Vapaaehtoiset tarjoutuivat mukaan viemään uusille seurakuntalaisille seurakunnan tervehdyspaketteja. Työntekijät vastaanottivat idean, mutta veivätkin paketit itse. Kertoivat sitten myöhemmin, että paketit on jo viety.
Oman alansa asiantuntijat tarjoutuivat antamaan osaamistaan seurakunnan työn tueksi alueella, joka ei ole kenellekään ominaisin. Työntekijät kiittivät kohteliaasti ja jatkoivat hommiaan kuin ennenkin.
Vapaaehtoistyöhön haluava täytti lapun ilmaistakseen olevansa käytettävissä. Vielä tälläkään ”toimintakaudella” ei ole käytetty.
Tervetuloa vaan tänne osallisuuden kirkkoon. Meidän kirkkoon. Jumalan kansan yhteiseen juhlaan. Tervetuloa, niin kauan kun muistat, että sinä olet yleisö, kohde tai asiakas. Jumala ja hänen edustajansa maan päällä palvelevat juuri sinua. Sinä älä siihen sotkeudu. Kunhan nyt ylität vain sen matalan kynnyksen.
No, menen sitten lajittelemaan vaatteita turvapaikanhakijoille. Tai laulattamaan yksineläviä. Tai tukemaan seurakuntaneuvoston jäseniä heidän osaamisalueellaan. Tai kertomaan seurakuntani toiminnasta omassa blogissani. Tarvitaankohan siihen muuten joku lupa?
Näin se valitettavan usein menee. Omakohtaista kokemusta on.
Kirkon seitsemän viimeistä sanaa:”näin ei ole kirkossamme koskaan ennenkään tehty” ! Tämä seurakuntalaisten hyljeksiminen toiminnassa on aika erikoinen piirre kirkossamme. Toisin toimittaessa kirkon ulospäisuuntautuvan toiminnan voisi monikertaistaa.
Joku imetteli sitä, ettei saarnaluvan saamisen jälkeen ole saanut saarnata kuin yhden kerran. Toinen kysyi: saitko hyvää palautetta? Sain. Kuuliko pappi sen? Kuuli. No älä sitten ihmettele.
Meidän seurakuntalaisina on vaikea ymärtää sitä millainen pätemisentarve monilla työntekijöillä on. Emmehän me saisi saada työstä parempia tuloksia , kuin he. He joutuvat tekemään kaiken ikäänkuin vasemmalla kädellä. Eli mihinkään ei voi kunnolla paneutua. Työtä kun on liikaa. Joten luulisi avun olevan tarpeen. Me voimme paneutua täysillä omaan vapaaehtoistehtäväämme ja siksi onnistumme siinä usein paremmin kuin he. Tätkö onnistumistamme kirkossa pelätään? Ehkäpä tämä selittää heidän haluttomuuttaan käyttää meitä.
Pekka Pesonen :”Ehkäpä tämä selittää heidän haluttomuuttaan käyttää meitä.”
No eikä selitä, vaan poliittinen maallisen vallan hallitus-oppositio -vaihtelua jäljittelevä vallankäyttö. Sitä paitsi – kirkossa me emme ole minkäänlaisen poliittisen vallan ”käytettävissä”.
Olen kanssasi murheellinen kokemuksestasi. Eihän sen näin tule olla. Meillä Keravalla ei ainakaan ole. Jokaiselle, joka haluaa olla seurakunnan nimissä vaikuttamassa, on siihen mahdollisuus. Ari Autio
Kirkollista kenttää aika laajasti olen sentään maassamme nähnyt. Kirkon lähetyssihteerinäkin olen joskus vapaaehtoisia ollut haalimassa. Siinä näki sitä miten vastetahtoisesti vastuullisiin tehtäviin kuitenkaan otetaan. Onhan tietysti seurakuntia, jotka tekevät tästä yleisestä suuntauksesta positiivisen poikkeuksen.
Kaukana ollaan toimintamallista, jossa vapaaehtoiset voisivat ottaa itsenäisesti jonkin toiminnan hoitaakseen. Esim. Monen seurakunnan nuorisotyö on ihan retuperällä. Miksiköhän apu ei silloinkaan kelpaa. Joskus olen jopa nähnyt miten mieluummin on jätetty koko asia hoitamatta, kuin otettu vapaaehtoinen asiaa hoitamaan. Olkoon syy mikä tahansa, niin kyllä syy tähän käytökseen pitäisi seurakuntalaisille reilusti kertoa. En varmasti ole ainoa, joka tästä tilanteesta kärsii. Löytyisiköhän tähän omaani parempia selityksiä.
Ja kun pääsisit Pekka eri hallintoportaissa täydentämään käsitystä arvostamme, vielä enemmän kärsisit. Aivan keskeinen selitys löytyy mielestäni seurakuntien johtamiseen liittyvistä peloista, jossa vapaaehtoisuuden tarjoamat vaihtoehtoiset toimintamallit ja ennen muuta niiden hallittavuus (=johdettavuus) koetaan taakkana ja jopa uhkana. Näköpiirissäkään ei ole tapahtumassa muutosta.
Ajattelen jopa niin, että vain kirkon verotulojen roima tipahtaminen, lienee se ainut mahdollisuus, jolloin kirkon johto viimein voisi herätä. Kolmen viikon päästä KK:ssa on menossa päätökseen seurakuntien rakennepaketti, jossa myös olisi aineksia jakaa valtaa seurakunnissa uusiksi. Pahoin kuitenkin pelkään, että tuossakin asiassa viivytystaistelu on väsyttänyt kirkon muutosvoimat ja huonosti käy.
Kirkkoherran ”vaalitavan” muutos – mahdollisuus livahtaa keittiö kautta seurakunnan johtoon, pienen porukan käsistä, ei ollut sellainen KK:n päätös, johon paljon toivoa voi asettaa, päinvastoin!
Mukava huomata, että tämäkin sivusto on siis virastojen virallisessa seurannassa, viran puolesta ja hyvä näin. Olisi vain mukava tietää, kuinka laajasti ja kenen budjetilla.
Viimeksi kun nimeäni pyydettiin seurakunnan vaalilistoille, niin purskahdin nauramaan niin makeasti, etten kyennyt sanomaan asiaan yhtään mitään. Niinpä pyytäjä luuli, että olin jo listoilla. Siihen se juttu jäi. En ole enää vuosiin ollut kiinnostunut näitä hallinnon portaita nousemaan. Lähes 40 vuotta verotoimiston byrokratian rattaissa riitti minulle. En näe mitään syytä lähteä vaikuttamaan kirkon hallintoon.
Vaikuttamismahdollisuudet kun siellä ovat todella vähäiset. Aikaa menisi vain ihan hukkaan.
Mieluummin pohdiskelen tässä näitä kirkon juttuja. Tuskinpa näistä kirjoituksistani yhtään sen enempää kukaan hyötyy. Kirkko kulkee omaa rataansa kohti romuttamoa. Sille se ei enää voi mitään. Rahojen loppuminenkaan ei vapaaehtoisten tilannetta muuta. Toiminta vain ajetaan alas. Mikäli kirkko aikoisi hyödyntää meitä, niin koulutus olisi pitänyt aloittaa aikoja sitten. Mitään merkkejä sellaisesta ei ole näköpiirissä. Joten mistäpä kirkko ottaa ne korvaavat tehtävien hoitajat sitten?
Elin minäkin siinä toivossa pitkään, että kun rahat loppuu, niin meitäkin tarvitaan.
Nyt en sitäkään aikaa enää odota. Olen havainnut, senkin olevan ihan turha toivo.
Mieluummin toiminta lopetetaan, kuin vapaaehtoisilla menetykset korvataan.
Olen pannut merkille, että eri seurakunnissa vapaaehtoisvastuu toimii hyvin eri lailla. Aivan vierekkäisetkin seurakunnat saattavat toimia toisistaan poikkeavasti. Siellä, missä on onnistuttu, näyttäisi kolme seikkaa vaikuttavan. 1 perinne, 2 johtajat ja 3 yhteinen usko.
1. Monessa seurakunnassa osallistamiseen on vahva ja pitkä perinne. Seurakuntalaiset ovat tottuneet toimimaan yhdessä ja aktiivisesti. Vapaaehtoiseksi ilmoittautuminen ei ole uusi ajatus vaan erilaiset toimintaryhmät kaipaavat täydennystä. Perinne voi toki olla joskus rasite, jos kaikki tehdään vuodesta toiseen samalla kaavalla eikä uudistuta.
2. Monilla seurakuntalaisilla on toiminnan johtamisen armolahja. He järjestävät keräyksiä, pitävät yllä listoja, kannustavat toisia ja ideoivat uutta. Kääntöpuolena on sitten väsyminen, jos tehtävät lankeavat aina samoille. Ikääntyessään aktiivit saattavat urautua puuhaihmisiksi, jotka eivät osaa tehdä tilaa nuoremmille.
3. Harva motivoituu pelkästä tehtävästä sinänsä. Omalle panokselle tulee nähdä tarkoitus ja paikka osana suurempaa kokonaisuutta. Esimerkiksi lähetystyössä on seurakunnan työntekijän osana motivoida ja puhua työn kohteista ja tarpeista. Seurakuntalaiset taas organisoivat sen, miten asiaa edistetään omalla paikkakunnalla ja seurakunnassa.
Usein seurakunnissa etsitään vapaaehtoisia johonkin tiettyyn tehtävään. Olisi mainiota, jos jossain alettaisiinkin aidosti kyselemään mitä me haluttaisiin tehdä. Sitten pyrittäisiin tukemaan siinä tehtävässä. Näin kukin pääsisi kehittämään omia vahvuuksiaan. Tämä toisi innostusta ja loisi uusiutuvia voimavaroja toimintaan.
Toiminnan painopiste siirtyisi heti ulospäin ja loisi aktiivisuutta jäseniin. Osallistumisesta tulisi heti hyvin mielekästä.
Kiitos keskustelusta!
Minusta on hienoa, että on seurakuntia, joissa vapaaehtoiset saavat olla osana seurakunnan perustoimintaa niin halutessaan. Teemu tuossa hyvin analysoi onnistumisen syitä. Itseäni kiinnostavat myös ne esteet.
Toisaalla yhteiskunnassa virtaa ihan toisenlainen yhdessä tekemisen meininki. Jos kirkko ei tavalla tai toisella ole osa sitä imua, se menettää paljon. Toisaalta taas kirkko on osa sitä; vapaaehtoisia tarvitaan vaikkapa ruokajakeluissa, ”diakoniaruokailuissa”, kirkon kuoroissa. Mutta kun tullaan uusille alueille tai sinne, missä oma osaaminen yhä monimutkaistuvammassa maailmassa on heikkoa, niin pääseekö seurakuntalainen osaamisineen silloin mukaan?
Osallistavaa suunnittelua ja johtajuutta tarvitaan nykyistä enemmän. On käsittämätöntä, ettei esim. Kirjo I -koulutuksessa käsitellä vapaaehtoistoiminnan johtamista, vaikka sen tulisi läpäistä kaikkea seurakunnan toimintaa. Liian usein seurakunnisss perustetaan vapaaehtoistoiminnan kehittämistyöryhmä, joka kokoontuu pari vuotta kammiossa, piirtää yksityiskohtaista kuvaa menneisyydestä ja tulee lopulta ulos valmiiksi vanhentuneen strategian kanssa, jota kukaan ei lue. Suunnitteluun tulee osallistaa kaikki kiinnostuneet – työntekijät ja vapaaehtoiset. Heidät kannattaa ohjata tiimeiksi vastuualueineen. Suurin riski on aina olla tekemättä mitään. Virheetöntä toimintaa ei ole. Juuri siinä onkin tilaa luomiselle – Jumalallekin.
Viisaita kirjoitatte! Minua kyllä historiassa mietitytti, että tärkeämmäksi taisivat lopulta tulla ulospäin osoitettavat vapaehtoisten koulutuskerrat ja heidän lukumäärätilastot kuin kiire päästä toteuttamaan esimerkiksi jotain näkyä – tai vaikkapa sitä vapaaehtoisstrategiaa.