Puhumme usein uudistamisesta ja kehittämisestä, kun tarkoitamme sitä, miten voisimme tehdä messusta tuoreemman, läheisemmän ja puhuttelevamman. Uudistaminen ja kehittäminen eivät sanoina kerro vielä siitä, minkä toivotaan olevan olevan muutoksen suunta.
Kuluneella viikolla olin kouluttajana jumalanpalveluskurssilla ja siellä opin kokeneelta työtoveriltani Juhani Holmalta hyvän käytännön, miten messua voi seurakunnassa tuoreuttaa. Juhani ehdotti, että messuun voisi tehdä jonkin harkitun uudistuksen aina uuden kirkkovuoden alkaessa: uusi vuosi, uusi käytäntö.
Ensimmäisen adventin messuun tulee usein keskimääräistä enemmän porukkaa. Silloin olisi hyvä tilanne opettaa laajalle joukolle yhtaikaa jokin uusi käytäntö.
Uutta käyttöön otettavaa tapaa valitessa ehdottaisin valittavaksi sellaista, joka lisää seurakunnan yhteisöllisyyden kokemusta. Se voisi olla esirukouksen välilause, jonka kaikki sanovat yhteen ääneen, seurakuntalaisten vahvempi rooli joka sunnuntai esirukouksen toteuttamisessa ja jopa tekemisessä tai vaikka tervetulotiimi, jossa seurakuntalaiset olisivat joka sunnuntai toivottamassa kirkkoon tulija tervetulleeksi.
Uusi käytäntö voisi olla psalmien käyttö joka sunnuntai. Itse pidän siitä, että se luetaan vuorolukuna seurakuntalaisten voimin. Entä joko teidän seurakunnassa lauletaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa ehtoollisrukouksen keskellä oleva muistorukous
S Me julistamme hänen kuolemaansa.
Me todistamme hänen ylösnousemustaan.
Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.?
Vai olisiko aika ottaa käyttöö rauhan tervehdys joka sunnuntai?
Messun tuoreeksi tekeminen voi loppujen lopuksi olla melko pienen vaivan takana. Riittää, kun tehdään yksi asia kerrallaan.
Minun mielestäni messua eli ehtoollisjumalanpalvelusta ei tarvitse tuoreuttaa millään konsteilla. Sälytettäköön tämä yksi samanlaisena, jossa seurakunta hiljentyy aidosti Herran edessä. Jossa toimitetaan Hänen palvemisessaan tarpeelliset asiat. Julistetaan raamatullista sanaa, hiljennytään omien syntien tutkailuun ja otetaan vastaan terveeksitekevä synninpäästö ja siihen liittyvä Herran ruumiin ja veren nauttiminen. Siinä yhteydessä on syytä muistaa mitä Herran apostoli Paavali kirjoittaa kelvottomasta nauttimisesta niin, että ehtoollinen saisi tervehdyttää sielun, ruumiin ja hengen Pyhässä Hengessä Jumalan tahdon mukaiseksi.
Sitten voidaan muina aikoina järjestää osallistuvia tilaisuuksia. Voidaan pitää raamattutunteja,joiden jälkeen voidaan avata keskustelu aiheesta tai mistä tahansa, mikä kuulijoita kiinnostaa tai painaa.
En tiedä onko tämä toivomus ollenkaan yleinen, mutta yhäkin ortodoksijumiksia ikävöivänä toivon, että luterilaisesta kirkostakin löytyisi joskus messu, jossa voisi ”akatisto”, seisoen, kunnioittaa sitä Jumaluuden prinsiippiä, jota elämänsä aikana on oppinut rakastamaan yli kaiken.
” Kunnia olkoon pyhälle, yksiolennolliselle, eläväksitekevälle ja jakaantumattomalle Kolminaisuudelle alati, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.” ja ” Puolusta, pelasta, armahda ja varjele meitä, Jumala, Sinun armollasi. Herra armahda.”
Yksi elämän ”isoista hetkistä” oli vielä ortodoksikirkkoon kuulumattomana osallistua Rhodoksella ”jumikseen”, joka alkoi klo. 7.00 aamulla ja kesti klo 11.00 asti. Vasemmalla eli naisten puolella istuneena en ymmärtänyt sanoista muuta kuin sanan ”sofia”, jonka pappi lauloi, kun tuli ”kaikkein pyhimmästä”, mutta silti olin mukana kaikkine polvirukouksineen loppuun asti.
Niin, miksi me luterilaiset häpeämme omaa messuamme niin, että olemme valmiit muuttelemaan sitä joka mutkassa ja kaarteessa? Ortodoksit eivät niin tee, ja silti heidän kirkostaan puhuttaessa lähes aina ensimmäisenä mainitaan kauniit jumalanpalvelukset. Mitä luterilaisesta kirkosta mainitaan? Homoriidat. Naispappeuskeskustelu.
Hohhoijaa.
Komppaan Eliasta. Hohhoijaa. Minua pidetään varmaan melko liberaalina, mutta sanonpa vaan, että kun jossain vaiheessa muutettiin ’Oi Jumalan Karitsa….’ ihan eriksi säveliksi, niin se ei tuntunut ollenkaan pyhältä, eikä tunnu vieläkään. Kirkon jotkut porukat hihhuloi innoissaan jostain mitättömästä liru-uudistuksesta, kun oikeesti kyllä kirkolta ootan minäkin perinteitä. Virsikirjankin menivät muuttamaan. Hohhoijaa.
Lauri Lahtinen, olen iloinen, että olet kotonasi messussa sellaisen kuin se kotiseurakunnassasi on. Aito hiljentyminen onkin kaiken a ja o.
En kirjoituksessani siis tarkoittanut messun muuttamista tai ihmisten kosiskelemista muutoksilla. Kaikki ehdottamani muutokset ovat vanhoja ja perinteisia messutapoja, jotka meillä vain ovat vuosien varrella vain jääneet pois käytöstä. Sen myötä messu on muuttunut ”kuivemmaksi”. Vanhoihin tapoihin voi seurakunta palata, jos haluaa. Yhteisöllisyys voi rakentua myös sillä, että tehdään enemmän yhdessä.
Elias Tanni :”Mitä luterilaisesta kirkosta mainitaan? Homoriidat. Naispappeuskeskustelu.”
Toinen ei mielestäni ole huonompi kuin toinenkaan. Laadullisuudet ovat vain erilaiset. Kun ortodoksijumalanpalvelus puhuttelee taiteellisuudella ja ”sallii” ihmisille heidän sisäisen kokemuksensa, luterilaisen kirkon oppi perustuu [mielestäni] enemmän järjen ja omantunnon käyttöön. Luther teki uskonnosta älyllisen opin ja se näkyy jatkuvina juupas-eipäs -keskusteluina esimerkiksi naispappeudesta ja seksuaalivähemmistöistä.
En ole ortodoksikirkon ihannoija oikeastaan missään muussa suhteessa kuin heidän suhtautumisessaan jumalanpalvelukseen. Myös luterilaisuudessa voitaisiin toteuttaa spiritualiteettia, taiteellisuutta ja sisäistä kokemusta, jos vain haluttaisiin.
edit:typo
Mitä sille rauhantervehdykselle tapahtui? Luovuttiinko siitä sikainfluenssaepidemian vuoksi?
Juha Kajander, joko sikainfluenssaepidemian vuoksi tai lintuinfluenssan pelossa. Voisiko sen kuitenkin ottaa takaisin nyt? Vai onko niin, että kaivataan yhteisöllisyyttä, mutta pelätään solmia yhteyttä lähellä istuviin toisiin seurakuntalaisiin?
Elias Tanni: Niin, miksi me luterilaiset häpeämme omaa messuamme niin, että olemme valmiit muuttelemaan sitä joka mutkassa ja kaarteessa?
En usko, että kysymys on häpeästä. Seurakunnan elämä on juuri nyt ennen näkemättömässä murroksessa ja siinä joudutaan arvioimaan asioita uudestaan. Arvioinnin seurauksena ei, toivottavasti ainakaan, ole messun muutos vaan sitoutuminen siihen, mitä meillä jo on. Meillä on rikas ja monipuoliseen toteutukseen taipuva messu.