Kirjoitin tänne viimeksi ennen joulua ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto on saanut taas alkuvuodesta osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta. En puutu siihen nyt sen enempää, olen kirjoittanut siitä omassa blogissani. Lyhyesti totean, että totuudella on aina itseisarvo. Aina. Elävällä uskolla ei voi olla mitään pelättävää totuuden ilmi tulemisessa. Sen tehtävähän on nimenomaan ohjata ihmisiä omantunnon herkkyyteen ja totuuden tuntemiseen. Kaikki hämärä, mikäli sellaista on, tulkoon siis päivänvaloon, oli sitä missä tahansa.
Perustan teologiset opintopäivät
Tammikuun ensimmäisinä päivinä (2.-4.1.14) sain vierailla Perustan teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa. ”Edustin” siellä vanhoillislestadiolaista liikettä parissa professori Jouko Talosen vetämässä tilaisuudessa. Ensimmäinen oli paneelikeskustelu herätysliikkeiden virheistä ja synneistä, toinen seminaariluonteinen tilaisuus otsikolla ”Lestadiolaisuuden monet kasvot”.
Pääosin olen saanut muilta vanhoillislestadiolaisilta positiivista palautetta teologipäiville osallistumisesta. Jonkin verran on, ymmärrettävästi, tullut myös kritiikkiä: Joidenkuiden mielestä olisi parempi, että liikettämme edustaisi aina SRK:n tai rauhanyhdistysten virallisesti valtuuttama edustaja. Esimerkkinä tämä blogikirjoitus. Itse kuitenkin näen sellaisen järjestelmän liian jäykkänä nykyajan tarpeisiin. On tietysti totta, ettei yksittäinen rivijäsen ”edusta” siinä mielessä, että voisi puhua koko 100 000 henkisen yhteisön nimissä. Toisaalta niin voi tuskin väittää rauhanyhdistysten tai SRK:n ”virallisesti” valtuuttama edustajakaan. Vanhoillislestadiolaisuus kun on paljon muutakin kuin vain rauhanyhdistykset ja SRK.
Vanhoillislestadiolainen opetus on vanhastaan korostanut uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta, johon sopii luontevasti, että nimenomaan rivikristityt ovat aktiivisia ja kertovat uskostaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan. Juuri näin tapahtui esimerkiksi lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan. Uskon, että sellainen pitemmän päälle myös ruokkii ja elävöittää ihmisten uskonelämää.
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi
Perustan teologiset opintopäivät olivat positiivinen kokemus: Suhtautuminen minuun oli pääsääntöisesti hyvin ystävällistä., kiitos siitä. Ohjelma vaikutti monipuoliselta sekä teologisesti korkeatasoiselta. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nousi kuitenkin keskusteluissa, niin julkisissa kuin kahdenkeskisissäkin, voimakkaasti esille. Näissä tilanteissa suhtautuminen saattoi olla yllättävänkin tunteellista. Eräs kysyjä muotoili kysymyksensä suunnilleen näin: ”Milloin aiotte luopua siitä jumalattomasta seurakuntaopista?” Yhteenvetona: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nähtiin teologisesti perusteettomana, sitä pidettiin tuomitsemisena, ylpeytenä ja pelastuksen ”omimisena”. Tämän tyyppistä argumentaatiota on esitetty runsaasti myös täällä K24:ssä. Kuten olen jo aiemmin tuonut esille, se on mielestäni olkinukke todellisesta seurakuntaopistamme.
Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä. Uskonnolliset väitteet ilmaisevat siis lähinnä ihmisen toiveita, kokemuksia ja ikävöintiä, eivät objektiivista todellisuutta. Tässä valossa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi näyttäytyy tietysti kerta kaikkiaan hävyttömänä: Toivomme pelastusta vain pienelle porukalle ja rajaamme röyhkeästi muut ulkopuolelle!
Seurakuntaoppimme taustalla vaikuttaa kuitenkin klassinen kristillinen totuus- ja ilmoituskäsitys, jota tuntematta sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää. Sen mukaan absoluuttinen ja objektiivinen Totuus eli Jumala on ja hänet on mahdollista tuntea, koska hän ilmoittaa itsensä meille ihmiseksi tulleen Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”, lupasi Jeesus seuraajilleen yläsalissa (Joh. 16:13).
Apostolien ja profeettojen todistus ihmiseksi tulleesta Totuudesta eli Kristuksesta on tallennettu Pyhän Hengen inspiraation voimalla Raamattuun. Opin, Raamatun tulkinnan, tarkoitus ei ole kuvata vain ihmisen kokemusmaailmaa vaan objektiivista todellisuutta, sitä, miten Jumala todella pelastaa langenneen ihmisen. Näistä lähtökohdista katsottuna Raamatun tulkitsemisessa on kyse äärimmäisen vakavasta asiasta: totuudesta, Jumalan ilmoituksesta, pelastuksesta. Kun kiistellään Raamatun tulkinnasta, kiistellään siitä, mistä kulkee tie ikuiseen elämään.
On selvääkin selvempää, että kristillinen rakkaus velvoittaa toivomaan ja rukoilemaan kaikkien pelastumista. Kenellekään ei saa toivoa pahaa, ketään ei saa aktiivisesti tuomita pelastuksen ulkopuolelle. Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina. Pikemminkin päinvastoin. Koska asia on äärettömän vakava, vakavampi kuin mikään muu, ketään ei saa tuudittaa petolliseen rauhaan pitämällä häntä pelastuvana vain kohteliaisuudesta. Näin toimiminenhan olisi äärimmäisen rakkaudetonta.
Mielestäni vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, sikäli kun se ymmärretään oikein, rakentuu juuri näille lähtökohdille. Sen ”ideana” ei ole aktiivisesti julistaa kenellekään tuomiota. Toivomme vilpittömästi kaikkien pelastumista ja jätämme tuomitsemisen Jumalan asiaksi, joka yksin on erehtymätön sydänten tutkija. Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan. Sana nimittäin sanoo, että on vain yksi usko ja yksi Kristuksen ruumis eli seurakunta (esim. Ef. 4:4-5; ), se varoittaa, että Kristuksen opista luopuvalla ei ole Jumalaa (2.Joh. 1:9) ja Kristuksen omien sanojen mukaan: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Lk. 16:10)
Minusta on varsin helposti toteen näytetty, että VL.n seurakuntaoppi
t e o l o g i s e l t a pohjaltaan on varsin nuori ilmiö.
Sen sijaan sen s o s i o l o g i n e n perustelu on vähintään yhtä vanha kuin pietismi.
Laestadiushan ei tällaista opettanut, eikä tainnut ihan tuossa mielessä Raattamaakaan.
”Tulkoot eriseuraiset uskollaan autuaaksi, jos pystyvät” ei ainakaan riitä perusteluksi.
Laestadiuksen saarnat ovat valitettavasti olemassa, samoin hänen teoksensa. Ne puhuvat valitettavasti toista kuin veljemme SRK:ssa.
Veeällät ratkaisevat asian niin, että tunnustautuvat Raattamaan perillisiksi. Heille Laestadius – jonka opetusta he eivät lainkaan tunne – on vain Johannes Kastaja.
Joopa joo! Tekevät siis Raattamaasta itselleen Kristuksen, jonka tienraivaaja Johannes Kastaja oli ????
Voisi ilkikurisesti todeta tuosta edellisestä:
Kun vippaskonstien tielle lähtee, ei sillä tiellä tule loppua, hyvät veljet veeällät !….
No, pietismin isien opetukset me tästä tiedämme, vaikka otamme ecclesiola-käsitteen lukuun. Siinäkin perustelu jää saamatta.
Mielestäni syntyy suorastaan ristiriita, kun tarkasti seurataan ”elävän siemenen” kulkeutumista Pehr Brandellilta
Lapin Marian (!!) kautta Laestadiukselle, mutta samalla unohdetaan näiden käsitys seurakunnasta.
Lapin Marian osuuskin on eräissä suhteissa myöhempien vuosien
tapahtumien – mm. rippiopin – mukaan tahattomasti rakentunut myytti.
Joonan aikaisemmin esittämä ajatus siitä, että vasta nyt SRK:n kaudella Pyhä Henki olisi ilmoittanut seurakuntaopista tämän viimeisimmän ja jaloimman totuuden (tätä hänen asiasa tarkoitti) on kait lähinnä katsottava hurmahenkiseksi.
Summa summarum,
Vaikka tämän seurakuntaopin perusteella lienen SRK:n
oppijärjestelmän mukaan lähinnä kastettu pakana,
en tunne vihaa. En liioin pidä veeällien parjaamista kristillisenä.
Kirkossamme on liikkeellä paljon pahempiakin harhaoppeja
kuin veeällien seurakuntakäsitys.
Esikislestadiolaiset ovat kääntymässä samaan, joskin perustelut taitavat vielä tässä vaiheessa olla sosiologisia, oman herätysryhmän yhtenäisyyttä ja paremmuutta korostavia.
Seurakuntaoppi on täysin eksklusiivinen VL-laestadiolaisuudessa. Mikään kaksois-viestintä ei sitä muuksi muuta. Siis että jos tullaan 6 askelta vastaan (emme ole eksklusiivisia) niin kohta jo otetaan 10 askelta taaksepäin. Mutta jonkin verran häiritsee VL-laestadiolaisuudessa esiintyvän ja vallitsevan jyrkän seurakuntaopin ”puolusteluissa” se, että toisena vaihtoehtona nähdään kirkon ääriliberaalisuus ja lähes kaikkien kristinuskon perus-totuuksien suhteellistaminen. On Suomenkin kirkon piirissä vaikka kuinka paljon uskovaisia, jotka eivät ole sosiologisen VL-ryhmän jäseniä, mutta jotka vastustavat esim. aborttia, eutanasiaa, naispappeutta, uskovat Raamattuun jumalan sanana jne.
Itse kristinusko kyllä on eksklusiivinen, mutta älköön väitettäkö yhtä suomalaista herätysliikettä koko kristikunnaksi.
SRK-laestadiolaisuus tunnustautuu luterilaisuuteen, mikä on hyvä asia. Mutta jos Luther oli ”oikein uskomassa”, sammuiko ”oikea” kristillisyys nopeasti Saksassa Lutherin perillisten piirissä? Myös voidaan pohtia VL-laestadiolaisuuden sakramentti-teologiaa: Kelpaavatko esim. luterilaisen kirkkomme virsikirjan synnintunnustus-rukoukset 700 ja 704? Missä määrin voidaan ylipäätään käyttää ev.lut. kirkon virsikirjan virsiä? Ovathan jyrkän VL-näkemyksen mukaan suuri osa virsirunoista kirjoitettu ”epäuskoisten” virsirunoilijoiden toimesta. Entä Nikean uskontunnustus? Suorastaan koomisia ovat väitteet, joiden mukaan Lutherin tekstejä esim. sakramentti-teologian osalta olisivat ”evankeliset väärentäneet”. Kovin paljon ei vaadi salapoliisin eikä kielitieteilijänkään kykyjä päästä aitojen saksankielisten 1500-luvun alkutekstien äärelle, joita eivät varmasti ole ”evankeliset väärentäneet” 1800-luvulla eivätkä myöhemminkään.
Joonan blogi oli erittäin hyvin kirjoitettu. Olen monessa samaa mieltä, silti rohkenen huomauttaa, että Joona unohtaa seurakuntaopin historiallisuuden.
Esimerkiksi 1900-luvun vanhoillislestadiolaisuuden keskeisin pappisvaikuttaja Oskari Heikki Jussila ei määritellyt Kristuksen kirkon rajoja eikä ollut eksklusiivisen seurakuntaopin kannalla. Omasta uskonyhteisöstään – vanhoillislestadiolaisuudesta – hän käytti nimitystä ”ystäväpiiri.”
En unohda historiallisuutta, mutta systemaatikon alkuna olen kuitenkin sitä mieltä, ettei historialle pidä antaa viimeistä sanaa.
Se, mikä on totta, on totta, vaikka keskeiset vaikuttajat pitkin historiaa olisivat olleet eri mieltä. Siksi pohdin asiaa mieluiten käsitteellisellä tasolla ja Raamatun äärellä, historiaakaan halveksimatta.
Todennäköisesti nykyisestäkin vanhoillislestadiolaisuudesta löytyy ekumeenisen seurakuntakäsityksen omaavia, niin rivikristittyjä, pappeja kuin maallikkosaarnaajiakin. Siitä huolimatta aion pysyä tässä mitä kirjoitin, jollei minun selvällä Jumalan sanalla osoiteta olevan väärässä.
Kun uskonnollinen yhteisö eriytyy, sen toiminta muuttuu politiikaksi. Sille ei voi mitään.
Ehkä Jumala tahtoo niin, että uudet herätykset saapuvat ajan tullen, vanhat kuihtuvat tai betonisoivat itsensä omaan sisäiseen kulttuuriinsa. ?
Olen tietoinen tuosta sakramenttiopista.
Mielenkiintoiseksi tekee asian esim, Laestadiuksen saarna, jossa tämä painottaa ehtoollisen olevan armoateria, ei pelkkä muistoateria.
Sitten toinen mielenkiintoinen asia: viimeistään huomenna tämä palsta on tungokseen asti täynnä kirjoittajia, jotka eivät pidä koko uskon asiaa itselleen tärkeänä. Veeällien surkeutta pitää kuitenkin setviä. Se vie mielen tältä keskustelulta.
Mikään ei muutu väkipakolla eikä mollaamalla.
Kyllä minustakin voi sanoa, että ehtoollinen on armoateria, ei pelkkä muistoateria. Riippuu kuitenkin siitä, mikä sisältö käsitteelle ”armoateria” annetaan.
Jos sillä tarkoitetaan sitä, että uskoton voi saada ehtoollispöydässä pelastavan uskon, niin olen eri mieltä. Ehtoollisella ei ole myöskään ripin funktiota. Tätä tukevat mielestäni Tunnustuskirjatkin.
Tämä ei kuitenkaan mitenkään vähennä ehtoollisen arvoa vaan enemmänkin korostaa sen pyhyyttä. Jo uskoville ehtoollinen on armoateria, joka vahvistaa heidän heikkoa uskoaan Kristuksen sovitustyöhön ja syntien anteeksiantamukseen.
On mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuus on painottanut ecclesiolan sosiologista puolta, ryhmään kuulumista, ainakin 1950-/1960-luvun taitteesta lähtien. Unohtaen samalla, että elävän uskon tärkeimmän kriteerin tulisi – ainakin Laestadiuksen mukaan – olla sydämessä koettu sovitus, ei niinkään jonkin ryhmän jäsenyys.
Rohkenen väittää, että myös sosiologisen vanhoillislestadiolaisuuden piiristä löytyy rutkasti, ehkä enemmistö, ”uskonsa suhteen välinpitämättömiä.” Vanhoillislestadiolaisuuden, kuten muidenkin vanhojen herätysliikkeiden vaivana on, että herätystä tarvitsisi etenkin liike itse. Elävä usko ei ole joidenkin yhdentekevien muotomääreiden mekaanista noudattamista, elävään uskoon tulisi kääntyä, ei syntyä.
Tämänhetkisenkin vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan ecclesiolan todellisia, eläviä jäseniä ollaan vain omakohtaisen, Pyhän Hengen synnyttämän uskon kautta, ei mitenkään muuten.
Ehdin jo mietiskellä josko Joona olisi ”hoidettu” hiljaiseksi. Onneksi näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Suokaa anteeksi epäilykseni. 😉
Mutta asiaan. Luulisin, että närkästys seurakuntaoppia kohtaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, että vl-liike toimii kirkon sisällä. Onhan siinä tietty sisäänrakennettu ristiriita kun ollaan sisällä hengellisessä yhteisössä (kirkko) mutta ei kuitenkaan pidetä muita tähän yhteisöön kuuluvia ”uskovaisina”. Itse olen tullut asian kanssa sinuiksi eikä asia vaivaa enää. Koska kirkko ei ole herätysliike vaan ennemminkin melko löyhä hengellinen yhteisö joka tarjoaa jokaiselle jotakin, on siellä kaiketi sallittava monenlaista ajattelua. Ehkä ei kuitenkaan ihan mitä tahansa. (Itse toivoisin että ekumenian sijasta käytettäisiin enemmän energiaa siihen mitä Luther todella sanoi tai ei sanonut. Kun nyt luterilaisia ollaan.)
Joona kirjoittaa: ”Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä.”
Olen tästä hieman eri mieltä. Kuten Janne Silvola kirjoittaa, ei ole niin, että on vanhoilliset ja sitten on kaikki muut jotka ovat relativisteja ja / tai liberaaleja.
Siinä olen kyllä samaa mieltä Joonan kanssa, että vanhoilliset eivät juurikaan julista tuomiota (poikkeuksia varmasti on) vaikka näin yleisesti väitetäänkin. Jos ajattelen joitain omia sukulaisiani, niin eipä muistu mieleen yhtään kertaa että he olisivat ”julistaneet tuomiota” minulle. Se, että he eivät (mitä ilmeisimmin) pidä minua oikein uskovana, ei ole ihan sama asia kuin tuomion julistaminen. Heillä on täysi oikeus ja omantunnonvapaus olla pitämättä minua ”uskovaisena” (ja minulla heitä jos minulla olisi sellaiseen tarvetta). Mitä tällainen rajaaminen sitten vaikuttaa henkilöiden välisiin suhteisiin, on kokonaan toinen kysymys.
Ei ole minua hoidettu hiljaiseksi. 🙂 Vakuutan, etten ainakaan tähän mennessä ole kertaakaan ”nettiurani” varrella saanut osakseni minkäänlaisia sanktioita omieni taholta. Kritiikkiä jonkin verran joistakin kirjoituksistani, mutta sellainenhan kuuluu asiaan.
En tarkoita, että olisi vain kaksi vaihtoehtoa: vl:t ja kovan linjan liberaalirelativistit. Väitän kuitenkin, että kykenemättömyys ymmärtää seurakuntaoppiamme johtuu taustalla vaikuttavasta postmodernista relativismista. Tässä suhteessa relativismi näyttää vaikuttaneen myös monien kirkon konservatiivien ajatteluun, joita muuten ei missään tapauksessa voi väittää liberaaleiksi tai postmodernisteiksi.
Jos Suomen ev-lut. kirkon historiaa katsoo, niin vaatimus pitää kaikkia kirkon jäseniä uskovaisina on kyllä hyvin nuori ilmiö. Vaikkapa piispa Väinö Malmivaara ei olisi missään tapauksessa suostunut sellaiseen.
Minun täytyy kirkon nykytilanteessa ihmetellä, mikä siinä seurakuntaopissa niin kovasti närästää? Kirkon sisällä on niin paljon sitä erihenkisyyttä ja pluralismia että heikkopäistä hirvittää.
Joonalta:
”Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina.”
Ei tietty. Montako kertaa tämä pitää sanoa? Ei kenelläkään ole mitään velvoitetta pitää ihan ketään pelastuvana! Tästä ei ole siis kyse, EI TODELLAKAAN, USKO NYT JOONA!
Kyse on siitä, keitä Raamattu/Jumalan sana pitää pelastuvina. Vl-liikkeessä uskon oikellisuutta on mitattu ja mitataan edelleenkin höpöasioilla. Lutherkin sanoo, että Kristus on kristityissä myös salatulla tavalla ja et voi tuomita ketään Kristukseen uskovaa kadotukseen joutuvaksi, ellei hän selvästi puhu/elä evankeliumin vastaisesti. Galatiassa evankeliumin vastaisuus näkyi perinnäistapojen vaatimuksessa autuuden saavuttamiseksi.
Kyse on tosiaan siitä, keitä Raamattu eli Jumalan sana pitää pelastuvina.
Kirjoituksessani yritän kirkastaa sitä, että Raamattu kieltää tuomitsemasta tai kiroamasta ketään. Se tulee – tietysti – jättää erehtymättömälle Totuudelle eli Jumalalle. Toisaalta Raamattu velvoittaa varoittamaan jokaista, joka näyttää olevan vaarallisella tiellä.
Minun mielestäni meidän seurakuntaoppimme pointti on juuri tämä: Ei tuomitseminen tai kiroaminen mutta tinkimätön varoittaminen.
Postmodernin, sekulaarin ajan ihminen sekoittaa nämä asiat helposti toisiinsa, koska hänen on vaikea sisäistää sitä, että hänelle ihan oikeasti voisi tapahtua äärimmäinen, peruuttamaton vahinko.
Minustakaan ketään ei saa pitää pelastuksesta osattomana ”höpösyntien” vuoksi. Meillä vaikuttaa kuitenkin olevan hiukan erilainen käsitys siitä, mitkä ovat ”höpösyntejä” ja mitkä eivät.
Tuli muutes semmonen jännä olo tuosta Joonan kirjoituksesta, että se ei oikeastaan edes kuulosta kovin vanhoillislestadiolaiselta. Siis tuli vain mieleeni, olen varmaan väärässä, en ehkä ymmärrä kaikkea hänen sanomaansa.
Luetaanpa vl-foorumilaisten näkemyksiä seurakuntaopista:
http://vlfoorumi.foorumi.eu/viewtopic.php?f=2&t=1815
Jos niitä kirjoituksia lukee enempikin, voi havaita heidän jonkinmoisen vihamielisyytensä liberaaleja kohtaan. Itse en tällaista ymmärrä ollenkaan. Se asenne myös vaikeuttaa hirvittävästi heidän kanssaan käymiä keskusteluja. Ekumeenisuus ja liberaalisuus ovat heille kuin kirosanoja, mistä tämmöinen asenne on peräisin. Onko jollakin esittää raamatunkohtia aiheesta?
Kirjoitukseni on suunnattu ennen kaikkea vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolisille, joten pyrin tietysti sanoittamaan asian sillä tavalla tuoreesti, uusin sanoin, että kaikki voisivat sen helposti ymmärtää. Samalla pyrin siihen, että keskeinen asiasisältö olisi sama kuin seurapuheissakin. En tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuin.
”Jos niitä kirjoituksia lukee enempikin, voi havaita heidän jonkinmoisen vihamielisyytensä liberaaleja kohtaan. — Ekumeenisuus ja liberaalisuus ovat heille kuin kirosanoja, mistä tämmöinen asenne on peräisin.”
Ketään ihmistä ei saa tietenkään vihata. Kristinuskon ytimeen kuuluu ajatus siitä, että jokainen ihmisyksilö on tarkoitettu rakkauden eikä vihan tai hyväksikäytön kohteeksi.
Ekumenia ja arvoliberalismi ovat minusta kuitenkin kristinuskon olemuksen vastaisia ajatussuuntia. Niihin on mielestäni sisäänrakennettu ajattelutapa, jonka mukaan totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole olemassakaan, on vain näennäistotuuksia. Tätä ei kristitty voi minun mielestä hyväksyä, koska jollei ole aitoa totuutta, ei ole aitoa rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja kauneuttakaan. Silloin taas on kaikki toivo menetetty.
Tällä tavoin ymmärrän hyvin, miksi liberalismi ja ekumenia koetaan uhaksi.
Tietysti eri ihmiset voivat ymmärtää sanat ”liberalismi” ja ”ekumenia” eri tavoin. Esimerkiksi klassinen liberalismi oli aika lailla eri juttu kuin nykyinen arvoliberalismi, jota yleensä kai tarkoitetaan, kun arkikielessä puhutaan liberaaleista.
Missään kohtaa Raamattua ei sanota, että juuri vanhoillislestadiolaisuus on Kristuksen ainut ja oikea ruumis eli seurakunta. Selvää Jumalan sanaa ei ole. Tulkinnallinen hyppy on aina tehtävä.
En tiedä, tarkoittaako blogisti ”selvällä Jumalan sanalla” mahdollisesti vanhoillislestadiolaisessa maallikkoeksegetiikassa hartaudella viljeltyä Raamatun allegorista tulkintaa. Jos esimerkiksi Sak 6:8 on vastustamattoman ”selvää Jumalan sanaa” niin oho..siis ok. Mitäpä tässä enää.