Puhumme usein uudistamisesta ja kehittämisestä, kun tarkoitamme sitä, miten voisimme tehdä messusta tuoreemman, läheisemmän ja puhuttelevamman. Uudistaminen ja kehittäminen eivät sanoina kerro vielä siitä, minkä toivotaan olevan olevan muutoksen suunta.
Kuluneella viikolla olin kouluttajana jumalanpalveluskurssilla ja siellä opin kokeneelta työtoveriltani Juhani Holmalta hyvän käytännön, miten messua voi seurakunnassa tuoreuttaa. Juhani ehdotti, että messuun voisi tehdä jonkin harkitun uudistuksen aina uuden kirkkovuoden alkaessa: uusi vuosi, uusi käytäntö.
Ensimmäisen adventin messuun tulee usein keskimääräistä enemmän porukkaa. Silloin olisi hyvä tilanne opettaa laajalle joukolle yhtaikaa jokin uusi käytäntö.
Uutta käyttöön otettavaa tapaa valitessa ehdottaisin valittavaksi sellaista, joka lisää seurakunnan yhteisöllisyyden kokemusta. Se voisi olla esirukouksen välilause, jonka kaikki sanovat yhteen ääneen, seurakuntalaisten vahvempi rooli joka sunnuntai esirukouksen toteuttamisessa ja jopa tekemisessä tai vaikka tervetulotiimi, jossa seurakuntalaiset olisivat joka sunnuntai toivottamassa kirkkoon tulija tervetulleeksi.
Uusi käytäntö voisi olla psalmien käyttö joka sunnuntai. Itse pidän siitä, että se luetaan vuorolukuna seurakuntalaisten voimin. Entä joko teidän seurakunnassa lauletaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa ehtoollisrukouksen keskellä oleva muistorukous
S Me julistamme hänen kuolemaansa.
Me todistamme hänen ylösnousemustaan.
Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.?
Vai olisiko aika ottaa käyttöö rauhan tervehdys joka sunnuntai?
Messun tuoreeksi tekeminen voi loppujen lopuksi olla melko pienen vaivan takana. Riittää, kun tehdään yksi asia kerrallaan.
Ortodoksipappi ”menee” kirkkokäsikirjansa valmiilla rukouksilla ja kanttori miljoonin kertoihin lauletuilla tropareilla jne. Ja ne näyttävät purevan ihanteina myös lutherinuskoisiin. Petri, muistatko ulkoa edes yhtäkään lutherinpapin käsikirjasta lukemaa rukousta? Nykyajan kanttorit tuskin käyttävät kovinkaan usein Maasalon, Hannikaisten yms. virsi-introja, vaan osaavat improviseerata ja käyttää uusien säveltäjien materiaaleja pohjana. Kehnomman laatuinen yksilökin huomaa helposti, kuinka ”ammattitaitoinen” pappi ja kanttori on. Maku kehittyy, kun tarjontaa on.
@Hannu – ”Maku kehittyy, kun tarjontaa on.” Hgissä taitaa olla riittävästi erilaisia toteutuksia sunnuntaina, mutta muualla maassa tilanne on toinen.
Riittävästi jotta voi valita minne menee.
Meillä on onneksi tosi hyvä kanttori. Sen improilut on monesti messun parasta antia. Samoin laulut ja kuorot.
Siis lukuunottamatta ehtoollista, joka on mulle tärkeintä.
”Maku kehittyy, kun tarjontaa on.”
Tarkoitatko Hannu sitä, että maun kehitystä on vain se, kun sydän lämpenee perinteiseen ja klassiseen messukulttuuriin ja sen toteutustapoihin?
Ja kyllä, osaan ulkoa rukouksia kirkkokäsikirjasta.
Vielä haluan lisätä, että se ei minun alikehittyneen makuni mukaan messun kehittämistä ja eteenpäin viemistä ole se, jos edelleen veivataan pelkästään uruilla ja menevin osa messusta on kirkkokuoron pläjäyttämä biisi. Se on paikoillaan polkemista, tosin se on joidenkin mielestä se ainoa ja oikea poljento.
olin vuosi sitten maaseudulla Milanon lähellä katolisessa messussa sunnuntaiaamuna kello 10, siellä musiikista vastasi nuorisoryhmä kitaroilla. he istuivat säätöpöydän lähellä. kirkko oli ulkoisesti kuin mikä tahansa muutaman sadan vuoden ikäinen kirkko, messu meni eri tyylllä, ehtoollisessa avustaneet maallikot eivät myöskän olleet pyhäasuisia.
Toisaalta voi olla hyvinkin turhaa ja ajan hukkaan heittämistä pyöritellä näitä asioita. Kuvitellaan tilanne, jossa totuutta etsivä ihan tavallinen seurakunnan ei-aktiivijäsen, miettii menisinkö joku sunnuntai kirkkoon. Tuskin hänellä on isoimpana kysymyksenä, että mikähän sävelsärjä on käytössä, onko varmasti kuorisääntö kohdallaan, lauletaanko sielä varmasti muutama kohta psalmista vuorolauluna ja ennenkaikkea: onkohan sen synninpäästön jälkeen kolminkertainen aamen vai yksinkertainen aamen.
Tai sitten se seurakuntalainen pohtii, että kelpaanko minä Jumalalle, menisinkö ehtoolliselle, onkohan siellä tuttuja virsiä,tunnenko sieltä ketään. Ja onkohan se myös minun paikkani.
Tarkoitan, Petri, että ”uruilla veivaaminen” on ja pysyy messun ”eteenpäin menemisenä” ja ”kehittämisenä”. Ei ainoastaan Helsingissä, vaan myös täällä syvällä maaseudulla. Kanttorikuntamme on yllättävän hyvää ja ammattitaitoista. Eteenpäin veivaamista olisi, jos heillä olisi käytössään jousisoittajia ja puhaltajia (kuten J.S. Bachilla). Tätä lienee turha toivoa nykyisen taloudellisen tilan aikana. Aika usein kuuntelen (ihan arvostelumielessä) Yle ykköseltä sunnuntaisin klo 18 hellareiden ja muiden vapaiden suuntien ”jumalanpalveluksia”. Niiden musiikki on ihan hanurista, määkinää ja renkutusta, kuin suoraan lavatansseista vain sanat hurskaaksi naamioituneina. Saarnaajan kielenkäyttökin on usein jätkätasoa: ”sä Jeesus” jne. Vähän kunnioitusta kaipaan. Ja kipitän iloiten oman kirkkoni messuun.
minä istun ja olen istunut paljon messuissa enkä edelleenkään syty urkumusiikille – enemmän saisi olla esim pieniä puhallinsoittimia ja ja kitaraa, harppua, ehkä kannelta, hiljaisuutta ja rauhoittumista, urut temmeltävät
ortodoksisen kirkon suosion näen sen vaihtoehtoisuudessa
”Niiden musiikki on ihan hanurista, määkinää ja renkutusta, kuin suoraan lavatansseista vain sanat hurskaaksi naamioituneina”
Ja tässä on totuus. Ja tällä mennään taas seuraavat 500 vuotta eteenpäin. Tai sitten ei. Minua vaivaa ihan suunnattomasti tämä asetelma. Jos et pidä urkumusiikista, niin musiikkimakusi on hanurista, se on määkinää ja renkutusta.
Urkumusiikki on yksi suuri syy, miksi en viihdy kirkossa. Urkumusiikki on mielestäni tylsää renkutusta. Ai et miksikö kirjoitan näin? No siksi,että tämä pitää jonkun sanoa ”ääneen”. Urkumusiikki on hienoa ja taitavaa, jos siitä pitää. Mutta minä en. Ja en varmasti ole ainoa. Vähintäänkin yhtä vaativaa on johtaa bändiä, joka soittaa virsiä, kuin johtaa ”veisaavaa” seurakuntaa uruilla. Se, että kanttorit eivät taivu muuhun kuin klassiseen kirkkomusiikiin, ei anna perustaa eikä jalustaa urkumusiikin ylivallalle.
Petri Kolehmainen: Vähintäänkin yhtä vaativaa on johtaa bändiä, joka soittaa virsiä, kuin johtaa ”veisaavaa” seurakuntaa uruilla.
Olen kyllä kuunnellut pitkän elämäni aikana näitä bändejä, jotka soittavat virsiä. Useimmiten se on karmeaa kuunneltavaa. Aina se sama: rummut hakkaavat ja schlaagerilaulajia apinoivat pikkupimut osuvat säveleen silloin tällöin. Tämäkö on messumusiikin kehittämistä? Kysymys ei ole musiikkimausta, vaan estetiikan tajusta. Jumalalle ja pelastusta etsivälle seurakunnalle pitää tarjota parasta mitä ihmisvoimin voi luoda.
Voin aika hyvällä asiantuntemuksella ja kokemuksella vakuuttaa, että em. bändien ”johtaminen” ei vastaa sibiksen läpikäyneiden kanttoreittemme vaatimustasoa.