Teologeille kuuluu nykyään pakollisena opintona psykiatrian peruskurssi. Yksi taustasyy sen ottamiseen pakollisiin opintoihin oli YLE:n tv-homoilta 2010 ja se teologien tietämättömyys, joka siitä seuranneessa keskustelussa tuli ilmi.
Erinomainen opintouudistus. Kurssilla käydään läpi paljon muutakin kuin seksuaalisuutta ja sukupuolen moninaisuutta, esimerkiksi ihmisen elämänkaarta, mielenterveyshäiriöitä ja ylipäänsä erilaisten ihmisten kohtaamista.
Pohdimme sukupuolen moninaisuuden kohdalla, milloin on kyse mielipiteestä ja milloin on kyse tietämättömyydestä. Tässä on mielestäni yksi ydinasia, joka teologien tai ylipäänsä kirkon piirissä homoseksuaalisuudesta käydyssä keskustelussa sekoitetaan. Jokaisen asiakastyöntekijän velvollisuus on erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Poimin tähän luennoilta useille itsestään selvän asian, koska käytännön keskusteluissa huomaan, että ei tämä olekaan itsestään selvää: Homoseksuaalisuus on inhimillisen seksuaalisuuden täysin normaali aspekti ja parinmuodostuksen täysin normaali muoto. Se on poistettu sairausluokituksista jo vuosikymmeniä sitten. Psykologialla ja psykiatrialla ei siis ole tämän kanssa mitään ongelmaa. Onko teologeilla?
Omaa kantaansa voi perustella mielipiteellä, mutta samaan aikaan tulisi huomioida nykypäivän tieto. Homoseksuaalisuuden vastaista mielipidettä perustellaan usein Raamatulla, mutta kuinka usein perustellaan jotain muuta asiaa 2000 vuotta vanhalla tiedolla tai uskomuksella silloin kun tutkimus on pystynyt osoittamaan asiasta uutta tietoa. Seksuaalinen suuntautuminen ei ole oma valinta.
Helena,
Onko kuvauksesi psykiatrisista hoitokäytännöistä kattava? Eikö muka ole olemassa psykiatreja, jotka pyrkivät hoitamaan ihmisiä heidän homoseksuaalisuutensa tähden?
Eikö faktoista voi puhua ilman normatiivista paatosta?
Kimmo, olen kyllä usein taipuvainen paatokseen, mutta tässä yhteydessä toteamukseni viittaa seuraavaan periaatteeseen: Lääkärien tehtävänä on diagnosoida sairauksia ja määrätä niihin sopivia hoitoja. Terveitä ihmisiä ei hoideta, ainakaan periaatteessa. Koska homoseksuaalisuus ei ole sairaus, lääkärit eivät hoida homoseksuaaleja heidän seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Tässä ei ole sen kummempaa paatosta.
Johanna Suban nostaa aiheellisesti esille sen tosiasian, että psykiatriassa homoseksuaalisuus ei ole sairaus. Sitä ei hoideta esim. Varhaisista vuorovaikutussuhteidta johyuvana kehityshäiriönä. Siksi sellaiset, usein hyvin leimaavatkin, elementit olisi viisainta pitää teologisen keskustelun ulkopuolella. Teologisesti sitten voidaankin olla ties mitä mieltä ja kuka perustaa mielensä mihinkin, siitä voidaan kinata.
@Kimmo Saastamoinen
Homouden syistä voi varmaan olla kaikenlaisia käsityksiä, mutta luullakseni vallitsevin havainto on, että siitä ei juuri ole mitään yksiselitteistä käsitystä. Sen sijaan on aika vahvoja havaintoja, että sen muuttaminen on likipitäen mahdotonta psykiatrian ja psykoterapiankaan keinoin. Että homo mikä homo, oli se sitten geeneissä tai jossakin muualla – ja missä suhteessa missäkin.
Jos homouden synty lieneekin tärkeä teologisessa yhteydessä (joillekin), niin tiedettä ei kuitenkaan siitä lähtökohdasta tehdä. Tieteelliseltä kuulostavia argumentteja jostakin syystä teologiassa viljellään, mutta minkä vuoksi, on epäselvää, kun teologia muuten operoi koko lailla muunlaisilla argumenteilla. Jostakin syystä ihmeet eivät tässä tapauksessa riitä. Eräs ameriikkalainen koomikko ilmaiseekin, että Jumala on yleensä kaikkivoipa, mutta kaksi asiaa on, joissa Hän tarvitsee ihmisen älliä avuksi, toinen on homojen parantaminen ja toinen on raha…
Mikä osuus henkilöllä itsellään on liikuntavammaisuudestaan tai vaikkapa kuulovamman syntymisestä lienee teologisesti melko vähän kiinnostava seikka. Yleensä tyydytään toteamaan, että selvästi ilman omaa syytä ilmenevä vamma on ”perisynnin seurausta” tms., ja jos halvaantuu oman toilailun seurauksena, ei sekään kuitenkaan aiheuta mitään velvollisuutta ”kilvoitella” pois pyörätuolista tai kuulokojeen käytöstä. Jopa sellaisiin omasta syystä johtuviin tai johtumattomiin onnettomuuksiin, kuin avioero, voi käyttää Jumalalle hiukan vähemmän otollista korjausmenetelmää vaikka sarjassa, kuten uudelleennaiminen, ettei tule liian paljon kiusausta.
Mutta jos homouden synnyssä osa tiedemiehistä pitää syntyä asianomaisen omana syynä ja osa jonakin muuna, niin kaipa se kirkon moniäänisyyden takia on homon ymmärrettävä. Että se niin paljon kiinnostaa, että vuodesta toiseen jaksetaan jauhaa ja ihmetellä, että eikö ne voi nyt saada siittä selvää, ja kun eivät saa, niin on se annettava joillekin oikeus mestaroida toisten intiimiasioilla ja määritellä sen mukaan taivaspaikkojen jako.
Se on se uskonnon päätehtävä kait.
Toinen havainto, sen lisäksi että mitä vähemmän homoudesta ymmärtää sitä suvaitsemattomammin käyttäytyy on se, että minä suvaitsemattomampi on homoja kohtaan, sitä suurempi mielenkiinto kohdistuu homouden syyn selvittämiseen.
Täällä on esitetty mitä mielikuvituksillisimpia syitä homoudelle. Mun lemppari on se, että homous johtuu perisynnistä. Sen kun saisi vielä joskus läpi johonkin lääketieteen ammattikirjallisuuteen…
Blogistin on nyt syytä varoa Humen giljotiinia: ”Tosiasiaväitteistä ei voi/saa johtaa arvoja/normeja”.
Homoseksuaalisuuden syy on heteroseksuaalisuus, jonka evoluutiobiologinen perusta on vastaansanomaton. Homoseksuaalisuus ei ole kehittynyt autonomisena ilmiönä, vaan biologisesti se on heteroseksuaalisen järjestelmän mahdollistama variaatio. Eri kysymys on, mikä osuus homoseksuaali-identiteetin muodostumisessa yksilön kohdalla on genetiikalla, epigenetiikalla ja ympäristöllä (varhaislapsuuden vuorovaikutukset etc.)
Sen sijaan se, että onko homoseksuaalinen käyttäytyminen väärin taikka onko väärin sanoa, että homoseksuaalinen toiminta on väärin, on moraalinen kysymys, joka perustuu arvoihin. Nämä voivat sitten perustua vaikkapa sellaiseen argumentaatioon, että synnynnäinen taipumus ei koskaan ole väärin, taikka että Raamatun vastainen toiminta on aina väärin taikka johonkin muuhun, mutta kyse onkin nyt arvoista – ei faktoista!
Ongelma tosiaan on raamattukäsitys.
1: Joko pidetään koko Raamattua Jumalan Sanana ja erehtymättömänä elämän ohjekirjana.
(Paitsi että VT:stä voi valikoida, kun se koskee vain juutalaisia. Ja UT:stä voi napsia pois jotain, jota ei Jerusalemin kirkolliskokouksessa katsottu meitä pakanoita velvoittavaksi. Paitsi veren syöminen, jota ei vastusteta, vaikka siellä niin päätettiin…)
2: Tai sitten Raamattu on jotain epämääräistä, jonka pohjalta voi toivoskella jotain ja kannattaa perinteen muistelua mukavissa määrin.
Itse olen halunnut miettiä millainen Jumala olisi ottanut ja minkä takia yhteyden ihmiskunnan edustajiin ja miksi Hän olisi sallinut kirjata näitä yhteydenottoja muistiin, niinkuin Raamattuun on asiat kirjattu.
Jospa Raamatussa on kolminaisen Jumalan ”erehtymättömiä” vuorosanoja, mutta myös mm. Paavalin vajavaisia kommentteja, josta näkyy ettei Pyhä Henki kyennyt häntäkään ”johtamaan vielä kaikkeen totuuteen…”
Blogin yksi keskeinen ajatus oli, että teologisen tiedekunnan pakollinen psykiatrian kurssi on aiheellinen, koska ns. homoilta ja sen jälkeinen keskustelu paljastivat homoseksuaalisuutta koskevaa tietämättömyyttä, jonka po. kurssi voi poistaa ja joka vaikuttaa myös normatiiviseen suhtautumiseen.
Minulla on kuitenkin se käsitys, että myös psykiatriassa on erilaisia käsityksiä homoseksuaalisuudesta ja myös sitä voidaan ja pitääkö sitä hoitaa jollain tavalla psykiatrisesti. Helenan ym. oletus monoliittisestä psykiatriasta on virheellinen. Asia ei riipu siitä, mitä mieltä itse kukin on homoseksuaalisuudesta.
Kysymys siitä, miksi ihmisestä tulee homoseksuaali on sekin oleellinen riippumatta siitä, mitä mieltä on homoseksuaalisuuden hyväksyttävyydestä. Miksi koko kysymystä pitäisi pitää tabuna?
Kimmo Saastamoinen,
mietin tuossa Helsinkiä kohti ajaessani, mikä sinun intentiosi oikein on. Se jää tekstejäsi lukiessa epäselväksi.
Kirjoitat, että ”yksilön oma osuus seksuaalisen suuntautumisen (siis heteroseksuaalisen tai homoseksuaalisen; kirjoittajan huomautus) synnyssä on moraalisesti ja teologisesti relevantti kysymys”.
Ymmärtääkseni olet hetero. Mikä on sinun oma osuutesi heteroseksuaalisuutesi synnyssä? Sitäkö haluat pohtia? Sen moraalista ja teologista relevanssia?
Vai oletko rajaamassa oman osuuden pohtimisen vain kysymykseen homoseksuaalisuuden synnyssä? Siis sen pohtimiseen, mikä osuus esimerkiksi minulla yksilönä on homoseksuaalisuuteeni.
Koko kysymys ”omasta osuudesta” on absurdi. Tulin 14-vuotiaana sillä tavalla tietoiseksi homoudestani, että osasin nimetä, mistä on kysymys. Sain selityksen kiintymiselleni – tai oikeammin rakastumiselleni – 10-vuotiaana parikymppiseen urheiluohjaajaan. Samoin monille asioille, joita oli tapahtunut jo ennen kouluikää.
Mikä voisi olla 5-6-vuotiaan tai 10-vuotiaan pikkupojan ”oma osuus” homoseksuaalisen suuntautumisen synnyssä? Ja sen moraalinen ja teologinen relevanssi?
Jorma H:
Ei siinä ole mitään ”omaa osuutta”. Niinkuin ei siinäkään, että minä jo pikkutyttönä ihastuin poikiin. Ei sitä kukaan opettanut, se tapahtui ihan luonnostaan. Ja samalla lailla luonnostaan se tapahtuu heilläkin, jotka ihastuvat omaan sukupuoleen. Ei se sen kummempaa ole.
Päinvastoin kuin mitä blogisti sanoo, niin sekä psykologialla että psykiatrialla on homoseksuaalisuuden suhteen mitä suurimmissa määrin ongelmia.
Vaikka homoseksuaalisuus on julistettu normaaliksi seksuaalisuuden muodoksi ja samoin homoseksuaalinen parisuhde yhdeksi normaaliksi parin muodostukseksi niin tämä on normaalia vain homoseksuaalisille ja muutamille valistuneille henkilöille.
Homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei ole ongelma vain teologeille vaan myöskin hyvin monelle yksilölle. Syynä on tarve suojautua minä-kielteisiltä impulseilta jotka vaarantavat sukupuoliidentiteettiä ja siten persoonallisuuden kokonaisuutta. Tätä kutsutaan homoseksuaaliseksi paniikisi. Sitä ei ole helppo valistaa pois. Vaaditaan henkilökohtaista kypsymistä hyväksyä minävieraat tendenssit osana omaa sukupuoliidentiteetiä. Tämä ei ole helppoa .
Homoseksuaalinen paniikki löytyy esimerkiksi skitsofrenian etiologiassa verraten säännöllisesti yhtenä persoonallisuutta hajoittvana stressi-tekijänä. Omat mahdolliset pelot homoseksuaalisista impulseista tulkitaan helposti koko persoonallisuuden hajoamisen pelkona. Pelko mobilisoi puolustusmekanismit ja niitä on syytä kunnioittaa.
Persoonallisuudelle vierasta ilmiötä ei neutralisoida ilman pitkää prosessia. Keskustelu vaikuttaa arvostuksiin ja muuttaa niitä. Muutokselle on suotava se aika minkä se tarvitsee.
Homoseksuaalisuuden vastarintaan on suhtauduttava samalla ymmärryksellä kuin homoseksuaalisuuteen.