Jatkan julistukseen ja kristilliseen opetukseen liittyvien kysymysten pohdintaa, vaikka korona onkin nyt monien mielessä päällimmäisenä. Kenties poikkeuksellinen aika voi johtaa ihmisiä ajattelemaan perimmäisiä kysymyksiä ja myös kristillisen uskon perusteita. Tämän kertaisen kirjoitukseni aiheena on uskon ja varmuuden suhde.
Kirkon historiasta muistamme hengellisiä isiä, jotka etsivät pitkään sisäistä rauhaa. Esimerkkeinä tällaisista etsijöistä voidaan mainita Martti Luther, Paavo Ruotsalainen ja F.G. Hedberg. . Kun he sitten löysivät etsimänsä, liikkeellä lähti tapahtumien vyöry – niin merkittävä tämä löytö oli.
Minkälaisen merkityksen julistaja antaa pelastusta koskevalle varmuudelle? Millä tavalla ymmärrämme asian ja opetamme siitä? Kyseessä on sielunhoidollinen asia, joka voi olla tämänkin päivän sanankuulijalle polttava. Ainakin omalla kohdallani kysymys varmuuteen pääsystä oli yksi herätykseni alkuaikojen olennaisimmista kysymyksistä. On ymmärrettävää ja oikein, että ihminen pyrkii löytämään jalkojensa alle tukevan perustuksen, jolla seistä.
Edellä mainittujen hengellisten isien opetuksen mukaan ihmisen on mahdollista päästä varmuuteen pelastuksesta. Samalla on kuitenkin todettava asian toinen puoli: uskonvarmuus on ei ole vankkumaton ja pysyvä tila, joka olisi ihmisen sisimmässä kuten vesi pullossa. Luther joutui käymään uskontaistelua myös tornikokemuksensa jälkeen, Ruotsalainen puolestaan sai kokea, kuinka ”lasten leipä” eli armonkokemukset otettiin pois.
Mitä sitten Jonas Lagus opettaa asiasta? Kirjeessään J.F. Bergille (1836) Lagus sanoo, herännyt ihminen voi päästä varmuuteen. Sellainen käsitys, että armotilasta ei voitaisi tulla tietoiseksi, tekee ihmisen vain haluttomaksi etsimään elävä yhteyttä Vapahtajaan ja aiheuttaa sen, että hän tyytyy löyhään käsitykseen vanhurskauttamisesta, jonka hän olettaa tapahtuneen tietämättään. Miettimisen arvoinen väite tänäänkin.
Mitä sitten heränneen pitäisi tehdä, jotta hän pääsisi sisäiseen varmuuteen? Laguksen mukaan armoa etsivän sielun menettelyn tulee olla vakavaa ja oikeaa. Tämä merkitsee ensinnäkin sitä, että ihminen on sillä tavalla herännyt, että hän todella etsii pelastusta. Toiseksi hänen pitää totella Jeesuksen kutsua ja tulla Vapahtajan luo. Arkanakin ja vailla rohkeutta on ikävöitävä Herraa ja suunnattava katse häneen. Omavanhurskaus ja epäusko pitää torjua, eikä pyhitystä saa etsiä ennen kuin on päästy varmuuteen. Heränneen on tultava Kristuksen luo tuhlaajapojan tavoin ja annettava Jumalan vanhurskauttaa pelkästä armosta. Mielestäni me voimme edelleen opastaa etsiviä ihmisiä tällä tavalla.
Tässä yhteydessä on huomattava tärkeä seikka. Laguksen mukaan ahdistettu sielu ei välttämättä saa vanhurskauttamisen hetkellä täyttä varmuutta armotilastaan. Vaikka joidenkin kohdalla voi käydä näin, toisten kohdalla täyteen varmuuteen päästään vähitellen. Jumala antaa tämänkin lahjan kullekin oman viisautensa mukaisesti. Onkin tehtävä ero armotilan ja siitä saatavan varmuuden välillä. Varmuus ei seuraa automaattisesti vanhurskauttamista eikä niitä pidä missään nimessä samaistaa. Tämä ajatus tulee esille myös Laguksen arvostaman Pontoppidanin hartauskirjassa ”Uskon peili”, jota Lagus levitti seurakuntalaistensa keskuudessa. Kirjan keskeinen opetus tässä asiassa on: ”Me emme tule vanhurskaiksi siksi, että me tunnemme uskovamme, vaan siksi, että me uskomme.”
On siis mahdollista päästä varmuuteen, mutta uskonvarmuudesta ei sittenkään pidä tehdä itselleen vapahtajaa. Tämä kaksinaisuus on pidettävä mielessä pelastusvarmuudesta puhuttaessa. Armahtajaa ja armonkokemuksia ei pidä sekoittaa. Jos näin tehdään, ollaan vaarassa jäädä omien kokemusten tai niiden puutteen orjuuteen. Lainaan vielä herännäisjohtaja toista Laguksen kirjettä: ”Suuresti ihastuin, kuin sain kuulla, että Jumala johdattaa sinua pimeitä ja kuivia teitä sekä että et ole mielesi mukaan saanut varmuutta lapsenoikeudesta. – – – Tämä koulu, jossa Jumalan viisaus ja rakkaus pitää sinua, on terveellinen, koska opit varhain uskomaan näkemättä, so. ikävöimään ristiinnaulittua Vapahtaa rippumatta tuntuvasta armosta, jota moni käyttää väärin siten, että luottaa siihen, niin kuin tuntuva armo olisi kärsinyt kuoleman heidän puolestaan ja sovittanut heidät Jumalan kanssa. He uskovat niin kauan kuin tuntemista on, mutta sitten he epäilevät.”
Realismia on, että uskossa elettäessä joudutaan välillä kulkemaan pimeässä laaksossa ja kokemaan erilaisia kiusauksia. Nämä ajanjaksot saattavat olla pitkiäkin. Niihin liittyy olennaisesti kokemus siitä, että Jumala on kaukana eikä näytä vastaavan rukouksiin. Koetuksissa oltaessa varmuus omasta armotilasta on poissa ja epäilykset täyttävät mielen. Tällaisina aikoina on opittava uskomaan näkemättä, lepäämään pelkän sanan varassa. Jos taas kristitty samaistaa pelastusvarmuuden ja uskon, hän on vaarassa ajautua toivottomuuteen kiusausten erämaassa. Koetusten yhtenä tehtävänä onkin se, että ne harjoituttavat kilvoittelijaa panemaan toivonsa evankeliumin sanaan – riippumatta siitä, mitä oma sisin kulloinkin sanoo.
Kristityn toivo ei voi perustua koskaan siihen, mitä Jumala hänessä vaikuttaa. Toivon täytyy olla hänen ulkopuolellaan – Kristuksen täytetyssä työssä. Evankeliumi onkin sana siitä, mitä Jumala on jo tehnyt. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty” (Room. 5:10).
Tältä pohjalta kristitty voi sanoa yhdessä C.O. Roseniuksen kanssa kaikissa omantunnon kiusoissa: ”Vaikka paha luontoni riehuisi tuhat kertaa hurjemmin, vaikka syntini olisi tuhat kertaa suurempi, vaikka sydämeni tuomitsisi minut tuhat kertaa ankarammin, niin Jumala on kuitenkin suurempi kuin sydämeni ja Kristuksen veri ja kuuliaisuus mahtavampi kuin syntini. ”
Vaikea ja hyvä aihe.
Epäuskonhethet näyttäisivät vahvistavan kokemusta oikealla tiellä olemisesta. Syntyykö edellinen Ihmisen korjaavasta, subjektiivisuutta asiassa katsovasta alitajunnasta, vaikko ulkoisesta vaikutuksesta on tietysti haastava katsoa.
Oikean uskon Jumala Lutherin mukaan antaa sille jolle Hän tahtoo. Miten sitten muiden kanssa.
Tämä sielunhoito blogissanne tarkoittaa lupausta saada uskoa mihin sitten pappi yhdistää Raamatun lupauksia. Useasti ne auttavatkin seuraavaan epäuskon hetkeen asti.
Kiitos selkeästä blogista. Poikkeuksellista tässä monin tavoin sekavassa blogi- ja kommenttiviidakossa.
Tunteet ovat mitä ovat, välillä paistaa heleästi, välillä ukkonen jytistää, välillä on sumuista ja harmaata. Mutta kaiken sen alla voi tuntea tukevan kalliopohjan, Kristuksen työn. Tunteet ovat psyyken luontaista vaihtelua, mutta sielu tai henki (en kylläkään ymmärrä niiden eroa) voi samanaikaisesti kokea varmuutta, että on osallinen Jumalan lapseudesta.
Tuo lopussa siteeraamasi lause Roseniukselta oli hyvin lohdullinen. En ollut siihen törmännyt, vaikka olen hänen tekstejään lukenut, joskaan en vähään aikaan.
Mutta onko niin, että tämänkaltaiset hengelliset pohdinnat eivät enää kosketa ihmisiä? Tai ihmiset eivät tavoita niitä? Nyt kompuroidaan ja harhaillaan kaiken maailman sivupoluilla ja keskeisiksi ovat muodostuneet kehälliset asiat.
Meidän täytyy nyt opetella noudattamaan käskyjä. Käskyä käskyn päälle ja läksyä läksyä päälle.
Käskyjen noudattaminen ei ole kristikansalle ollut mieleen, ja nyt pitää noudattaa ihan ihmisten käskyjä.
Kiitos jälleen hyvästä blogista, joka osuu Kristinuskon ytimeen.
Uskonvarmuudessa on oikeastaan kysymys Jumalaan luottamisesta. voinko luottaa Jumalan Armoon, vaikka olen kurja ihminen, jota vaatimukset ahdistaa. Kelpaanko minä? Millä perusteella?
Oman vaeltamisen huumaavimpia hetkiä on ollut käsittää, että Jumala on Pelastanut minut Evankeliumin lupausten kautta Kristuksessa. Autuas ihminen on sellainen, jonka Jumala on Pelastanut, jolle Jumala ei lue syntiä. Pelastus on tosiaan tapahtunut minusta riippumatta ja minun ulkopuolella ja olen saanut kaiken Lahjaksi Evankeliumin kautta, joka vaikuttaa ihmisessä luottamusta Jumalan tahtoon ja että pelastus tulee Hänen Poikansa uskon kautta.
Paavali kirjoittaa: ”Ja sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niinkuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte.” 1.Tess.2:13
Jumalan Sana vaikuttaa ihmisessä, niin, että ihminen luottaa Jumalan Armoon ja näin kestää maailmassa, missä valhe ja vääryys pyrkii peittämään Totuuden.
Johannes kirjoittaa:
”En minä ole kirjoittanut teille sentähden, ettette totuutta tiedä, vaan sentähden, että te tiedätte sen ja ettei mikään valhe ole totuudesta.
Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan.
Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä.
Minkä te olette alusta asti kuulleet, se pysyköön teissä. Jos teissä pysyy se, minkä olette alusta asti kuulleet, niin tekin pysytte Pojassa ja Isässä.
Ja tämä on se lupaus, minkä hän on meille luvannut: iankaikkinen elämä.
1.joh.2:21-25
Hedbergistä en tiedä mutta Paavo ja Luther eivät suinkaan löytäneet mitään pysyvää sisäistä rauhaa vaan heillä oli elämän mittainen kamppailu juuri sielun rauhan suhteen. Kerran he sen löysivät ja sen jälkeen he tiesivät mihin suuntaan mennä kun uudet koettelemukset tulivat. Mutta kummankin elämä oli hyvin kivulloista ei mitenkään rauhan suhteen esimerkiksi kelpaavaa.
Olen samaa mieltä Markku Hirnin kanssa siitä, että mm. Paavon ja Lutherin elämä oli ristiä täynnä ja siten myös rauhattomuutta ja kamppailua uskossa. Paavo lähti Puolaan, käännytettiin takaisin ja sai nöyryyttävällä paluumatkalla keuhkokuumeen. Lisäksi häntä potkaisi hevonen rintaan, että kaikki luulivat että hän kuoli jne. Luther makasi viikon masentuneena vuoteessa ja kun mikään ei näyttänyt auttavan Käthe pukeutui hautajaisasuun ja meni Lutherin vuoteen viereen. Luther havahtui ja kysyi: – Kuka on kuollut -? Käthe vastasi! -Jumala on kuollut – ! Sen jälkeen Luther nousi välittömästi vuoteesta ja aloitti työnteon.
Entäpä tuo Lutherin luostariajan kamppailu? Tiedämme, kun salama oli heittänyt Lutherin maahan hän ”Pyhää Annaa” rukoillen kolkutti Erfurtin augustiinolais-eremiittien luostarin ovea ja anoi sisäänpääsyä. Lupaus oli lupaus Jumalalle – ystävien estelyistä huolimatta, vaikka hän totesikin: En ruvennut mielelläni munkiksi. (1505-1512)
Luostarissa ja kirkon neuvoissa, joihin hänellä oli horjumaton usko hän törmäsi kuitenkin keskeiseen ongelmaan lain ja evankeliumin, vaatimuksen ja lahjan välillä. a) Jumala on armollinen katuvalle – mutta oikean katumuksen edellytyksellä ja b) Syntien anteeksantamusta ei voi ottaa pakosta, se on puhdas lahja – mutta ensin täytyy valmistautua siihen.
Toisin sanoen, mitä on oikea katumus? Jos se oli ilman rakkautta absoluutio ei pätenyt. Mitä on oikea valmistautuminen, että se riittää armon saamiseksi? Jos kerran vaatimus on absoluuttinen, ja lahjaan on asetettu ehtoja, niin viime kädessä lahjan täytyy tulla riippuvaiseksi vaatimuksen absoluuttisesta täyttämisestä. Umpikuja oli täydellinen, ellei Jumalan lain vaatimusta alenneta. Se oli kuitenkin Lutherille täysi mahdottomuus. Mikä Lutheria vaivasi on synti so. voimattomuus vaatimuksen edessä rakastaa Jumalaa yli kaiken muun. Siihen hän ei päässyt kirkon opettamilla keinoilla.
Varmuus Jumalan armosta löytyi vasta sitten, kun hänelle valkeni, että yksin uskolla omistettu Kristus on meidän vanhurskautemme Jumalan edessä. Luther arvostelee nimenomaan skolastikkoja siitä, kun ”he arvelevat, ettei ihmisellä voi olla mitään varmuutta siitä, onko hän pelastuksen tilassa vai ei.” (WA 2, 458)
On todella mielenkiintoista pohtia mitkä olivat Lutherin elämänikäisen valtaisan häne lopulta juoppohulluuden partaalle ajaneen syyllisyyden ja luostariin pakenemisen todellinen syy. Mihinkään ’salamaan’ en usko, ehkäpä paempi selitys löytyy häne ystävästään Alexista.
Seppo, muistaakseni me olemme käsitelleet aikaisemmin tuon tapauksen mihin viittaat, katolisena mustamaaluksena.
Erityinen kiitos blogistille aivan keskeisten asioiden esilletuomisesta.
Kostin kanssa on helppo olla samaa mieltä. On myös hyvä syventä siihen mitä tarkoittaa oleminen ja eläminen KristukseSSA. Luther ja monet Hengen miehet ja naiset ovat usein hyvin ristiriitaisia henkilöitä ulkoiselta olemukseltaan, mutta kuitenkin heillä on taistelun keskelläkin tietty lepo ja rauha. Näin olen ymmrtänyt ja lukenut. Nyt juuri menossa taas kerran Agustinuksen teos: ”Henki ja kirjain.” (n 400 jkr julkaistu), joka on kulunut myös Lutherin käsissä. Augustinus oli myös monella tavalla koeteltu ja taistelu manikealaisuutta ja Pelagiusta vastaan repi miestä monin tavoin.
”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”
Joh.16:33
…että teillä minussa olisi rauha…
Kuten myös Ismo. Meillä on yhteiset intressit paneutua Paavalin, Lutherin ja monien muiden henkilöiden hengellisiin kokemuksiin ja syventyä niihin. Andrea van Dülmen kertoo Lutherista, että hän syksystä 1509 lähtien lukee reunahuomautuksia tehden Augustinuksen kirjoituksia mm. Jumalan valtakunnasta ja Kolminaisuudesta ja tästä alkaa vuosia kestävä intensiivinen työskentely Augustinuksen parissa, jota Luther pitää parhaana teologina, ja jota hän siteeraa koko elinaikansa.
Valitettavasti on vaan todettava, että kenties Lutherin persoona on nykyään hieman epäsuosiossa. En kuitenkaan ole koskaan lukenut yhtä syvällistä tekstiä, mitä Lutherin selitysteos 1.Mooseksen kirjaan sisältää.
Jep, Luther on kirjoittanut paljon, mutta hyvin harvat perustavat mielipiteensä hänen kirjoituksiinsa, koska niitä ei ole edes luettu. Ennakkokäsityksiä ruokitaan ja mustamaalataan. Sama pätee myös Raamattuun, liian usein kuulee kysymykseen:
”Oletko lukenut Raamattua?” Vastauksen: ”En, mutta tiedän mitä siellä lukee.”
Lutherin ”Galatalaiskirjeen selitys” on järisyttävä teos Kristillisen uskon tulkintana ja selventäjänä.