Usein sanotaan: historia opettaa. Opimmeko historiasta jotain? Vai tekeekö jokainen sukupolvi samoja virheitä? Nämä ovat meidän ihmisten kysymyksiä.
Mitään yleispätevää vastausta ei ole. Minua nämä kysymykset ovat askarruttaneet niin paljon, että aikanaan opiskelin laajasti sekä kirkkohistoriaa että poliittista historiaa. Ehkä siksi en ole ollut innostunut dogmatiikasta, en myöskään valmiista vastauksista apteekin hyllyltä.
Kysyn sen sijaan, miten nykyisiin ajattelumalleihin ja tapoihin on historian kuluessa päädytty. Tästä näkökulmasta olen paljon miettinyt kirkossa maallikkouden asemaa ja merkitystä. Sillä Uuden testamentin ajasta tähän päivään on tapahtunut valtava muutos. Varhaisessa kirkossa eri palvelutehtäviä suorittavat seurakunnan jäsenet muodostivat pieniä yhteisöjä ja päättivät asioista yhdessä.
Jo 200-luvulla alkoi kehitys, joka merkitsi vähittäistä papiston vallan kasvua. Samalla se eriytyi omaksi luokakseen Jumalan kansasta. Valtiokirkon synnyn myötä 300-luvulla piispoista ja muista papiston jäsenistä muodostui selkeä eliitti, joka täydensi itse itseään. Tämän käytännön tueksi kehittyi jo keskiajalla vahva virkateologia, erityisesti katolisessa mutta myös ortodoksisessa kirkossa. Tänään myös protestanttiset kirkot ovat entistä vähemmän vapaita tästä hierarkkisesta ajattelusta.
Toivoisin kumminkin, että kehitys kulkisi vastakkaiseen suuntaan. Esimerkkinä tästä on ortodoksinen kirkkomme Suomessa kahdesta syystä.
Ensiksikin, liturginen uudistus, erityisesti eukaristisen teologian nousu 1970-luvulta alkaen, on tuonut Jumalan kansan uudelleen selkeästi kirkon elämän keskiöön. Tämä on tervetullutta kehitystä.
Samalla on syytä huomata, että toisin kuin muissa ortodoksissa kirkoissa Suomessa päätöksenteossa seurakuntalaisilla on tärkeä rooli kaikilla tasoilla. Luottamushenkilöt kantavat vastuun toiminnasta ja taloudesta. Kirkolliskokouksessa ns. maallikoita on enemmän kuin papiston jäseniä.
Silti en voi välttyä ajatukselta, että Suomessa molemmissa kansankirkoissa varsinkin kirkolliskokous kokoonpanoltaan yllättävästi muistuttaa säätyvaltiopäiviä. Siksi on syytä pyrkiä siihen, että eukaristinen teologia, jonka sydämessä on koko seurakunnan yhteinen rukous ja ylistys, nostaisi esiin uusia kysymyksiä ja toimintamalleja kirkon uudistumiseen. Tämä koskee myös valtavan byrokraattisen painolastin purkamista.
Onneksi oma kirkkomme elää länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa. Meidän ei tarvitse eikä ole syytä hakea neuvoja muista vanhoista kirkoista, jotka elävät kulttuurisesti ihan eri maailmassa. Mutta toki herkällä sydämellä saamme ja meidän tulee tehdä tilaa Hengen läsnäololle, hyvyydelle ja rakkaudelle, kun etsimme yhteistä tietä eteenpäin uskovina ja muina totuuden etsijöinä.
Isä Ambrosius
8.12.2020
Eskola samaistaa kristinuskon ja kristinuskon fundamentalistis-biblisistisen ahdasmielisen t u l k i n n a n.
Ei hyvä.
Seppo, kyllä lain saarna kuuluu kristillisen kirkon yhteen aihealueeseen. Biblistinen fundamentaaliuus kristillisissä viitekehyksissä tukee hyvällä tavalla oikeita näkökulmia ja periaatteita säilyttävää elämänymmärrystä. Pystytäänkö sitä elämään kaikissa tilanteissa aina ideaalia kristillis-eettistä elämää, on toinen puoli todellisuutta, mutta jos hyväksemme tarkoitetun ”mallin kuva” lähes tyystin häivytetään, lopputulos on – sanoisiko – pahimmillaan kakofoninen.
Seppo, pitäisikö kuitenkin ensin kirja ja rauhassa pohtia Eskolan esittämiä näkemyksiä? Kirjassa nostetaan esiin varmasti monta aiheellista huolta. Aikaisemmin herätystä aikaansaatiin evankeioimiskampanioin, mutta nykään pyritään tapahtumilla lähestymään ihmisiä maallistamalla kampanijoiden olemusta. Esimerkiksi vuonna 1995 järjestetty Astu valoon -seurakuntatapahtuma oli hyvä esimerkki onnistuneesta tavoittamisyrityksestä Tampereella.
Olen samaa mieltä Samin kanssa. Minäkin muistan elämäni varrelta monta evankelioimiskampanjaa, joiden kautta ihmiset löysivät yhteyden elävään Jumalaan ja ovat edelleen taivastiellä, kiitos hyvin hoidetun jälkihoitotyön eli ihmiset löysivät paikkansa seurakunnissa pienryhmissä ja pääsivät kasvamaan uskossaan.
Olen lukenut riitävän monta Eskolan kirjaa ollakseni hänen linjastaan selvillä. Tuskin linja on muuttunut.
”aikamme erityispiirteitä on, että uskosta ja teologiasta vieraantuneet humanistit kirjoittavat Jeesuksesta ja antavat ohjeita kirkolle ja kristityille.” kirjoittaa Eskola.
Suomessa on ollut myös havaittavissa piirteitä, että kirkolle ja kristityille antavat ohjeita myös he, jotka eivät ole koskaan itse sisäistäneet Jeesuksen ristintyötä omalle kohdalleen. Silti he opettavat ahkerasti esim. sitä miten kristityn tulee ymmärtää Raamatun etiikka.
Nähdäänhän se täälläkin, miten nimimerkillä neuvotaan ”ulkopuolisten” konsulttien toimesta, miten taruolentojen tahdonilmauksiin pitäisi kirkossa suhtautua.
Kristityllä ei ole mitään ”omaa” etiikkaa, ainakaan luterilaisen tulkinnan mukaan. Niin kristityn kuin pakanankin tulee pystyä perustelemaan toimintansa ja näkemyksensä – etiikkansa – järjellisellä ja ymmärrettävällä tavalla. Raamattu ei sisällä mitään ylivertaista tai jumalallista koodistoa, joka tekisi kristitystä eettisissä asioissa pakanaa paremman.
Koulussakin opetetaan kristillistä etiikkaa.
http://www02.oph.fi/etalukio/uskonto/kurssi3/sivu_3_3_2.html
Jos ajattelee kokonaisuudessaan näitä keskusteluja ja kommentteja mitä kirkosta ja sen teologiasta ajatellaan, on aivan hyvä, että välillä tuodaan esille vastakkaisiakin puolia. Suuri osa kirkon rivijäsenistä hämmästelee tätä ”kaikki saavat tulla tai mennä”-ajattelua. Se todellakin on kovin arkista ja latistaa Jumalan Pyhää tahtoa ihmisten elämän parantamiseksi ja kohottamiseksi materialismista takaisin korkemman eettisen ajattelun ja todellisen lähimmäisrakkauden tasolle. Dosentti Eskola , uskon, vaikken tunne, tahtoo parastamme.
Totta kai on kristin- tai johonkin muuhun uskoon pohjautuvaa etiikkaa. Mutta kenekään eettinen ajattelu tai argumentaatio ei ole jonkun toisen yläpuolella vain siksi että se on kristin- tai johonkin muuhun uskoon pohjautuvaa. Kuten kirjoitin, jokaisen pitää perustella etiikkansa järjellisesti ja ymmärrettävästi toisille. ”Pelkällä uskolla” perustellulla etiikalla on pelottavat jäljet.
Kyllä minusta kirkossa liikutaan nykyään niillä rajoilla, että on syytä miettiä ollaanko jo siirtymässä hetkittäin eksytyksen puolelle. On hyvä, että Eskola sanoo asioita ääneen. Ei kaikki, mikä kulkee kirkossa kristinuskon nimellä, sitä ole.
Seppo: kirjaa lukematta uskallan olettaa, että tuskin Eskola kovin fundamentalistin-biblisisti on, pikemminkin keskitien kulkija.
”Eskolan mielestä ateistien ajatusta siitä, että uskontunnustuksen lausuminen kansankirkon jumalanpalveluksessa on hengellistä väkivaltaa, kuunnellaan monella taholla vakavasti.”
Ensireaktioni tähän on: en usko. Siis siihen, että ateisteilla olisi tuollainen ajatus. Jos joku tietää väitteelle perusteita, kertokaa ihmeessä!
Hyvä repla!
Totuus taitaa olla kaikkien näkökulmien välimuoto. Moniko esim. oikeasti on tajunnut, mitä merkitsee se, että Jeesus oli ja on Jumalan Sana? Biblistit ajattevat enempi vähempi konkreettisella tasolla Raamatun kertomuksia ja niiden syvempi viesti siitä millainen Jumala on ja mitä hän tahtoo jää paljolti ymmärtämättä. Eivät he näe Higsin Bosoniakaan Raamatusta!
Humanistien löydöt avaavat myös meille Jumalan olemusta. Niin myös ateistien haastavat kysymykset, sillä ne pakottavat meitä ymmärtämään Jumalaa entisä syvälilsemmin.
Hengellinen ihminen tutkistelee kaiken ja kasvaa hengellisyydessään ja ymmärryksessään. Konservatiivi taantuu hengellisen teinin tasolle eikä opi enää ikinä mitään uutta.
teologian tohtori Barbara Thieringillä liene johdonmukaisin ja älykkäin selitys miksi ihmistä voitiin sanoa Jumalan Sanaksi. Jumalan sanan kunnianimityksen sai nittäin rabbi, joka oli erinomainen Jumalan Sanan o p e t t a j a. Näin siis Luukastin käytti Jumalan Sanaa personifikationa, kun hän kuvais ’Sanan’ ’kasvua’ käyttäen ihmisen ja kasvin kasvamisestä käytettävää verbiä euksanen.
Jos Eskolan linja on sama kuin Ateistit alttarilla -kirjassa, niin kirjan metodi on seuraava. Rakennetaan viholliskuva, jota sellaisenaan kukaan ei edusta (tai jos edustaa, niin on yksinäinen ääri-ajattelija). Tähän kuvaan liitetään sitten omia ihokkeja poimimalla heiltä se näkemys, joka sopii kokonaisuuteen. Tämä näkemyskin voi olla vääristelty esimerkiksi siten, että henkilön itsensä antamat perustelut näkemykselleen sivuutetaan ja korvataan omalla ’tiedolla’ siitä, mistä näkemys kumpuaa. Yhtä kaikki, tällä ’metodilla’ ja dosentin arvovallalla ateisteiksi leimataan suuri joukko ihmisiä, jotka eivät sitä ole.
No niin juuri. Sitä mä just pelkäsinkin, kun tuota omaa kommenttiani kirjoitin.
Heikin kuvaama metodi muistuttaa paljolti sitä metodia, millä leimataan joitakin lähetysjärjestöjä ja niiden toimintaa.
Perustelusi, Salme, jäivät hieman ohuiksi.
Lähetysjärjestöjen kohdalla on lähinnä kiinnitetty huomiota niiden suhtautumiseen pappisnaisiin ja rekisteröityihin parisuhteisiin. Joidenkin järjestöjen viralliset ohjelmat ja viimeisimmät sitoumukset näyttävät olevan keskenään selkeässä ristiriidassa. Toimintaa ei ole arvosteltu. Enintään on arvailtu, miten periaateohjelmissa olevat kannanotot vaikuttavat lähetysseurojen suhtautumiseen kohdealueittensa naisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Kysyähän aina saa.
Provosoiko Eskola tahallaan saadakseen aikaan keskustelua? Ainakin tällainen tuntuma minulle jäi kirjasta ”Ateistit alttarilla.” Mikäli tavoite on synnyttää keskustelua siitä mitä on kirkon usko niin se on mielestäni ihan hyväksi.
Provosointi on yksi asia ja henkilön ajatusten vääristeleminen toinen asia. Vääristely ei synnytä asiallista keskustelua.
Ateistit alttarilla ja Sudet saarnatuolissa. Eskola tykkää käyttää melko uhkaavia mielikuvia synnyttävää retoriikkaa. En ole lukenut pamflettia, mutta kummallista, että hän käyttää tiedotteessaan esimerkkinä sellaisia toimintoja (agnostikkoillat ja virsi- ja viini-illat), jotka eivät edes tapahdu saarnatuolissa tai edes sen liepeillä.
Jos ko. pamfletti joskus osuu käteeni, niin toivon todella, että saan lukea siitä vähän enemmän konkretiaa ja faktaa kuin tuosta tiedotteesta, joka antaa vaikutelman ihan tuulesta temmatuilta pelkojen kokoelmalta.
Veikkaan, että seuraavan pamfletin nimi on Saatana sakaristossa.
Tässä ei ole mitään uhkakuvia eikä olkiukkoja. Täyttä asiaa alusta loppuun.
Hyvin perusteltu mielipide. Helppo yhtyä.