Tammisunnuntaista Auschwitziin
Nyt on historiallinen viikonloppu. Pohdin kolmea asiaa. Tapahtumia, tulkintaa ja elokuvaa. Sekoitan mieliänne ottamalla aiheeksi kaksi toisistaan irrallista tapahtumaa, joissa tosin on keskinäiset yhtymäkohtansa. Toinen on Suomen sisällissota 1918 ja toinen Auschwitzin keskitysleirikompleksin vapauttaminen 27.1. 1945.
Väinö Linna ja Suomen sisällissota
Aika tarkasti sata vuotta sitten Suomessa ryöpsähti sisällissota pahimmilleen käyntiin. Kahakointia oli ollut jo aiemminkin esimerkiksi Karjalassa ja Kymenlaaksossa, mutta kahdesta eri puolilla tapahtuneesta lähtölaukauksesta on tämän sodan yleensä laskettu alkaneen.
Toinen on tammisunnuntain traditio. Toinen on punaisen lyhdyn nostaminen Helsingin työväentalon torniin merkiksi vallankumouksen alkamisesta.
Tammisunnuntaina alkoi vapaussota. Tarkemmin sanottuna edellisenä yönä 27.-28.1.1918. Eteläpohjalaiset suojeluskuntalaiset alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista. Tästä alkoi traditio, joka kutsuu sotaa vapaussodaksi ja pitää sitä sellaisena. Vapauttamisesta siinä tietenkin oli kysymyskin. Eri asia sitten, olisiko siihen tarvittu sotaa ja sopiiko termi ihan koko sodalle. Puhuttaessa vapaussodasta jää taka-alalle se, että vastapuolena oli pääasiassa suomalaisia punaisia ja että venäläisiä upseereja osallistui sotaan valkoistenkin puolella. Puhumattakaan siitä, että venäläisten joukkojen kotiuttaminen oli jo käynnissä, ja sotaväsymyksen painamat sotilaat luovuttivat aseitaan vapaaehtoisesti ja myivät niitä lähes kenelle tahansa.
Samaan aikaan etelässä puhjennut vallankumous muodosti pian rintamalinjan maan halki. Pohjanmaan ja Savon miehet lähtivät normalisoimaan syntynyttä tilannetta. Vastaan ei tullutkaan venäjää puhuvia sotilaita, vaan tamperelaisia ja turkulaisia kapinallisia. Joukossa oli tosin venäläisiä punakaartiin liittyneitä sotilaita, mutta lopulta aika vähän.
Vallankumous Helsingissä
Helsingin Siltasaaressa alkoi vallankumous 26.1.1918 klo 23. Seuraavana päivänä punakaarti miehitti pääkaupungin keskeiset kohteet ja valta sillä oli viimeistään sunnuntaiaamuna 28.1. Maan hallituksen eli senaatin jäsenistä kuusi onnistui pakenemaan pohjoiseen ja osa kätkeytyi Helsinkiin odottamaan punaisen vallan kukistumista. Kumoukselliselle puolelle ilmaantuivat nopeasti hallintoelimet, kuten kansanvaltuuskunta, ja se julkaisi oman valtiosääntönsä. Punaisilla oli pyrkimys muodostaa järjestäytynyt yhteiskunta ja tulla tasavertaiseksi vastapariksi valkoisen Suomen senaatille. Vaikka oli vallankumous, valta järjestäytyi nopeasti. Kumousta tukivat terroriteot eri puolilla maata. Omaisuutta takavarikoitiin, vanhan vallan edustajia nöyryytettiin ja tapettiin.
Punaisella puolella sotaa kutsuttiin vallankumoukseksi. Sittemmin nimitys on jäänyt taka-alalle ja sen ovat korvanneet ainakin termit kansalaissota ja luokkasota. Jälkeenpäin vallankumous onkin kiusallinen sana, koska se kertoo kumouksen kohdistuneen lailliseen valtaan. Kumous kohdistui Vaasassa hallinnutta senaattia kohtaan ja paikallisesti kuntien hallintoa ja jossain määrin myös seurakuntia kohtaan. Syitä on puitu perusteellisesti. Teollisuustyöväestön asema ja asumisolot kasvavissa kaupungeissa, elintarvikepula, köyhien ja syrjäytyneiden kurjuus. Puhumattakaan agitaatiosta, sotaan yllyttämisestä ja suoranaisesta käskyttämisestä. Vihapuheesta tuli vihan tekoja.
Sisällissota ei kestänyt kauan. Sen tulkitseminen on ollut sen sijaan pitkäkestoinen prosessi itsenäisen Suomen identiteetin muodostamisessa. Satavuotismuisto tuskin pistää pistettä sodasta kiistelemiselle, vaan päinvastoin avaa padot niin tunnevaltaisille kuin tunneköyhillekin esiintuloille. Voittaneen osapuolen satavuotinen krapula alkoi armottomuudesta hävinneitä kohtaan, jonka ilmauksia olivat pikaiset kenttäoikeudenkäynnit, kosto, teloitukset ja vankileirit.
Näiden tunnemyrskyjen alta jää usein huomaamatta yhteiskunnan kyky uusiutua ja demokratian itsepuolustus. Kahdeksan vuotta sodan jälkeen sosialidemokraatti Väinö Tanner muodosti hallituksen. Siitä kymmenen vuoden päästä syntyi punamultahallitus, jossa sodan rintamalinja ylitettiin ylimmällä ja virallisella tasolla.
Suurempi kuvio
Niin punaisten kuin valkoistenkin vaikuttimien pohtiminen on nyhertämistä, jossa kokonaiskuva jää näkemättä. Suomen sisällissota oli lopulta vain yksi näytös ensimmäisen maailmansodan isolla näyttämöllä. Samaa sotaa käytiin Venäjällä. Samat osapuolet ja värit. Neuvostovallan vakiintuminen vaati viisi vuotta.
Itäisen ja keskisen Euroopan suurvallat olivat Saksa ja Venäjä, joissa molemmissa keisarivalta romahti.
Suomen rintaman muodostivat saksalaiset ja venäläiset. Kun Saksa ja Venäjä solmivat aselevon Brest-Litovskin rauhassa, loppui pian sota Suomessakin. Suuri kuvio vaikutti vielä enemmän sisällissodan alkuun. Vallankumous ei alkanut Siltasaaressa, vaan Pietarissa. Sota ei päättynyt Helsingin ja Viipurin valtauksiin, vaan viimeisten valkoisten joukkojen kukistumiseen Siperiassa syksyllä 1922. Ennen sitä ulottui vallankumous Saksaankin, jossa keisarikunta vaihtui tasavallaksi.
Täällä Pohjantähden alla
Suomalaisten käsityksen sisällissodasta ovat muodostaneet kirjailija Väinö Linna ja elokuvaohjaaja Edvin Laine. Hienoja taiteilijoita ja kansan syvien tuntojen taitavia tulkkeja. Onneksi he eivät tehneet yhdessä isompaa vahinkoa historiantajullemme.
Väinö Linna kuvasi yhden torpparisuvun vaiheita. Hänen kynästään lähtivät Täällä Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas. Edvin Laine ikuisti molemmat filmille ja aloitti molempiin romaaneihin olennaisesti kuuluvan uusiutuvan elokuvatradition. Vaikka Linna itse oli tamperelainen tehdastyöläinen, ei teollistumisen sosiaaliset ongelmat ja työväenliikkeen kapinallisuus näy hänen romaanissaan. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole. Ei Linnalla ollut velvollisuutta kirjoittaa historiaa ja romaanin laatiminenkin oli ihan vapaaehtoista. On luontevaa kirjoittaa taustastaan ja oman lapsuutensa maisemista. Niin teki Kalle Päätalo, Mikael Niemi, Pentti Haanpää ja Sofi Oksanen. Niin minäkin tekisin, jos olisin kirjailija. Kirjoittaisin 1960-luvun Oulusta, Virroista ja 1970-luvun Raahesta.
Rauha Linnalle, emme siis nyt kaipaa syyllistä. (Emme edes Lahtista ja konekivääriä.) Syytä ilmeisempi on seuraus. Elokuvaa katsellut ja romaania lukenut sukupolvi otti opikseen, mistä sodassa oli kysymys. Linnan ja Laineen tulkinnassa ei näy yleiseurooppalainen suursota eikä tammisunnuntai tai työväentalon lyhty. Agitaatio on siivoa ja vain paronin murha viittaa punaiseen terroriin. Sodan syy on siinä Laurilan torpan häätö, joka sinänsä mukailee tositapahtumia Laukon kartanosta Vesilahdella.
Sisällissodan aikoihin maareformi eli torpparilaki oli hyväksytty eduskunnassa ja koko torppainstituutio alkoi olla aikansa elänyt. Se ei palvellut maaseudun taloutta eikä vastannut kenenkään etua. Maassa oli 55 000 torpparia, joista 24 kuoli sisällissodassa. Torppareita oli tasaisesti niin punaisella kuin valkoisella puolella. Maaseudulla torpparit eivät kuuluneet alimpiin sosiaalisiin kerrostumisiin vaan olivat tilallisista heti seuraava luokka. Pian heistä tulikin itsenäisiä maanviljelijöitä. Maalla oli monta huonommassa asemassa ollutta ryhmää, mutta heistäkään ei vallankumous lähtenyt liikkeelle, vaan kaupungeista. Varsinkin Pietarista, jossa oli suuri suomalaisten työläisten luokka. Linna kirjoitti torppareista, koska se oli hänen omien juuriensa kannalta kiinnostavaa. Samalla kokonainen sukupolvi oppi väärän kuvan sisällissodasta.
Hannah Arendt ja holokausti
Hannah Arendt (1906-1975) on kirjoittanut kuuluisan pamfletin Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Arendt oli saksanjuutalainen filosofi, joka lähti maanpakoon Tsekkoslovakian ja Geneven kautta Pariisiin vuonna 1937. Pian Ranska ei ollut hänelle enää turvallinen maa, ja hän pääsi muuttamaan Yhdysvaltoihin 1941 ja työskenteli siellä lukuisissa merkittävissä yliopistoissa. Arendt on tarkkasilmäinen aikakautemme tulkki, olipa hänen kanssaan sitten poliittisesti samaa mieltä tahi ei.
Arendt seurasi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa 1961 journalistin statuksella. Eichmann oli natsiupseeri, joka vastasi juutalaisten joukkotuhon logistiikasta. Insinöörin laskutikkua käyttäen hän mahdollisti kuoleman miljoonille eurooppalaisille, joilla oli juutalainen suvunperintö, kulttuuri ja uskonto. Tai jotain niistä. Arendtin kirjallisena tuotoksena syntyi kuuluisa raportti. Sen pääajatus oli, että Adolf Eichmann oli tavallinen virkamies, joka sortui historiassa vertaansa vailla oleviin hirvittäviin tekoihin ihan vaan seuraamalla virkaansa kuulunutta ohjeistusta. Ideaa on kehitelty pitemmälle elokuvissa ja tv-sarjoissa kuvaamalla korkea-arvoisia SS-upseereja herttaisiksi perheenisiksi, joilla on flyygeli vireessä ja lasten kasvot pestyinä ja hiukset kammattuna perheen yhteisillä aterioilla.
Elokuvan teho
Äskettäin Ylen Teemalla uusitussa Wannseen 1942 kokousta esittäneessä elokuvassa Conspiracy, (USA, Britannia 2001) natsit olivat juuri tuollaisia sivistyneitä herrasmiehiä, jotka laativat suunnitelmia liian tehottoman juutalaisvainon kasvattamista kuoleman suurteollisuudeksi. Suomessa tätä samaa näkökulmaa on edustanut omaperäisesti Juice Leskisen kappale Osapäivänatsi LP-levyllä Keskitysleirin ruokavalio (1976).
Minulla ei ole kompetenssia arvioida, onko kuva oikea. En vastusta sitä. Se on lyönyt itsensä läpi ja sitä on käytetty paljon arvioitaessa pahuuden olemusta. Arendtia on myös kritisoitu asettamalla kyseenalaiseksi, kuinka tarkasti hän itse asiassa seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä ja kuinka paljon hänen tulkintansa oli jo valmiina kymmenen vuotta aiemmin julkaistussa teoksessa Totalitarismin synty (1951). Molemmat ovat tietysti mahdollisia yhdessäkin.
Olipa kuva oikea tai, ei, minua kiinnostaakin enemmän se vaikutus, jonka yksi näkökulma voi saada, kun se on uskottava ja kun se tarjontaan tajuntaamme fiktion avulla. Mielestäni olennaista on havaita se, kuinka herkästi fiktiivisen elokuvan vahvistama näkökulma johonkin aiheeseen muuttuu mielissämme dokumentiksi. Samaa konseptia sovelsivat ne oikeat natsitkin. Elokuva oli Goebbelsin työkaluista parhaimpia. Kuva ja musiikki, draaman kaari. Kolahtaa jakeluun paljon paremmin kuin kuivat esitelmät.
Sotien opetus?
On hyvin mielenkiintoista, tullaanko sisällissodan muistovuonna esittämään mitään uutta. Joku haluaa syyllistää oman aikamme porvareita nostamalla esiin vankileirien julmuuden ja valkoisen osapuolen kostonvimman. Toinen taas spekuloi, mitä olisi tapahtunut, jos punainen vallankumous olisi voittanut ja hän sytyttää vapaussodan muistomerkille paljon puhuvan kynttilän. Nykyajan kirkkoa syyllistetään silloisen arkkipiispa Johanssonin kiivaista lausumista. Poliitikot puuttuvat merkkivuoden teemaan muistuttamalla kansan kahtiajaon vaaroista. Sosiaalisessa mediassa kirjoitetaan omien isovanhempien kokemuksista ja suvussa periytyneistä tarinoista. Kokemusasiantuntijuutta aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.
Kamala sota ja kamalat seuraukset!. Miksi piti rynnätä surmaamaan luokkavihollisia? Miksi piti teloittaa niin paljon hävinneitä? Eikö laillinen valta kyennyt vain riisumaan heitä aseista ja valvomaan rauhaa ja järjestystä.
Miksi kokonainen sukupolvi ja kansakunta hurahti rotuoppeihin – eli hölynpölyyn – perustuvaan vihaan? Tutkijat ovat kyllä tuoneet hyvin esiin sen, että aluksi 1930-luvulla suurin osa kunnon ihmisistä koki idullaan olleen juutalaisvainon vastenmieliseksi ilmiöksi. Mutta ilman natsien hurmannutta kymmeniin ja satoihin tuhansiin kohonnutta kansanpaljoutta ei joukkotuho olisi ollut mahdollinen. Saksassa, Puolassa, Baltiassa, Ranskassa.
Perisynnin olemukseen kuuluu luterilaisen uskonkäsityksen mukaan periturmelus. Järki, tunne ja tahto ovat kaikki turmeltuneita eli pilaantuneita.
Vihan retoriikka on aina samanlaista. Siitä ei selviä vain osoittamalla sormella: katso täällä tai tuolla se on. Vihan valtakunta on sisäisesti meissä.
Olen käynyt vain kerran keskitysleirissä. Se oli Dachau Etelä-Saksassa, ei ollenkaan pahin paikka. Kaikkein puhuttelevin näkymä siellä oli eräälle seinälle nostettu taulu, jossa oli keskitysleirijärjestelmän logistiikkakaavio. Valtava verkosto. Sen palveluksessa on täytynyt olla tuhatlukuinen joukko saksalaisia, puolalaisia, baltteja, ukrainalaisia. Kenties jossain on ollut joku suomalainenkin. Holokausti ei ollut vain pienen piirin hirveä salaisuus, vaan teollinen koneisto, jossa palveli tuhansia ihmisiä, jotka tekivät työnsä ja pitivät salaisuutensa.
Jeesus Nasaretilainen muutosten paineessa
Toisen maailmansodan jälkeen muuttui narratiivi Jeesuksesta. Aiempi hierarkian, valistuksen ja patriarkaalisuuden mukainen Jeesus-kuva teki nopeasti tilaa sosiaalipoliittiselle Jeesukselle. Kun aiempi Jeesus-julistus oli tukenut kansansivistystyötä ja korostanut yksilöiden pyrkimistä siveellisyyteen, ohjasi uusi tulkinta syrjäytymisen ehkäisyyn. Uusi kertomus Jeesuksesta opetti, että Hän hakeutui yhteiskunnan hyljeksimien joukkoon. Se on ihan hyvä tulkinta ja kannatettava ajatus, mutta ei perustu evankeliumeihin sen parempi kuin edellisten sukupolvien kansansivistäjä.
Evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus paransi luokseen tuotuja sairaita ja muutaman kerran ruokki nälkäiset, mutta ei Hän erityisesti hakeutunut spitaalisten luo.
Tämä taas ei tarkoita sitä, että yhteiskunnan rakenteiden korjaaminen ja heikoimmista huolehtiminen muutenkin kuin hyväntekeväisyydellä ei olisi kristillistä. Kyllä se on ja muutenkin suositeltavaa. Kyse on enemmän siitä, onko julistamamme Jeesus tosi vai omien intentioittemme kyllästämä. Jos kuva Jeesuksesta on hyvä, pitäisikö sen olla myös tosi?
Pitäytyminen evankeliumeihin ei poista tulkinnan osuutta. Pier Paolo Pasolinin elokuvassa Il vangelo secondo Matteo (1964) seurataan sanatarkasti Matteuksen evankeliumin tekstiä siihen mitään lisäämättä, mutta silti se edusti uutta tulkintaa ja muokkasi oman sukupolvensa kuvaa Nasaretilaisesta.
Sisällissodan viha on jotain muuta kuin pelkkää maareformia ja työväenliikkeen vaatimuksia. Koston henki puhuu muustakin kuin järjestyksen saattamisesta maakuntiin. Holokausti ei ole vain aatevirtaus, joka pyrkii uudelleen esiin. Jeesuksen valtakunta on muutakin kuin köyhälistöromantiikkaa. Asiat ovat tosia ja mustat vedet syviä.,
”Perisynnin olemukseen kuuluu luterilaisen uskonkäsityksen mukaan periturmelus. Järki, tunne ja tahto ovat kaikki turmeltuneita eli pilaantuneita.”
Perisynti on Augustinuksen filosofinen oppi. Sitä ei löydä Raamatussa eikä yksikään Raamatun jae sitä tue. Luterilaisen opin olisi hyvä palata kirjoituksiin ja jättää katolinen perinne siltä osin kuin se tulkitsee yli kirjoitusten.
Tietyssä mielessä on olemassa perisynti, jossa isien pahat teot periytyvät monta sukupolvea eteenpäin. Tiede selittää ilmiön johtuvan geeneistä, mutta myös muita vaikuttavia tekijöitä löytyy.
Syytä jälleen kiittää blogistia hyvästä kirjoituksesta. Muutama yleinen huomio. Niin kutsutusta valtalaista on edelleen väärinymmärrystä. Sitä on pidetty pelkästään sosiaalidemokraattien puuhasteluna. Itseasiassa sen takana oli sos.dem lisäksi myös maalaisliitto ja osa nuorsuomalaisista (ja huomattava osa jääkäreistä). Sen oikeastaan onnistui torpedoimaan pääosin yksi mies: ministerivaltiosihteeri Carl Enckell, joka manipuloi Kerenskin ja Suomen itsenäistymishankkeet. Kuusinen, Manner, Gylling jne aivan vilpittömästi halusivat tuossa vaiheessa Suomen itsenäisyyttä. Valtalain vahvistamatta jättäminen ja uudet vaalit olivat yksi keskeinen syy työläisjoukkojen sellaiseen vallankumoukselliseen radikalisoitumiseen, jota sosiaalidemokraattien johto ei sittemmin pystynyt hillitsemään.
Punaisia on yleisesti lisäksi sytetty siitä, että he tukeutuivat venäläisiin. Pienin osin totta. Tosin bolsevikit tarvitsivat kaikki ns. kynnelle kykenevät keskeisimmille rintamille. Tosiasia lienee, että punaisten apu Venäjän suunnalta oli melko olematon muun muassa Brest-Litovskin sopimuksen vuoksi. Sen sijaan valkoiset saivat Saksasta aseita, keväämmällä sakasalaisen vapautusretkikunnan, tukena valkoisilla oli myös ruotsalaisia vapaaehtoisjoukkoja sekä suurin osa jääkäreistä, joskaan eivät kaikki, etenkään ns. punaiset jääkärit.
Yleisesti pistää silmään tuon ajan sisäpolitiikassa, että maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien tavoitteet eivät hirveästi eronneet. Santeri Alkio muun muassa myönsi, että maalaisliitto oli sosiaalidemokraattien rinnalla taistelussa ”herroja” vastaan.
Tulkoon vielä mainituksi, että kansanvaltuuskunta onnistui siinä, missä SKDL sotien jälkeen, erkkituomiojat jne. edelleen toistaiseksi ovat epäonnistuneet. Kansanvaltuuskunta lakkautti teologisen tiedekunnan.
Tämä oli jälleen erinomainen ja laaja-alaisesti asioita valottava blogi. Kirjan ainesta. Kiitos!
Blogistin historiaan liittyvää asiaosaamista ei voi muuta kuin ihailla – Monia suuria teemoja ja vielä sangen kokonaisvaltaisella otteella!
Kerran sain Teemu Kakkurilta kommentin omaan blogiin jotakuinkin seuraavasti: Blogissasi Manu olisi aineksia useampaan blogiin.
Nyt ajattelen hieman samoin tämän blogin äärellä. Blogistina kirjoitat: ”Pohdin kolmea asiaa. Tapahtumia, tulkintaa ja elokuvaa.” – Käytännössä asioita taitaa nousta esiin paljon useampi. Joillekin se ”the asia”, näytti olevan blogistin esiymmärrys jokaisen ihmisen läpäisevästä syntisyydestä (jota me luterilaiset perisynniksi kutsumme).
”Elokuvan tehokaan” ei taida jäädä elokuvan tehokeinojen pohtimiseksi, vaan saattaa nostaa esille metakysymyksen virkamiehen kuvitellusta oikeudesta paeta vallitsevien sääntöjen taakse. – Siitä teemastahan käytiin näissä K24-blogeissakin keskustelua jo periaatteessa mm. ns. anarkistipappien äärellä, joita eräs blogisti neuvoi: ”Olisiko viisasta odottaa uutta, yhteistä kirkolliskokouksen päätöstä tässä avioliittoon vihkimisasiassa ja mennä siihen saakka kirkkojärjestyksen mukaisesti, kuten piispat ovat meitä yhteisesti ohjeistaneet?” (https://www.kotimaa.fi/blogit/avoin-kirje-kirkkomme-anarkistipapeille/ )
Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisempänä, blogi laajenee vielä historiallisen Jeesuksen valtavaan problematiikkaan.
Minua kiinnostaa, minkä teeman sinä blogisti-Teemu haluat itse nostaa tämän hienon blogisi ensisijaiseksi johtoajatukseksi ja keskustelun aiheeksi?
Manu Ryösö on oikea kristitty, kun hän viitsii puhutella minua ystävällisesti, vaikka itse olen käynyt ilkeilemässä ja viisastelemassa hänen blogissaan. 🙂
Vastaan näin, että luultavasti minua eniten on puhutellut se, kuinka ihmiset omaksuvat kyseenalaistamatta jonkin tulkinnan tai katsomuksen, kunhan se on taitavasti esitetty. Vaikka sitten elokuvan keinoin. Vanha satu Hamelnin pillipiiparista on aina ajankohtainen.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hamelnin_pillipiipari
Teemu Kakkuri,
Saman kasteen perusteella me olemme molemmat oikeita kristittyjä… ja se mitä ilkeilyksi kutsut on ollut minulle ihan oikein. Olen välillä auttamaton tosikko ja toisten arvostelija. – Esittämäsi kysymyksenasettelu on hyvin kiinnostava. Toivottavasti ehdin huomenna raapustaa siitä jonkin ajatuksentyngän…
Sori, että koetan siirtää keskustelua blogistin johtopäätöksiin ja mitä siitä seuraa. Perisynti johtaa väittämään: ”Vihan valtakunta on sisäisesti meissä.”
Kakkuri: ”Kyse on enemmän siitä, onko julistamamme Jeesus tosi vai omien intentioittemme kyllästämä. Jos kuva Jeesuksesta on hyvä, pitäisikö sen olla myös tosi?”
Kenen kuva Jeesuksesta on tai edes voi olla tosi? Jopa Johannes Kastaja alkoi epäillä Jeesusta. Hänen uskonsa horjui. Ehkä hän oli rakentanut mielessään kuvan Jeesuksesta, joka ei kuitenkaan matkan edetessä vastannut hänen odotuksiaan. Eikä vastannut ehkä luomaansa päätelmää todistuksesta, jonka hän oli Isältä kuullut kastaessaan Jeesuksen Jordanilla.
”Mutta kun Johannes vankilassa ollessaan kuuli Kristuksen teot, lähetti hän opetuslapsiansa sanomaan hänelle: ”Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?” Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: sokeat saavat näkönsä, ja rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan evankeliumia.”
Jeesuksen seuraavat sanat antavat paljon mietittävää:
”Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.”
Epäilen, että jokainen joutuu matkansa varrella loukkaantumaan Jeesukseen. Hän ei ole sitä, mitä kuvittelemme ja mitä häneltä odotamme elämässämme kuvitelmiemme perusteella. Jos joku ei loukkaannu, hän on suurempi kuin Johannes Kastaja ja suurempi kuin apostoli Pietari, joka vakuutti sydän täynnä rakkautta ja uskollisuutta:
”Vaikka kaikki loukkaantuisivat sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu.”
Entä ne, jotka eivät koskaan loukkaannu? Johtavat natsit olivat katolilaisia. Hitler rakensi Saksasta puhdasrotuisen kansan tuhatvuotista valtakuntaa. Se oli uskonnollinen projekti, jossa Suomen luterilaisia pappeja oli riemurinnoin mukana (tosin suomalaisten osa siinä valtakunnassa olisi ollut alempirotuisen osa, palvelijoiden). Se oli pahuuden valtakunnan rakentamista. Ei pahuus ole nujerrettu. Se ottaa uusia muotoja, jotta sitä ei tunnistettaisi.
Teemu Kakkuri: ”minua eniten on puhutellut se, kuinka ihmiset omaksuvat kyseenalaistamatta jonkin tulkinnan tai katsomuksen, kunhan se on taitavasti esitetty.”
Sattuneesta syystä olen viime aikoina pohtinut lukion psykologian asioita ja vastaan on tullut mm. sellainen ilmiö kuin Matteusvaikutus. Väitetään, että yksi ihmisen keskeisiä psyykkisiä tehtäviä on ehjän minäkuvan säilyttäminen. Siksi minäkuvamme vaatii jatkuvaa päivittämistä. Matteusvaikutus on käsite, jolla kuvataan tätä prosessia niin, että se jolla on paljon onnistumisia näissä kehitystehtävissä saa niitä helpommin lisää, ja se niitä puuttuu, on vaarassa menettää senkin otteen elämäänsä, joka hänellä vielä on jäljellä.
http://www.garfield.library.upenn.edu/merton/matthew1.pdf
Tämä teoria on herättänyt minulle montakin ajatusta. Ensin minulle tuli mieleen ajatus kumuloituvasta totuudellisuudesta tai valheellisuudesta.
Toiseksi minua mietityttää, missä määrin natseihin liittyvä historia järkyttää meitä juuri siksi, että tietyntyyppinen valheellisuus pääsee yhteiskunnassa pelottavan pitkälle.
Löysin myös toisen kiinnostavan linkin, joka sivuaa osin tämän blogin asioita:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/raivo-rampauttaa-%E2%80%93-viha-vie-voimat-0
Klikkasin em. kommentin vähän keskeneräisenä, joten selitän sitä hieman.
Totuuskysymyksiin liittyen Matteusvaikutuksen voisi tulkita vaikkapa niin, että pieni valheellisuus kumuloituu vähitellen suuremmaksi. – Jos olen esim. mennyt pienissä moraalisissa valinnoissani aiemmin virkamiesbyrokratian taakse piiloon, teen sen myöhemmin suuremmassakin mittakaavassa. Virkamiehen kehitystehtäväksi voisi siten ajatella totuuden pitämisen yksittäisiä sääntöjä korkeampana arvona. – Jos tästä lähdetään lipsumaan tietoisella tavalla, toisessa äärilaidassa on Adolf Eichmannin tie.
Natsismin historia on kuitenkin erikoinen, sillä siinä ovat ymmärtääkseni hyvin lähekkäin sekä anarkia (sen alkuvaiheessa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristalliy%C3%B6 ) että Eichmannin kaltainen byrokratia. – Onko ihmisyyden olemuksessa jotakin niin syvää taipumusta itsepetokseen, että kaksi näinkin erinäköistä reagointitapaa saattavat joskus olla jopa saman kolikon kääntöpuolia?
Oli Teemu hyvä ja tärkeä oivallus nostaa Hannah Arendt ja pahuuden arkipäiväisyyden teema esiin juuri nyt. Näinä valeuutisten ja jokapäiväiseksi muuttuneen vihapuheen aikana on aina uudestaan syytä muistaa, mitä kirjoitit:
”Vihan retoriikka on aina samanlaista. Siitä ei selviä vain osoittamalla sormella: katso täällä tai tuolla se on. Vihan valtakunta on sisäisesti meissä.”
Olen katsonut samaa taulua Dachaun keskitysleirimuseossa kuin Teemu ja olen samaa mieltä; juutalaiskysymyksen hoitamisessa kysymys oli sujuvasti toimivasta logistiikasta. Toimivan logistiikan suunnittelu on arkista työtä, ei siihen mitään suurta ideologiaa tarvita. Siksi sen lopputulos niin kauhistuttaa.
Manu Ryösö esittää edellä myös hyvän kysymyksen: ”Toiseksi minua mietityttää, missä määrin natseihin liittyvä historia järkyttää meitä juuri siksi, että tietyntyyppinen valheellisuus pääsee yhteiskunnassa pelottavan pitkälle.”
Tätä on hyvä miettiä esimerkiksi juuri nyt, kun ihan tosissaan väitetään, että 6,9 prosentin kannatuksen presidentinvaalissa saaneen ehdokkaan mielipiteistä on tullut uusi normaali.
Siksikin Hannah Arendtia on tärkeä kuunnella. Yksi hyvä johdatus häneen ajatteluunsa on YLE Areenan Elävän arkiston tallenne Kultakuume ohjelmasta vuodelta 2006. Löytyy tämän linkin takaa.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/05/05/hannah-arendt-ja-pahuuden-arkipaivaisyys
Kirjoitit Teemu myös että ”elokuva oli Goebbelsin työkaluista parhaimpia. Kuva ja musiikki, draaman kaari.”
Miten paljon pidemmälle hän olisikaan vielä päässyt mielikuvien luomisessa ja fiktion muuttamisessa dokumentiksi, jos hänellä olisi ollut käytettävissään some.
Siksi minua tämä aika niin pelottaakin.
Toinen puhutteleva Dachaun kuva on Never again -monumentti. https://cellogirldenver.files.wordpress.com/2017/01/never-again-dachau-concentration-camp-memorial-site.jpg?w=730
Kai Sadinmaa Hannah Arendt’ista:
https://kaisadinmaa.wordpress.com/2018/01/31/kun-kaikki-ovat-syyllisia-kukaan-ei-ole-syyllinen/
Sadinmaa: ”Tämä on Arendtin mielestä virhepäätelmä. Ei ole olemassa kollektiivista syyllisyyttä. Ei voi olla syyllinen siihen mitä ei ole tehnyt, mihin ei ole aktiivisesti osallistunut. Vastuulliseksi voi toki itsensä kokea. Jos joku tekee rikoksen, niin siitä ei tule kokea syyllisyyttä kukaan muu kuin tekijä itse. Jalolta kuulostavat sanat palvelivat Saksassa vain sitä, että todellisia tekijöitä vapautettiin merkittävässä määrin. Murhaajat jatkoivat elämäänsä sodan jälkeen. Heitä oli yhteiskunnan joka tasolla, myös korkeissa hallinnollisissa asemissa. Syyllisyys voi olla vain yksilöä koskevaa, tiukasti henkilökohtaista. Se viittaa tekoon, ei aikomuksiin tai mahdollisuuksiin. Voimme sanoa vain metaforisesti, vertauskuvallisesti, että olemme syyllisiä isiemme, kansamme tai ihmiskunnan synteihin. Yleissyyllisyys johtaa epäaitoon sentimentaalisuuteen ja todellisten asioiden hämärtämiseen.”
Kirkon perisynti on hämärtänyt ymmärrystä yksilöllisestä syyllisyydestä. Kaikki leimataan osasyyllisiksi, koska kaikki ovat perisyntisiä ja Aadamin perillisiä. Kenen etua perisynti palvelee? Jumalan vai paholaisen? Jumala tuomitsee ihmiset yksilöllisesti tekojen mukaan. Perisynnillä hämärretään yksilön vastuuta. Jos perisynti pitäisi paikkansa, niin ei Jumala voisi tuomita tekojen mukaan, koska perisynti tekisi ihmisestä syyntakeettomia. Perisynti on uskovien hellimä kikkakolmonen, jolla he ulkoistavat yksilöllistä syyllisyyttään kollektiiviseksi. Se on helppo tapa ohittaa perimmäisiä kysymyksiä. Vaikenemin on yksi tapa ohittaa kysymykset, jotka eivät sovi arvomaailmaan, mutta eivät kysymykset vaikenemalla lakkaa olemasta relevantteja.
Kirkkolaitokset eivät uskalla käsitellä perisyntiä, koska koko niiden teologinen järjestelmä nojaa Augustinuksen perisyntiin. Kirkon teologia seisoo savijaloilla. Tulee päivä, että savijalat väistämättä pettävät.
Kenen kanssa sinä Tuomaala nyt keskustelet? Kuka täällä on esittänyt, että perisynti tarkoittaa sitä, että jokainen on yhtä lailla syyllinen esim. Holokaustiin, tai sisällissodissa tapahtuneisiin hirveyksiin?
Ryösö: ”Kuka täällä on esittänyt, että perisynti tarkoittaa sitä, että jokainen on yhtä lailla syyllinen esim. Holokaustiin, tai sisällissodissa tapahtuneisiin hirveyksiin?”
En kirjoittanut ”yhtä lailla syyllinen”, vaan käytin sanaa osasyyllinen. Kakkuri kertoi, mitä osasyyllisyys tarkoittaa:
”Perisynnin olemukseen kuuluu luterilaisen uskonkäsityksen mukaan periturmelus. Järki, tunne ja tahto ovat kaikki turmeltuneita eli pilaantuneita. Vihan retoriikka on aina samanlaista. Siitä ei selviä vain osoittamalla sormella: katso täällä tai tuolla se on. Vihan valtakunta on sisäisesti meissä.”
Tuomaala,
En usko, että tulkitset Teemu Kakkuria oikein.
Ainakaan itse en ajattele, että jokaista ihmistä läpäisevä taipumus motivoida valinnat oman edun / omien intressien (eli itsekkyytensä) kautta tarkoittaa sitä, että olemme kaikki osasyyllisiä samoihin rikoksiin. Se kertoo pikemminkin siitä, että kukaan ei ole vapaa vääristä taipumuksista, jotka saattavat meidät erilaisiin kiusauksiin ja erilaisille itsepetoksille alttiiksi. – Se on syvällinen peruste etsiä apua Jumalalta, ei selittää itseään vastuusta vapaaksi.
Hyvät veljet, lukekaa tämä kaikin puolin aiheeseen liittyvä kirja (jossa viitataan myös Hannah Arendtiin): http://vastapaino.fi/kirjat/vihaa-vastaan/ . Anteeksi, että mainostan kirjaa, mutta vakuutan, etten omista kustantamon osakkeita enkä saa osinkoja kirjan myynnistä.
Seija Rantanen: ”Anteeksi, että mainostan kirjaa, mutta vakuutan, etten omista kustantamon osakkeita enkä saa osinkoja kirjan myynnistä.”
🙂
Hyvä blogi ja paljon ajatuksia heräsi… Muistaa kannattaa, myös se, että 1800-1900 vaihteessa alkanut tiedemiesten Darwinismin ylistys alkoi samaan lihaa ylleen juuri 1930 luvulla, josta lienee myös paljolti syyttäminen aikalaistensa ihmiskäsityksen matalalentoon. Rodun jalostuksen isäksi ei Darwinia voi syyttää, mutta tiede, joka ihannoi Darwin ajatuksia alkoi ajatella ihmisestä omituisia ja meni metsään huolella.
(Joka nyt jälkeenpäin on osoitettu tieteen harhaksi)
Oliko Natsien ihmiskokeilu viimeinen lajiaan? Jos oikein avaa silmänsä suureksi, niin nykyistä ihmiskuntaa saattaa kohdata sellainen arvotyhjiö, jossa ihminen jää statistin osaan, jossa ainoat arvo löytyvät materialismin auvoisuudesta ja ihmiset joutavat pian kuolla ilman sen suurempaa huomiota, ilman mitään inhimillisyyden hiventäkään.
”Milloin pahan teon tuomio ei tule pian, saavat ihmislapset rohkeutta tehdä pahaa,
koskapa syntinen saa tehdä pahaa sata kertaa ja elää kauan; tosin minä tiedän, että Jumalaa pelkääväisille käy hyvin, sentähden että he häntä pelkäävät,
mutta että jumalattomalle ei käy hyvin eikä hän saa jatkaa päiviään pitkiksi kuin varjo, sentähden ettei hän pelkää Jumalaa.” Saarn.8:11-13
Ihmisellä on kummallinen ominaisuus tottua ja turtua pahuutensa.
Hyviä pohdintoja…
Ainakin sosiaalidarvinismin ja natsismin yhteys on selkeä. Lienee relevanttia pohtia tällaisten ideologioiden vaikutusta natsimin nousuun ja siihen liittyvään kollektiiviseen itsepetokseen.
Toivon, ettei mitään vastaavaa enää koskaan tapahtuisi. – Lienee kuitenkin realismia, että nykyinen geeniteknologia, postmodernismi, ja tekniset valmiudet median entistä vahvempaa käyttöön ja joukkojen manipulointiin tekevät erilaisista pelottavista kokeiluista todennäköisempiä kuin koskaan…