut Suomea. Mielestäni siunasi. Suomi oli Iso-Britannian ohella ainoa Euroopan maa, jota ei vallattu. Suomi säilyi itsenäisenä. Slava bogu! Toteat, että surullisinta on tuhansien miesten kuolema ”näiden jumalattomien hankkeiden vuoksi”. Puna-armeijan sotilaita kuoli moninkertainen määrä jumalattomissa yrityksissä vallata Suomi.
Pekka Särkiö.
Tarkennusta. Aloin miettiä, että kuka sinulle palkan maksaa? En tiedä onko se ev.lut kirkko vai Puolustusvoimat. Uniformustasi tuli mielikuva, että olet puolustusvoimien palveluksessa. Sen vuoksi tuli käsitys, että puhut armeijan puolesta kun saat sieltä palkkaa.
Puolustusvoimat maksaa palkan pv henkilökunnalle, myös erikoisupseereille. Ei näitä blogini ajatuksia lausuakseen tarvitse olla puolustusvoimien palkkalistoilla.
LT. Miten nyt sopii heittosi Särkiön palkanmaksajaan, kun samaan aikaan papistossa on kirkon palkkalistalla henkilöitä, jotka ilmoittavat toimivansa ohjeistusta vastaan.
Ongelma oli siinä, että Länsivallat olivat kimpassa senaikaisen vihollisemme kanssa. Ainoa taho oli keski-Euroopassa vaikuttanut voima, joka voi antaa apua. Olisiko hyveellisistä syistä pitänyt antaa maamme luhistua, koska tarvikkeissa oli hakaristi. Siinä on kysymys jota kannattaa miettiä. Valtaenemmistö ei halunnut kumpaakaan totalista systeemiä tänne. Kieltämättä kai kumpikin sai jotain kannatusta. Aunuksen retket ja Suur-Suomi oli tietenkin olemassa, mutta ne olivat ideoita, joita fanaatikot totuttivat, ei siis maan johdon virallista politiikkaa. Mannerheimin ystävyys joidenkin saksalaisten kanssa on luontevaa siksi, että sieltä oltiin saamassa apua ja avun saajan ei kannata olla kovin ynseä avun antajaa kohtaan.
Oikeita kysymyksiä Laurilta. Kun Suomi halusi säilyttää itsenäisyytensä, edellytti se riittävän vahvaa liittolaista. Länsivallat olivat liitossa Venäjän kanssa, joten sieltä ei ollut tukea odotettavissa. Siten vaihtoehdoksi jäi Saksa, vaikka asialla oli negatiivinen kääntöpuolensa – Suomelle vieras natsi-ideologia.
Pekka Särkiö.
Kiitos asiallisista vastauksista. Voin myöntää, että meni tunteitteni ohjaamana pois asiasta, jopa asiattomuuteen. Anteeksi.
On hyvä, että myösit, että ”hyökkäyssota ei sovi kristilliseen ajatteluun.” Em. asia on joskus härinnyt minua kovastikin.
Kysyin; Miksi Jumala ei siunannut Suomen toimia? Tarkoitin kysymykselläni jatkosodan hyökkäystä Neuvostoliittoon. Siinä savotassa – johon isänikin nuorena joutui – kuoli paljon kotiseutuni nuoria miehiä. Suurin osa kotikirkkoni sankarihaudassa makaavista ovat kaatuneen kaukana vanhan rajan takana hyökkäyssodassa. Näitä toimia ei Jumala siunannut, vaikka maamme pysyikin itsenäisenä.
Minun on vaikea käsittää, että omia virheitä ei voida myöntää. Ajattelen, että tämä ”erillissotakeskustelukin” on yritys todistaa, että Suomen tavoitteet ovat aina ollet puhtaita ja hyväksyttäviä. Emme ole olleet Natsisaksan liittolaisia.
Ammattisotilaana olen joskus tutustunut pienesti sotahistoriaan. Olen kuullut Mannerheimin luonnehtineen asiaa seuraavasti: Mitä suurempi Suomi on hyökkäyssodan lopussa, sitä suuremmaksi se jää rauhassa. Osalle hyökkäys oli Suur-Suomen tekoa ja sieltä kai Uralilta jo tonttejakin varailtiin. Tämä on kuitenkin marginaalinen eikä virallinen ajatus. Mannerheim tiesi armeijansa kestokyvyn. Vaikka se oli todella hyvä, mutta resurssit olivat kuitenkin rajalliset, joten pitkään uuvuttavaan sotaan ei ollut voimia.
Hän tiesi, että vastahyökkäys aikanaan tulee, mutta on parempi juosta pakoon Aunuksen kannaksella kuin keskeltä Vaasaa kohti vanhalta rajalta tai Helsinkiä kohti Kannakselta. Tiedetään myöskin, että vanhan rajan ylittäminen oli monille sotilaille kova paikka, silloin moni koki menevänsä pahantekoon. Sodan realiteetit ovat kovia niin tai näin. Olisi koko sota voitu välttää nostamalla valkoinen lakana lipputankoihin ja kivääri suorille käsille pään yläpuolelle, mutta olisiko se kuitenkaan ollut vaihtoehto?
Lev, viittaat edellä jälkiviisauteen, ettei se välttämättä olekaan viisautta. Sama koskee arveluja Suomen syyllisyydestä. Jälkikäteen on helppo sanoa, miten olisi pitänyt tehdä. Luulen, että tuolloiset päättäjät Ryti, Rangell, Tanner suurlähettiläs Paasikivi, ylipäällikkö Mannerheim tekivät sen, minkä uskoivat edistävän Suomen selviämistä sodasta itsenäisenä.
Voittajaksi selvinneen Neuvostoliiton näkökulmasta osa heistä oli syyllisiä sotaan. Tähän voisi todeta vanhan venäläisen sananparren sanoin: ”Da, da. Mukava on kaskuja kuulla, mutta koetapas kaskussa elää.” – Tai suomalaisen sanonnan ajatuksin: ”Helppoa se nyt on sanoa: miksi menivät polttamaan takapuolensa! Vaan kukapa olisi halunnut olla heidän housuissaan?”
Ongelma ei kuitenkaan ole erillissota tai ei vaan se, että Suomi niin halukkaasti antoi houkutella itsensä osallistumaan siihen Saksan rinnalla. Siinä vaihessa meillä oli vielä valinnanvapaus ja me valitsimme sodan.
Entä jos Suomi olisikin valinnut rauhan kesällä 1941? Olisiko Suomi jäänyt sivuun sodasta? Ei varmaankaan. Saksa olisi ilmeisesti käyttänyt Suomen aluetta hyökkäyskäytävänä kohti Leningradia ja Muurmanskia. Puolueeton Suomi olisi miehitetty. Vastaavasti Neuvostoliitto olisi hyökännyt Suomea päin turvatakseen Leningradin. Suomi ei voi mitään maantieteelle, kuten Stalin totesi aikanaan. On sinisilmäistä uskotella, että pelkkä oma ratkaisu asiassa riittäisi samalla kun suurvallat tekevät ympärillä ratkaisuja, jotka koskevat Suomea.
Entisenä historian ammattilaisena on käsitykseni, että sekä erillissota että liittolaisuus ovat molemmat perusteltavissa. Jo sodan aikana Suomi ajoi kaksilla rattailla. Ruotsin, Yhdysvaltojen ja alkuun myös Britanian suuntaan koetettiin esitää erillissotateesiä, kun taas Saksaan päin ei tämmöistä tuotu esille lainkaan. Vältettäessä liittolaisuus-sanaa keksittiin natsien propagandakieleen hyvin soveltuva aseveljeys-termi kuvaamaan Suomen ja Saksan välistä suhdetta. Poliittista sopimusta ei Suomi halunnut tehdä eikä Saksakaan sitä tarvinnut. Jo kotimaisen mielipiteenkin takia oli suurelle yleisölle esitettävä Suomi hyökkäyksen kohteena, vaikka jo hyvissä ajoin ennen sodan alkamista oli tehty yhteiset sotasuunnitelmat Saksan sodanjohdon kanssa. Näin siis sodan aikana. Kun sitten kävi niin kuin kävi, oli Suomen koetettava pitäytyä erillissotateesissä, jotta olisi saatu erityiskohtelua voittajien taholta. Vasta 1960-luvulla alettiin kyseenalaistaa Arvi Korhosen lanseeraamaa ajopuuteoriaa, jonka uskottavuuden lopullisesti romutti Mauno Jokipiin perusteellinen tutkimus ”Jatkosodan synty”
Kiios Yrjö tästä valaisevasta kommentista. Kaksilla rattailla ajo kuvaa osuvasti tilannetta, jossa Suomi tasapainoili Saksan liittolaisuuden ja oman sodan välillä. Luulen, että vuoden 1941 jälkeen ajettiin kuitenkin yhä enemmän oman sodan rattailla samalla kun Saksan häviö alkoi näyttää todennäköiseltä.
Lauri Lahtinen ja Yrjö Sahama kirjoittivat asiaa. Historian valossakaan sotien tapahtumat ja niiden syntyyn vaikuttavat seikat eivät ole yksiselitteisiä. Sen verran minä sotiemme historioista tiedän. En siis osallistu tähän keskusteluun sotahistorian tuntijana, mutta minua häiritsee se tarkoitushakuisuus, jolla pyritään selittämään Suomalaisten toimet oikeutetuiksi, jopa se kun Suomi osallistui Saksan rinnalla hyökkäykseen Neuvostoliittoon.
Tiedän, että Suomen tavoitteet Neuvostoliiton suhteen eivät olleet yhteneväiset Saksan kanssa. Sodanjohtomme toimi myös monissa asioissa viisaasti. esim. ettei se lähtenyt Saksan kanssa mukaan Leningradin valtaukseen. ”Maallisesti” ajateltuna ymmärrän hyvin kaikki Suomen sodanjohdon tekemiset.
Kun asioita katselee kristinuskon näkökulmasta, niin tulee mieleen, että Suomen monet teot olivat viime sodan aikanakin ”jumalatonta” meininkiä, jolle ev.lut kirtkko antoi ja on antanut siunauksensa. Sotilaspapit ovat ja olivat sodanaikaan osa Suomen puolustusvoimia siis väkivaltakoneistoa. Tiedän, että se tuki mitä kirkko antoi sodankäynnille ei ollut vähäinen. Mutta hyvin voi kysyä, että eikö kristillisyyden tehtävä pitäisi olla toinen – tehdä kaikkensa ettei sotia käytäisi. Ja jos niitä syttyy, niin toimia aktiivisesti niiden lopettamiseksi. Mitä on ev.lut kirkkomme tehnyt em. asioiden hyväksi?
Leo, toteat että ”Sotilaspapit olivat osa väkivaltakoneistoa.” Silloin ja nyt eri maiden armeijoissa sotilaspappien tehtävänä on tuoda toivoa ja rohkeutta väkivallan ja kuoleman vaaran keskellä.
Ihmisen elämä on Jumalan kädessä. Myös vastustajan sotilaan on Jumala luonut. Siksi jokaista on kohdeltava inhimillisesti ja kansainvälisiä sopimuksia noudattaen. Puna-armeijassa sotilaspappeja ei tuolloin 75 vuotta sitten ollut, mutta politrukit motivoivat sotilaita hyökkäykseen nagan kädessä ja NKVD:n konekiväärit takana.
Sotien estämiseksi on tärkeää pitää yllä hyviä suhteita diplomatian sekä kirkkojen välisen ekumenian keinoin. Viikko sitten olin mukana Pokrovan vigiliassa, missä vastaanotto oli hyvin vieraanvarainen. Olen tavannnut myös muutamia kertoja venäläistä kollegaa. Ymmärrys kasvaa toisen tuntemisesta.