Kun presidentti Mauno Koivisto vuonna 1990 sanoi, että inkeriläisillä on oikeus muuttaa takaisin Suomeen paluumuuttajina, hän tuskin tiesi, mitä seuraavan 25 vuoden aikana tapahtuisi. Suomeen arvioidaan saapuneen 32 000 inkeriläistä.
Suomalaiset ovat saaneet median ja henkilökohtaisten kontaktienkin kautta oppia tuntemaan omaa historiaansa. Lisää oppii omintakeisin kaunokirjallisin keinoin kerrottuna, jos lukee Jari Tervon romaanin Matriarkka. Suomi ei olekaan niin kiva ja reilu kuin Koiviston lupauksen perusteella voisi päätellä.
Romaani on ehtaa Tervoa, kielellisesti tiukkaa, tarkkaa ja terävää. Myös kirjan rakenne on tervomainen eli aikamoinen runsaudensarvi. Se pitää lukijan varpaillaan, sillä kertojat vaihtuvat ja henkilöt vilisevät.
Matriarkan keskeinen henkilö on Aamu Karitsantytär. Hän syntyy Neuvosto-Inkerissä Simpukan kylään Vellikoukun taloon vaiti ja silmät auki eli mykkänä todistajana maailman pahuudelle. Jos Aamu Karitsantyttären nimi tuntuu oudolta, niin tuntuu monen muunkin romaanin henkilön kohdalla, Ihmisestä alkaen.
Tervo pyörittää inkeriläisten historiaa Simpukan kylän asukkaiden avulla. Tulee kyttäyskommunismi, lähtö Siperiaan, tulee toinen maailmansota, tulee evakuointi Suomeen, palautus Neuvostoliittoon ja viimein inkeriläisten paluumuutto Suomeen.
Romaanin tärkeä henkilö on maahanmuuttaja Irina Leivonen, jonka kirjoittamaa käsikirjoitusta Suojelupoliisin tarkastaja Elo Havu lukee tämän päivän Suomessa. Käsikirjoituksen kautta hahmottuu Simpukan kylän ja Aamu Karitsantyttären tarina. Mutta toki muitakin lähteitä on, kuten sotilaspastorin kirjeet Inkeristä vaimolleen Suomeen.
Aamun isä Karitsa Mooseksenpoika on uskonsa menettänyt pappi. Aamusta tulee hetkellisesti kylä hengellinen johtaja. Matriarkassa on siellä täällä myös uskonnollista ainesta.
Matriarkka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja Tervolle ominaisen kielen hyväksymistä. Lopputulos on romaanitaiteen hillitöntä juhlaa.
Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.
Julkaistu Kotimaassa 16.2.
Luin juuri viimeisen sivun ”Matriarkasta”. Aivan loistavaa Tervoa. Erityisesti pidän Tervon ”omasta suomen kielestä”. Ei yhtään turhaa sanaa, silti kuvaavuudessaan uskomattoman rikasta ja oivaltavaa sanankäyttöä.
Tervo kritisoi aikoinaan mm. ilmaisua: ”Ulkona pyrytti sakeasti valkoista lunta”.
Hänen mielestään siinä on neljä sanaa liikaa. ”Harvemmin sisällä pyryttää, verbi ”pyryttää” itsessään ilmaisee lumen tulon sakeuden, kun kysymys on lumesta, se on yleisen käsityksen mukaan aina valkoista ja yleensä, kun pyryttämisestä puhutaan, niin puhutaan lumesta. Joten koko asia voidaan ilmaista pelkästään yhdellä sanalla – pyrytti.
Kiitos Olli. Kirja on lukulistalla kuten noin kolmekymmentä muutakin tuossa hyllyn päällä.
Blogi herätti myös muita ajatuksia.
Kun Suomeen tuli n 32 000 inkeriläistä, tuli heidän mukanaan lähes saman verran heidän venäläisiä puolisoitaan ja lapsiaan. Tämä maahanmuutto ei herättänyt kuumia ajatuksia, mutta kaksoiskansalaisia se tuotti.
Nyt sen sijaan, kun sotatantereilta on saapunut 33 000 pakolaista ja heistä maahanmuuttoluvan saa noin 23 %. monet käyvät kuumina.
Olin eilen SPR:n kotouttamisryhmän pomona iltapäiväteellä kahden eritrealaisnuorukaisen luona heidän kumminsa kanssa. Koti oli siisti ja pojat kohteliaita. Opiskelevat suomea innokkaasti. Toinen on kotimaassaan työskennellyt suurella farmilla lehmien hoitajana. Meillä valitetaan siitä, että kukaan ei halua näitä töitä tehdä. Schumai haluaa.