Tällä viikolla kirkolliskokouksemme keskustelee jälleen aloitteesta kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta. Edessä on ratkaiseva äänestys, jossa muutosta kannattavilta edellytetään 3/4 äänten enemmistöä. Sellaista ei ilmeisesti ole luvassa ja Perustevaliokunnan mietinnössä pohjaesityksenäkin on aloitteen raukeamaan jättäminen.
Taustalla on asetelma jossa osa kirkon papeista uhmaa piispojen ohjeistusta, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen ei ole mahdollista. Näille papeille vaihtoehto rukoilla maistraatissa vihityn parin puolesta ja heidän kanssaan ei kelpaa. Asetelma on viime kädessä periaatteellinen: onko sillä ja saako sillä olla kirkossa jotain merkitystä mitä sukupuolta avioliiton kumppanit ovat.
Muutokset kirkon virallisiin opillisiin linjauksiin vaativat 3/4 määräenemmistön. Samaa sukupuolta olevien vihkimiseen tarkoitettu uusi toimitiskaava vaatii niin ikään 3/4 määräenemmistön. Muutosta haluavan Tulkaa kaikki liikkeen piirissä on viritetty taktiikkaa, että jätetään kirkon opilliset linjaukset ja toimituskaavat ennalleen, mutta muutetaan vihkitoimitusten käytäntö. Tällä tavoitellaan määräenemmistövaatimuksen kiertämistä. Keinoksi on kaavailtu pastoraalista ohjetta, jolla muutettaisiin alkuperäisten vihkikaavojen intentio sellaiseksi, että myös samaa sukupuolta olevien vihkiminen olisi mahdollista.
Kompromissi ei kelpaa, sillä itse vihkitoimitusten osalta kyse on kaikki tai ei mitään asetelmasta. Se mikä ei ole kaikki, on silloin ei mitään. Riisien pitää lentää samalla tavalla minkä tahansa kirkon rappusilla aviopuolisoiden sukupuolesta riippumatta. Jos aviopuolison sukupuolelle jää edelleen myös käytännön tasolla jotain merkitystä, on se silloin muutosta tavoitteleville ei mitään.
Mikä sitten voisi olla kompromissi? Ehkä sellainen asetelma, jossa vihki- ja siunauskaavat ovat edelleenkin tarkoitettu vain miehen ja naisen väliseen toimitukseen, mutta yksittäistä pappia ei kuitenkaan rangaistaisi niihin kuuluvien yksittäisten osien soveltamisesta samaa sukupuolta olevaan pariin. Tämä vastaisi käytäntöä, jonka hiippakunnat omaksuivat ns. parisuhderukousten suhteen.
Sitä vastoin kirkkolain mukaisesta seuraamuksesta olisi edelleenkin uhka tilanteissa, jossa pappi kirkollisen toimituksen yhteydessä tai muutoin pappisvirkaansa toimittaessaan julkisesti uhmaa kirkon opetusta avioliitosta miehen ja naisen välisenä elinikäiseksi tarkoitettuna liittona. Tämä tukee papin kaitsennallista sidettä hiippakuntaansa, mutta ei rajoita hänen sananvapauttaan pappisvirkansa toimittamisen ulkopuolella.
Ei siis asiasta toisin ajattelevien selätystä, eikä kirkollisen päätöksentekoprosessin vedätystä, vaan hapuilevan kirkollisen ykseyden vaalintaa tässäkin tilanteessa, jossa täyttä opillista yksimielisyyttä ei enää vallitse.
Eikö kaikkein yksinkertaisin ratkaisu olisi, että kirkko antaisi pappiensa vihkiä kenet vain maallinen laki valtuuttaa. Mutta samalla kirkko selkeästi toteaisi, että nämä vihkimiset eivät ole kirkollisia eikä niillä ole kirkon mandaattia vaan papit toimivat ikään kuin maallisina virkahenkilöinä niitä toimittaessaan, ja vapaa-ajallaan. Näin ei tarvitsisi riidellä, kaikki saisivat mitä haluavat ja kirkko voisi säilyttää vihkioikeutensa sekä perinteisen avioliittokäsityksensä.
Timo, luulenpa että täm tuntuis lian oisen luokan ratkaisultä tälle porukalle. Näinhän nyt tehdään jo kun kapinapapit suorittavat vihkimyksiä. Ei tilanne tunnu kelpaavan tälle joukolle. Minun on vaikea uskoa, että ainakaan pitkässä juoksussa nämä suostuvat mihinkään muuhun kuin omaan tavoitteeseensa, että homotkin vihitään kirkossa virallisesti niinkuin heterot. Vain tämä on heille tasa-arvoa. Kaikki muu on kuitenkin jonkun asteista syrjintää. Olen siksi alkanut ajatelle, että ehkä paras olisi olla hakematta kirkon sisällä mtään kompromisseja ja vain ohjata tämä joukko perustamaan uusi kirkkokunta. Koko kina ratkeaisi sitten niin. Tämä ei ooe erityisen läpityöstetty ajatus, mutta silloin ainakin kaikki saisivat tässä suhteessa mitä haluavat. Ja ennenkaikkea kirkon opetus ja käytäntö jäisi ennelleen.
Antti Hämäläinen: ” Olen siksi alkanut ajatelle, että ehkä paras olisi olla hakematta kirkon sisällä mtään kompromisseja ja vain ohjata tämä joukko perustamaan uusi kirkkokunta.”
Tällaisen järjestelyn ongelma on mielestäni siinä, että nykyisellään taitaa olla niin, että enemmistö sekä papeista että seurakuntalaisista kannattaa samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. En oikein pidä realistisena, että vähemmistö näyttäisi enemmistölle ovea.
Aivan samasta syystä määrävähemmistösäännöllä ei pysty loputtomasti kantamaan vettä kaivoon, jos enemmistö kokee vähemmistön näkemyksen arvottomaksi. Loppupeleissä de facto tulee aina voittamaan de juren, paitsi diktatuureissa.
Vihervaara. ”Tällaisen järjestelyn ongelma on mielestäni siinä, että nykyisellään taitaa olla niin, että enemmistö sekä papeista että seurakuntalaisista kannattaa samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. En oikein pidä realistisena, että vähemmistö näyttäisi enemmistölle ovea.”
Luulen kuitenkin,että erilaiset gallupit eivät anna oikeaa kuvaa siitä, miten tilanne olisi, jos oikeasti tulisi sellainen vääntö, että kirkko jakaantuisi. Silloinhan kysymykset mietittäisiin uudelleen ja myös sitä tausta vasten, mistä oltaisiin valmiita luopumaan tai mitä maksamaan mistäkin muutoksesta?
Olen jo sanonut, että mitä sanon on raakile ajatuksena, mutta kannattaa kuitenkin pohtia, olisiko kirkon jakaantuminen tässä mikään lopullinen katastrofi. Epäilen siis , että ei ehkä vättämättä olisi.
Käytännössä kirkon jakautuminen tuskin tapahtuisi siten, että yhdelle porukalle vain näytettäisiin ovea (kuten kävi lähetyshiippakunnan tapauksessa) vaan kirkko aidosti jakautuisi kahtia. Osapuolten koolla voitaisiin spekuloida, mutta oletettavaa että kumpaankin ryhmään kuuluisi yli miljoona jäsentä. Ei sellaista määrää enää marssiteta pihalle ”te ette enää kuulu tänne” huutojen saattelemana.
Kirkko joutuisi itse organisoimaan jakautumisensa. Tarkoittaisiko tämä sitten sitä, että seurakunnat postittaisivat jokaiselle jäsenelleen kirjeen, jossa kerrottaisiin kahden uuden kirkkokunnan perustamisesta: luterilais-liberaalin ja luterilais-konservatiivisen. Kirjeessä jokaista seurakuntalaista pyydettäisiin valitsemaan, kumpaan seurakuntaan haluaa liittyä.
Samalla kirkko joutuisi miettimään, säilytetäänkö osa hallinnosta yhteisenä vai eroavatko tiet niin pitkälle, että jokainen seurakunta jakautuu, perustetaan rinnakkaiset 9 hiippakuntaa ja valitaan 10 uutta piispaa. Todennäköisesti tämä johtaisi siihen, että hiippakuntien hajotessa ja uusien muodostuessa edessä olisi 20 piispanvaalia, jolla kumpaankin kirkkoon valittaisiin uusi johtajista. Ja voi sitä taistelua kun pitäisi päättää, kumman kirkon omaisuutta on kenttäpiispan virka.
Seuraavaksi jouduttaisiin ratkaisemaan kirkon omaisuuden kohtalo, erityisesti kirkkorakennusten ja muiden kiinteistöjen. Yksi vaihtoehto olisi siirtää suurin osa kiinteistöistä neutraalille kolmannelle osapuolelle, jolta sekä evankelis-liberaali että evankelis-konservatiivinen kirkko vuokraisivat tiloja käyttöönsä. Mahdollisesti tuo vaatisi jumalanpalvelusten aikojen muuttamista, koska jos paikkakunnalla on vain yksi kirkkorakennus, kumpikin kirkko ei voisi palvoa siellä samaan aikaan.
Uskon, että lopputuloksena konservatiiviyhteisö olisi aika pienehkö ja kutistuva, mutta toisaalta hyvin aktiivinen ja ”Raamatun sanalle uskollinen”. Epäilemättä konservatiivisimmalle siivelle tämä olisi samanlainen märkä päiväuni kuin maakuntahallinto kepulaisille. Tämä joukkue todennäköisesti pystyisi rahoittamaan toimintansa verotuloilla, jos nämä kaksi uutta kirkkokuntaa saisivat edelleen kirkollisveroa periä.
Liberaalimpi joukkue olisi merkittävästi vähemmän uskontoon sitoutunutta sikäli että siinä joukossa tapakristittyjen määrä olisi merkittävä. On myös oletettavaa, että varsinkin tässä joukosta kirkon kahtiajako ennennäkemättömän eroaallon. Päivi Räsäsen homokommentit jäisivät kauas taakse ja saatettaisiin puhua yli miljoonan jäsenen joukkoerosta. Tälle joukkueelle suosittelisin ratkaisuksi ilmaista jäsenyyttä, jäsenten aktiivisuuteen perustuvaa perustoimintaa sekä toiminnan rahoittamista toimitusten hinnoittelun kautta (maksulliset ristiäiset, häät ja hautajaiset). Tämä voisi toimia kevyellä organisaatiolla, joka erikoistuisi kristillisten ohjelmapalveluiden tuottamiseen.
Vihervaara. ”Tarkoittaisiko tämä sitten sitä, että seurakunnat postittaisivat jokaiselle jäsenelleen kirjeen, jossa kerrottaisiin kahden uuden kirkkokunnan perustamisesta: luterilais-liberaalin ja luterilais-konservatiivisen”.
Luterilais-konservatiivinenhan meillä jo on, joten se vain pysyisi ennallaan. Sehän olisi luontevin järjestys muutenkin. Siis uusi liberaali kirkko lohkeaisi siitä irti jotenkin.
Tämä kuvio on mietittäväksi, enkä ole sitä mitenkään loppuun asti pohtinut,enkä ehkä osaakaan.
Varmaan tätä viisauden määrää Jumalakin ihmettelee. Puhdas oppi on siis kirkon kirjastossa Tunnustuskirjoissa ja niihin ei kajota, mutta sitten jokainen tekee mitä haluaa. Olisiko yhtään ajateltava sitä, että kumpaa voidaan oikeasti muuttaa Raamattua vai imaa mielipidettä, jos ne joutuvat ristiriitaan. Enää on turhia puheita puhua paljon ykseydestä ja yhteydestä. Kyllä voidaan olla samassa kasassa kuin rapautunut kallio, mutta sellaisen päälle ei kukaan viisas rakenna.
Lauri. ” Olisiko yhtään ajateltava sitä, että kumpaa voidaan oikeasti muuttaa Raamattua vai imaa mielipidettä, jos ne joutuvat ristiriitaan”.
Raamatun sana ja Kristuskallio on ainoa kestävä perusta. Siksi kirkon sisään ei voi synnyttää toista avioliittokäytäntöä mutta ei myöskään voida muuttaa nykyistä. Siksi olisi viisainta antaa skismaatikkojen mennä menojaan. Ei kirkkoa täydy väkisin koossa pitää. Yhteyttähän sitten voidaan rakentaa uudestaan uudesta lähtökohdasta jos tulee repeämä. OIkea hengen yhteys on muutakin kuin kirkkojen yhteyttä, mutta myös sitä.
Lahtinen: ”että kumpaa voidaan oikeasti muuttaa Raamattua vai imaa mielipidettä,”
Mitä vain voidaan muuttaa äänestämällä – kirkossakin.
Lauria komppaan, Raamattua ei voi muuttaa ja kuitenkin moni yrittää sitä ja repii itsensä pahoin sitä tehdessään. Jos nuo repivät ovat pappeja ja kirjanoppineita, niin vielä pahempi juttu…
”Mitä siis on tämä kirjoitus: ’Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi’?
Jokainen, joka kaatuu siihen kiveen, ruhjoutuu, mutta jonka päälle se kaatuu, sen se murskaa.”
Ja kirjanoppineet ja ylipapit tahtoivat ottaa hänet sillä hetkellä kiinni, mutta he pelkäsivät kansaa; sillä he ymmärsivät, että hän oli puhunut sen vertauksen heistä.
Luuk.20:17-19
Ruotsissa näemme, mitä tapahtuu, kun avioliittokäytäntä muutetaan kirkossa. Ja tässä on tärkeä pitää mielessä, että ensin muutetaan Raamatun tulkintaperiaatetta niin, ettei se enää ole mitään pyhää Jumalan sanaa. Sitten alkavat muut muutokset kun kirkosta tehdään ihmsten näköinen kun kirkon Herra on ensin ajettu nurkkaan, tai jopa ulos kirkosta.
Ruotsissa on kirkossa parhaillaan syvenevä opillinen ja moraalinen sekamelska. Minusta näyttää siltä, että siellä lopulta päädytään jonkunlaiseen synkretismiin, kaikkien uskojen/ uskontojen tasa-arvoon ja sekoitukseen. Näinhän käy kun pääasia on että kaikki saavat mitä haluavat. Siis homojen kirkollinen vihkiminen näyttää sitten olevan vain alkusoitto muunlaisillekin muutoksille, kuin eräänlainen rajan ylitys.
Tässä koko kysymyksessä myös mitä meidän kirkkoomme tulee, on ykseyttä vaaliessa ajateltava, kuinka paljon sellaisia kristittyjä on, joille on mahdotonta pysyä kirkossa jos se muuttaa avioliittonäkemyksensä. Siis joille tässä on jonkunlainen takaraja?
Jos siis avioliittonäkemys jotenkin muutetaan , kuinka moni eroaisi kirkosta sen myötä. Itse ajattelen, että osa herätysliikkeistäkin lähtisi, esim. Kansanlähetys ja SLEY?
Mikä siis olisi pahempi menetys kirkolle, nämä uskovat vai homojen vihkimystä ajavat papit ja heitä seuraavat seurakuntalaiset, jos jonkun näistä pitäisi lähteä?
Uskovien merkitystä kirkossa ei kannata vähätellä ja ajattelen että se on kyllä suurempi kuin ymmärretään. Pelkästään siksi, että lähinnä tässä joukossa on esirukoilijoita.
”Mikä siis olisi pahempi menetys kirkolle, nämä uskovat vai homojen vihkimystä ajavat papit ja heitä seuraavat seurakuntalaiset, jos jonkun näistä pitäisi lähteä?”
Pahempi menetys olisi se, jonka myötä menisi eniten jäseniä, eli verorahaa. Se on myös merkittävä syy siihen, että monet ”uskovat” pysyvät tiukasti kirkossa, vaikka opilliset näkemykset ovat jyrkässä ristiriidassa kirkon ”virallisen” näkemyksen kanssa. Ajattelepa vaikka lestadiolaisia.
Kirkon ongelma ei ole homoliitoissa, naispappeudessa tai eronneiden vihkimisessä. Nuo ilmiöt eivät ole salajuonia kirkkoa vastaan. Ne ovat seurausta siitä, että vapaassa maassa ihmiset saavat tietoa, oppivat ja muuttavat sen seurauksena suhtautumistaan. Siksi Suomen kaltaisissa maissa kirkko joutuu muuttumaan ja sopeutumaan kohtuullisen vikkelästi, jos aikoo pärjätä.
”Kirkon ongelma ei ole homoliitoissa, naispappeudessa tai eronneiden vihkimisessä. Nuo ilmiöt eivät ole salajuonia kirkkoa vastaan.Ne ovat seurausta siitä, että vapaassa maassa ihmiset saavat tietoa, oppivat ja muuttavat sen seurauksena suhtautumistaan.”
—–
-Mitä tietoa tai oppimista liittyy naispappeuteen tai eronneiden vihkimiseen, mikä on saanut ihmisiä muuttamaan suhtautumistaan? Mitä uutta tietoa itse olet näistä saanut?
”Mitä tietoa tai oppimista liittyy naispappeuteen tai eronneiden vihkimiseen, mikä on saanut ihmisiä muuttamaan suhtautumistaan? Mitä uutta tietoa itse olet näistä saanut?”
Voit oikein hyvin käyttää oppimisen sijasta muutakin sanaa, jos se häiritsee. Pointti kuitenkin on se, että Suomessa kirkko joutui muuttamaan kantaansa noissa asioissa. Ellei olisi muuttanut, olisi seurannut jäsenkato ja taloudellisia vaikeuksia. Sama riski, tosin ehkä vähäisempänä, koskee suhtautumista samansukupuolisten avioliittoihin.
Naispappeus tai eronneiden vihkiminen ei ole vaikuttanut minuun, enkä ole niistä erityisemmin tietoa hankkinut. Tärkeää niissä on se, että ne kuvastavat yhteiskunnan kehittymistä ja sitä, että kirkko seuraa perässä.
Voin kuitenkin antaa sinulle esimerkin henkilökohtaisessta oppimisestani. Pienenä poikana pienessä kylässä opin eka kerran, että on olemassa homoja. Silloisissa viiteryhmissäni mokomiin suhtauduttiin jyrkän kielteisesti, jopa vihamielisesti. Pienenä ajattelin, että niin pitääkin. Kasvoin isommaksi, lopulta aikuiseksi, ja opin. Nyt tiedän, että homoseksuaalisuutensa takia ihminen ei ole yhtään huonompi kuin muut. Ennen kaikkea olen oppinut sen, että on hyvä ajatus kohdella kaikkia ihmisiä hyvin ja tasapuolisesti.
Hämäläinen: ”Ruotsissa näemme, mitä tapahtuu, kun avioliittokäytäntä muutetaan kirkossa.”
Juu, tapahtuu se, että homoseksuaalitkin saavat halutessaan kirkollisen avioliittoon vihkimisen. Muutenkin Ruotsissa menee ihan kohtuullisen hyvin kuten muissakin, maailman onnellisimmissa sekulaareissa pohjoismaissa.
Hämäläinen: ”kun kirkon Herra on ensin ajettu nurkkaan, tai jopa ulos kirkosta.”
Kovin on heikko semmoinen kirkon herra, joka on ajettavissa ulos kirkosta.
”Voin kuitenkin antaa sinulle esimerkin henkilökohtaisessta oppimisestani. Pienenä poikana pienessä kylässä opin eka kerran, että on olemassa homoja. Silloisissa viiteryhmissäni mokomiin suhtauduttiin jyrkän kielteisesti, jopa vihamielisesti. Pienenä ajattelin, että niin pitääkin. Kasvoin isommaksi, lopulta aikuiseksi, ja opin. Nyt tiedän, että homoseksuaalisuutensa takia ihminen ei ole yhtään huonompi kuin muut. Ennen kaikkea olen oppinut sen, että on hyvä ajatus kohdella kaikkia ihmisiä hyvin ja tasapuolisesti.”
—–
-Kiitos tämän jakamisesta. Pidän itse sinällään hyvinkin positiivisena asiana, että homoseksuaalit ovat tulleet näkyviksi ja olen itse huomannut ainakin sen, etteivät he näytä eivätkä käyttäydy mitenkään erityisen ”homomaisesti”. Eivätkä ole muita huonompia.
Tästä huolimatta näen avioliitossa, sekä yhteiskunnan että kirkon ja kristinopin kannalta, erityismerkitystä, joka liittyy nimenomaan mieheyteen ja naiseuteen. Ja minusta näyttää, että ollaan vähän liian innokkaita tulkitsemaan tämä jotenkin siten, että homoseksuaalit ovat tämän vuoksi muita huonompia.
Olen oppinut ymmärtämään myös muita vähemmistöjä, myös niitä joista ei tällä hetkellä edes puhuta. En esim. pidä objektiseksuaaleja mitenkään höyrähtäneinä, mielisairaina tai sen oudompina kuin muitakaan ihmisiä.
Siltikään kirkon ei pitäisi itsestäänselvästi seurata yhteiskunnan muutoksia. Eikä jäsenkato ole suurin mahdollinen uhka.
”Naispappeus tai eronneiden vihkiminen ei ole vaikuttanut minuun, enkä ole niistä erityisemmin tietoa hankkinut. Tärkeää niissä on se, että ne kuvastavat yhteiskunnan kehittymistä ja sitä, että kirkko seuraa perässä.”
—-
-Minusta kaikki yhteiskunnassa tehdyt päätökset eivät ole olleet kehitystä. Yksi esimerkki on avioeron ja uudelleenvihkimisen jatkuva helpottaminen.
Hämäläinen: ”Uskovien merkitystä kirkossa ei kannata vähätellä ja ajattelen että se on kyllä suurempi kuin ymmärretään. Pelkästään siksi, että lähinnä tässä joukossa on esirukoilijoita.”
Juu, kyllä pirkkojalovaarojen ja leomellerien härskillä oman edun tavoitteluun tähtäävällä ”esirukoilemisella” on ollut varsin negatiivinen vaikutus kirkkoon ja sen uskottavuuteen.
Sinä Sari kun tykkäät sanojen merkityksistä, niin huomautan että pelkkä sana ”kehitys” ei ilmaise, millaisena joku ihminen kehitystä (muutosta) pitää;)
Yhteiskunnan sääntelystä on väitelty pitkään ja väitellään varmaan loputtomiin. Minusta on periaatteessa hyvä, ettei yhteiskunta pahemmin puutu esim. eroamiseen ja avioliittoon. Hyvä yhteiskunta hoitaa asiat niin, että ihmisillä on mahdollisimman hyvät valmiudet tehdä oikeita ja vastuullisia päätöksiä elämänsä suhteen.
Kirkon valta ihmisiin on (onneksi) heikentynyt, meillä lähes olemattomiin. Siksi kirkon liian hanakka ihmiselämän ohjeistaminen voi tulla sille kalliiksi. Niinpä kirkko on päätynyt hyväksymään esim. naisten tasa-arvon (melkein), naispappeuden (melkein), eronneiden vihkimisen (täysin?), jne. Lista epäilemättä tulee jatkumaan uusilla asioilla;)
”Sinä Sari kun tykkäät sanojen merkityksistä, niin huomautan että pelkkä sana “kehitys” ei ilmaise, millaisena joku ihminen kehitystä (muutosta) pitää;)”
—-
-Totta kyllä, että takerrun sanoihin, mutta en päästä itseäni yhtään helpommalla. Se tulee tavaksi kun muutaman vuoden opiskelee sanataidetta ja kirjoittamisen eri muotoja…
Olet ehkä oikeassa tuossa. Kuitenkin ymmärrän sanan ”kehitys” nimenomaan taantumuksen vastakohtana. Mutta toki voidaan puhua kehittymisestä väärään suuntaan tai negatiivisesta kehityksestä.
————–
”Yhteiskunnan sääntelystä on väitelty pitkään ja väitellään varmaan loputtomiin. Minusta on periaatteessa hyvä, ettei yhteiskunta pahemmin puutu esim. eroamiseen ja avioliittoon. Hyvä yhteiskunta hoitaa asiat niin, että ihmisillä on mahdollisimman hyvät valmiudet tehdä oikeita ja vastuullisia päätöksiä elämänsä suhteen.”
——-
-No, tässä kohden tullaan siihen kysymykseen, tai ainakin hyvin lähelle, että mitä syytä yhteiskunnalal on puuttua ihmisten yksityiselämään ja suhteisiin ylipäätään ja säädellä niitä. Eli siihen mihin sitä avioliittoa lopulta tarvitaan, jos sen kautta ihmsiten elämää ei saisia lainkaan rajoittaa eikä säädellä.
Eli tästä näkökulmasta tuo viimeinen lauseesi tarkoittaisi nähdäkseni samaa kuin hippiliikeen julistus vapaasta rakkaudesta 60-luvun kapinavuosina. Jolloin avioliitto nimenomaan nähtiin vapautta rajoittavana tekijänä.
Itse olen sitä mieltä, että vain tältä pohjalta avioliitolla on ylipäätään funktio ja tarkoitus yhteiskunnassa. Ja itse haluan edistää sen tiukentamista, jos sille tielle koskaan enää päästään.
https://sarastuslehti.com/2014/11/21/kuka-tappoi-avioliiton/
——
”Kirkon valta ihmisiin on (onneksi) heikentynyt, meillä lähes olemattomiin. Siksi kirkon liian hanakka ihmiselämän ohjeistaminen voi tulla sille kalliiksi. Niinpä kirkko on päätynyt hyväksymään esim. naisten tasa-arvon (melkein), naispappeuden (melkein), eronneiden vihkimisen (täysin?), jne. Lista epäilemättä tulee jatkumaan uusilla asioilla;)”
——-
-Tämä suuntaus ei voi johtaa muuhun kuin kansankirkon lopulliseen romahtamiseen. Mitä en oikeastaan pidä ei-toivottavana tuloksena. Konservatiiviset suuntaukset kasvavat ja toimivat kuten tähänkin asti. Vain kansankirkon asema horjuu. Ja nähdäkseni sen aika on ohi, vaikka uskon sen tuoneen myös hyvää yhteiskuntaan. Ollen ”matalan kynnyksen uskomisen” paikka monelle arjen ja juhlan kautta.
Joo, eiköhän siinä suunnilleen noin käy. Ei kirkko ehkä sentään romahda, mutta hiipuu, tosin kiihtyvällä vauhdilla. Lopulta jäsenmäärä asettuu jokseenkin todellisen kannatuksen tasolle, mikä lienee Suomessa hyvinkin alle puolet kansasta. Voi ehkä olla enemmänkin, jos kirkko sopeutuu riittävän hyvin vallitsevaan todellisuuteen.
Kirkon (vaikutus)valta on edelleen paljon suurempi kuin sen todellinen kannatus edellyttäisi, joten sillä on kyllä keinoja taistella hiipumista vastaan. Mutta niinhän se menee, että raha ja valta osaavat kyllä hoitaa asiansa hyvin;) Nykyinen kehitys on minusta tervettä, sillä kirkon valtava jäsenmäärä on perua ajalta, jolloin sillä oli valta pakottaa ihmiset ”uskoviksi” henkisen ja ruumiillisen väkivallan avulla.
”Nykyinen kehitys on minusta tervettä, sillä kirkon valtava jäsenmäärä on perua ajalta, jolloin sillä oli valta pakottaa ihmiset “uskoviksi” henkisen ja ruumiillisen väkivallan avulla.”
—–
-Tästä olen oikeastaan aivan samaa mieltä. Kirkon ei kuulu pelolla ja vallalla, tai ylipäätään, hallita yhteiskuntaa.
Sari weckroth, sinulla on nytkin kiinnostava linkki, eli nationalistinen, eurooppalaisen uuden oikeiston, tradionalistinen Sarastus-lehti. Olen toki siitä kuullut, mutta en aiemmin silmäillyt.
Muista Sari säilyttää se kaiken epäilemisen ja kyseeanlaistamisen periaatteesi, kun lueskelet tuota Sarastus-lehteä.
Wallentin.”Kovin on heikko semmoinen kirkon herra, joka on ajettavissa ulos kirkosta”.
No, tällainen Hän nyt kuitenkin kaikkivaltiudessaan on. Voimme päästä Hänestä eroon koska Hän kunnioittaa tahtoamme. Näinhän moni ihminen hylkää Hänet. Kirkon kuitenkin pitäisi tarjota Herralleen keskeinen paikka kaikessa.
Jukka Kivimäki,
olenko oikeassa, jos luen tekstiäsi niin, että tuet ratkaisua, jota Eila Helander esittää piispainkokoukselle tekemässään selvityksessä?
Hyvä kysymys. En kannata ratkaisua sellaisenaan, mutta ehdotusta kannattaa hioa eteenpäin.
Mikäli annetaan joitakin uusia vapauksia, pitää samalla näille vapauksille asetta myös rajat. Yksittäisellä papilla saattaa olla omalle toiminalleen vaikka millaisia teologisia perusteita., mutta se ei yksinkertaisesti käy. Jos ne poikkeavat olennaisesti yhteisesti punnituista, niin ne täytyy etukäteen testauttaa vähintäänkin omalla piispalla.
Ns. Parisuhderukous on siinä mielessä turvallinen ratkaisu, että se vastaa statusta ennen 1.3.2017, eikä avaa Pandoran lipasta. Pitäytymällä siinä saadaan aikaa hioa niitä rajoja joiden puitteissa kirkon ykseyden säilyminen on edelleen mahdollista.
Kysymys ykseydestä on kirkossa paljon laajempi kuin avioliittokysymys. Mitä ovat kirkollisen ykseyden vähimmäisehdot, joiden puitteessa vaikkapa Kallion Pyhän sydämen kappelissa kokoontuva jumalanpalvelusyhteisö ja Alppilan kirkossa kokoontuva sateenkaarimessuyhteisö voivat kokea keskenään olevansa edelleenkin osa samaa kirkkoa?
Sateenkaariparien näkökulmasta kirkossa joko järjestetään vihkiminen olemassa olevaa vihkikaavaa käyttäen tai sitten ei järjestetä. Joko ollaan sisällä tai ollaan ulkona.
Kukaan ei järjestä häitä, jossa melkein mennään naimisiin ja jo pelkästään tällaisen vaihtoehdon pohtiminen osoittaa jonkinlaista arvostelukyvyn puutetta ja piittaamatonta asennetta seksuaalivähemmistöjä kohtaan.
On suuri joukko pappeja, jotka eivät vihi sateenkaaripareja. He eivät tarvitse kirkolliskokoukselta mitään teologista näpertelyä jatkaakseen työtään kuten ovat tähänkin asti tehneet. Ja yhtä lailla on suuri joukko pappeja, jotka ovat valmiita sateenkaaripareja vihkimään. On epärealistista ajatella, että he kävisivät naimisiin menevän parin kanssa opillisen keskustelun siitä, minkä pykälän ja päätöksen mukaan tilaisuus järjestetään ja kuinka vihkipari tai tilaisuus ei ole jonkin kirjaimellisen opinkappaleen mukainen.
Vai ajattelitko, että ravintolassa tarjoilija kertoisi syömään tulevalle pariskunnalle, että heille ei varsinaisen politiikan mukaan saisi tarjoilla, mutta he voivat kuitenkin syödä pöytään tuotoa ruokaa kunhan ravintoloitsija saa ajatella, etteivät he nauti ruoasta samalla tavalla kuin ravintolan muut asiakkaat.
Sateenkaaripareille ja heitä vihkiville papeille tämä on päätös siitä, antavatko tuomiokapitulit rangaistuksia vihkiville papeille vaiko eivät. Sen suurempi teologinen semantiikka on pitkälti ajan ja energian tuhlausta, koska ei se oikeasti kiinnosta eikä se tuota mitään lisäarvoa.
Jusu Vihervaara: ”Sen suurempi teologinen semantiikka on pitkälti ajan ja energian tuhlausta, koska ei se oikeasti kiinnosta eikä se tuota mitään lisäarvoa.”
Kyllä me vihkipapit kuitenkin haluamme perustella teologisesti vihkimisemme. Olemme esittäneet sille teologisia (Raamattuun, oppiin, jumalanpalvelukseen, sielunhoitoon ym liittyviä) perusteita, joista kaikki eivät toki ole vakuuttuneet. Oma kokemukseni on toisinaan ollut, ettei niitä ole edes kuunneltu.
Perustevaliokunnan enemmistön läpi jyräämä mietintö ei valitettavasti tue asian rauhallista reflektointia edelleen. Mietinnössä on kuitenkin käyttäkelpoista aineistoa vastaisen varalle. Uskon, että teologiselle jatkotyöskentelylle avautuu väyliä.
Asian teologinen jatkotyöstäminen ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että jonkinlainen ratkaisu asiaan on saatava välittömästi. Tilanne on kestämätön sekä samaa sukupuolta olevien parien, pappien, muutosta kannattavan kirkon enemmistön, että mitä suurimmassa määrin kirkon vakauden ja ykseyden näkökulmasta. Siksi vastuulliset toimijat eri tahoilla, myös kirkon parasta ajattelevat Km24:n blogeissa, etsivät välittävää ratkaisua.
Vastuutonta olisi tässä tilanteessa yksinkertaisesti hylätä avioliittoaloite, sulkea silmät ja yrittää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vesa, tarkoitin aika pitkälle samaa mitä sinäkin sanoit: sateenkaaripareja vihkivillä on omat raamatulliset perustelunsa ja niillä, jotka eivät halua vihkiä, on omansa. Molempien argumentit on kuultu, ei ehkä kuunneltu.
Tuo perusasetelmaa tuskin muuttaa vaikka asiasta käytäisiin kuukausitolkulla keskustelua. Jos asia halutaan ratkaista siten, että silmät ja korvat tukitaan ja 1/4 vähemmistö saa runnoa läpi oman kantansa, ainoa ratkaisu lienee odottaa että nykyinen päättäjien sukupolvi siirtyy haudan lepoon.
Tilanteessa, jossa kirkko on näin jakautunut, jokainen fiksu päättäjä ymmärtää ettei ratkaisu ongelmaan ole, että kiistan toinen osapuoli sanelee, miten edetään. Sen verran olen pessimisti, että realistisesti oletan kirkolliskokouksen jatkavan nykyistä sirkusta vielä vähintään vuosikymmenen.
Eli ei muuta kuin jaksamista tähän kirkon puoli vuosisataa kestävään homodebattiin. On se sen arvoista.
Jorma, tämä lienee myös kirkolliskokouksessa vähitellen kypsynyt linja, jonka osalta johtopäätösten ja ratkaisujen tekeminen uudenlaiseksi esitykseksi ollaan jättämässä piispainkokoukselle.
Kirkolliskokous tekee sitten tästä piispainkokouksen selvityksestä / ratkaisuvaihtoehdoista sopivia kompromissivaihtoehtoja.
Nyt on tärkeää säilyttää maltti, etsiä yhteistä tietä ja olla valmis löytämään kompromissi.
Olemme mahdottoman tehtävän äärellä. Kirkon on välttämätöntä julistautua puolueettomaksi vyöhykkeeksi, joka ei puutu pelastukse eikä ihmisten elämäntapakysymyksiin. Kirkko verottaa ja pitää yllä erilaisiin toimintoihin sopivia tiloja muunmuassa hautausmaita. Jokainen porukka saa paikan, jossa kokoontua ja julistautua niin hurskaaksi mitä haluaa. Silloin asiakas tietäisi mitä saa, kun jotain tilaa.
Hirvonen! Eiköhän se jatku niinkuin tähänkin asti. Jotkut vihkivät jotkut eivät ja hallinnollinen johto katsoo vierestä ja pesee kätnsä sanoen: Oppia ei muutettu.
Eiköhän Arto Antturin ponsi anna asialle uusia askelmerkkejä.
Pitäisi ottaa huomioon, että kirkko käy tarpeettomaksi viimeistään silloin, kun kaikki syntiin viittaava on kitketty sanastosta. Silloin jää enää diakonia eli hyväntekeväisyys ja se budjetti kasvaa äärettömiin mittoihin.