Teologeille kuuluu nykyään pakollisena opintona psykiatrian peruskurssi. Yksi taustasyy sen ottamiseen pakollisiin opintoihin oli YLE:n tv-homoilta 2010 ja se teologien tietämättömyys, joka siitä seuranneessa keskustelussa tuli ilmi.
Erinomainen opintouudistus. Kurssilla käydään läpi paljon muutakin kuin seksuaalisuutta ja sukupuolen moninaisuutta, esimerkiksi ihmisen elämänkaarta, mielenterveyshäiriöitä ja ylipäänsä erilaisten ihmisten kohtaamista.
Pohdimme sukupuolen moninaisuuden kohdalla, milloin on kyse mielipiteestä ja milloin on kyse tietämättömyydestä. Tässä on mielestäni yksi ydinasia, joka teologien tai ylipäänsä kirkon piirissä homoseksuaalisuudesta käydyssä keskustelussa sekoitetaan. Jokaisen asiakastyöntekijän velvollisuus on erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Poimin tähän luennoilta useille itsestään selvän asian, koska käytännön keskusteluissa huomaan, että ei tämä olekaan itsestään selvää: Homoseksuaalisuus on inhimillisen seksuaalisuuden täysin normaali aspekti ja parinmuodostuksen täysin normaali muoto. Se on poistettu sairausluokituksista jo vuosikymmeniä sitten. Psykologialla ja psykiatrialla ei siis ole tämän kanssa mitään ongelmaa. Onko teologeilla?
Omaa kantaansa voi perustella mielipiteellä, mutta samaan aikaan tulisi huomioida nykypäivän tieto. Homoseksuaalisuuden vastaista mielipidettä perustellaan usein Raamatulla, mutta kuinka usein perustellaan jotain muuta asiaa 2000 vuotta vanhalla tiedolla tai uskomuksella silloin kun tutkimus on pystynyt osoittamaan asiasta uutta tietoa. Seksuaalinen suuntautuminen ei ole oma valinta.
Kimmo Saastamoinen,
jos on niin kuin kirjoitat, että ”luopuminen” ja ”vaihtaminen” ovat Paavalille vain ”retorisia” termejä ja ”teknisiä vertailutermejä”. eikö silloin ole kaksiverroin kyseenalaisempaa siirtää Paavalin retoriikka tähän päivään ja käyttää sitä normina arvioitaessa yksittäisten ihmisten elämänkulkua.
”Minusta ilman muuta kahden miehen välillä voi olla ystävyysrakkautta (filia) joka on hyvinkin syvää ja sisältää jopa hellää kosketusta, mutta ei mitään eroottista eikä seksuaalista.”
Mihin vedetään raja, jonka tuolla puolella on erotiikkaa ja seksuaalisuutta? Yhdyntäänkö? Koskettamisseen vyötärön alapuolelle? Suudelmaan suulle? Tiukka Islam rajaa naisen kasvoja lukuunottamatta erotiikan alueelle. Sen tuloksena lienee kehittynyt monivivahteinen eroottinen viestintä pelkästään kasvojen ilmeillä ja silmien liikkeillä.
Psykiatrian kurssi kuulostaa hyvältä lisältä teologin koulutukseen. En nyt silti ihan ymmärtänyt miten sen ottaminen opinto-ohjelmaan liittyisi homoiltaan. Eikös muuan pappi siellä nimenomaan ymmärtänyt homoja ja eräs varmasti psykiatrian perusteet aikanaan opiskellut lääkäri oli eri linjoilla?
Kirkko joutuu punnitsemaan esittämiäni näkökulmia, mikäli se pyrkii etsimään teologisesti kestäviä ratkaisuja homoseksuaalisuutta koskeviin kysymyksiin, joista kirkon sisällä on erimielisyyttä. Kirkossa joudutaan punnitsemaan erilaisten ratkaisujen vaikutuksia lukuisiin eri asioihin. Yksi keskeinen tehtävä on kartoittaa homoseksuaalisuuden kannalta relevanttien Raamatun tekstien tulkintavaihtoehtoja ja katsoa niitä laajemmissa teologisissa konteksteissa. Mitä kriittisemmin kartoitustyö tehdään, sitä parempia ja kestävämpiä päätöksiä on mahdollista tehdä.
Jorma,
Paavalin kirjeet ja muut Ut:n tekstit ovat täynnä retoriikkaa eli erilaisia keinoja ilmaista asioita ja vaikutta vstaanottajiin. Sama pätee myös kaikkeen nykyiseen viestintään.
Kimmo ja Jorma,
minun ymmärrykseni mukaan ko. asia ei tyhjenny kuitenkaan retoriikkaan, taikka sitä ei tosiasiaa ei pystytä selittämään pois sellaisella teologisella pyörityksellä, jossa sisällöt redusoidaan pelkiksi sanoiksi, ja tosiasialliset sisällöt väännetään.
Kristillinen kirkko on koko historiansa ajan liittynyt siihen jatkumoon avioliittoteologiassaan, jossa miehen ja naisen välinen avioliitto on nähty jo Jumalan luomistahdosta nousevana reaalitodellisuutena. Miehen ja naisen välinen avioliitto on reaalisesti myös ollut ytimeltään hyvin konkreettinen. Ihmiseksi tullut Jumalan Poika, Jeesus Kristus on myös hyvin konkreettinen ja todellinen. Jeesus on ja on ollut myös historiallinen tosiasia. Jumala on siten siis todellisesti ja tosiasiallisesti konkreettisesti inkarnoitunut lihaan ja kärsinyt, kuollut, sovittanut ja ylösnoussut ITSE meidän puolestamme. Kun luemme Raamatusta tästä pelastustodellisuudesta, emme lue vain sanoja, vaan myös tosiasioita. Kun Paavali vertaa langenneen luonnon ja Kristukseen kastetun uuden luomuksen välistä suhdetta ja joissakin kirjeissään tuo esille, kuinka vanha luonto ja uusi luonto ovat taistelussa keskenään, ei kyse ole mistään pelkästä retorisesti kikkailusta, vaan todellisesta tosiasiallisesta vanhan ja uuden luonnon välillä tapahtuvasta ’Jaakobin painista’. Vanhalla luonnolle ei jää Jumalan kasvojen edessä muuta vaihtoehtoa, kuin pyytää armoa, ja vedota siihen, että Jumala itse on sovittanut koko tämän meidän syntisen todellisuutemme itsensä kanssa Kristuksessa Jeesuksessa. Sitä on myös Lutherin löytö roomalaiskirjeestä. Jumala vanhurkauttaa jumalattoman, sekä ’simul iustus et peccator’. Avioliitto ei siis ole ollut pelkästään joku retorinen käsite, vaan se on paljon enemmän.
Me luterilaiset ajattelemme myös kasteesta ja ehtoollisesta hyvin konkreettisesti. Nekään eivät ole pelkästään pelkkiä retorisia käsitteitä. Kristuksen seuraajiksi liitytään kristillisen kasteen kautta, joka on konkreettinen, ja todellinen, ja jonka Herra itse on lähetyskäskyssään asettanut. Kristuksen Kirkko / seurakunta nauttii ehtoollista joka kerta, kun se messussa polvistuu Herran eteen sitä vastaanottamaan. Näin meillä Suomessa lähes joka pyhä ja lähes jokaisessa seurakunnassa sanajumalanpalveluksia lukuunottamatta. Myös ehtoollinen tapahtuu konkreettisesti. Kristittyllä on mahdollisuus vastaanottaa ehtoollisleivässä Kristuksen ruumis ja viinissä Kristuksen veri. Molemmat ovat reaalitodellisia, konkreettisia, vaikka me emme ajattelekkaan sen tapahtuvan niin loppuunasti kuten Rooman kirkko opettaa, mutta olevan silti todellinen ja reaalinen. Molempiin liittyy Kristuksen oma asetus, joka ei redusoidu pelkäksi retoriikaksi.
Ymmärrän toki, että Panu, Sari ja Jorma mielellään tarttuvat Kimmon tarjoilemaan retoriikka korteen. Kuitenkin Jumalan sanan todellisuus ei tuossa homoseksuaalikysymyksessäkään redusoidu pelkästään retoriikkaan.
Kuten aiemmin kommentoin olevani Kimmon kanssa samaa mieltä siitä, että ”sinun täytyy, sinä et voi”, on homoseksuaalisen ihmisen tilanne mielestäni hyvin samankaltainen, kuin apostoli Paavalin tilanne oman pistimensä kanssa. Apostoli Paavali rukoili useamman kerran Herralta, että Herra ottaisi pistimen pois, mutta lopulta hän joutui tyytymään Herran tahtoon. Psykologisoimiseen ei kannata mennä, mutta uskon sen olleen apostoli Paavalille kova paikka. En yhtään epäile, etteikö vastaavaan tyytyminen voisi olla homoseksuaalisen identiteetin omaavalle ihmiselle yhtä kova paikka. Ketjun alussa Helena saarnasi minulle. Hän saarnasi ohi, sillä minäkin ajattelen, että ei homoseksuaalisille ihmisille pidä mennä lupaamaan mitään ’eheytymistä’, sillä emme me tiedä millaisen todistajan tehtävän Herra on juuri ko. henkilölle valmistanut. Pistin voi ihmiselle jäädä ja tahtoakaan ei ole itsessään sen kanssa oppia elämään luomisjärjestyksen asettamissa rajoissa. Jeesus voi antaa tahtoa. Jumala voi meille sallia. Me ihmiset teemme omat mutkamme. Kristuksen Kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sen osana ei pitäisi mennä tekemään kaikkia niitä mutkia, mitkä me yksilöt olemme valmiita tekemään ja mitkä voivat sekulaarissa kontekstissa olla yleisestä kannatusta nauttivia.
Sari,
Sinä määritit synti käsitteen Raamatun sanasta irrallisesti. Sellainen ei ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kontekstissa mahdollista, mikäli kirkko tahtoo olla jatkossakin osa Kristuksen Kirkkoa. Sekulaarissa ympäristössä taas ei käytetä sanaa synti. Sekulaarissa konteksissa kyllä se, että ko. käyttäytymisellä voi olla joissakin ilmenemismuodoissaan sellaisia seurauksia, joita kirurgi joutuu korjaamaan, asettaa vakavan ktysymyksen, miksi sekulaarin yhteisön pitäisi saattaa ihmiset aiheuttamaan toinen toisilleen senkaltaisia seuraamuksia.
Mikä on vaihtoehto? Mitä annetaan tilalle? Meidän suvussa oli naispari, joka paljastui vasta toisen kuollessa, kun tuli ilmi, että perityssä asunnossa oli koko ajan asunutkin 2 eikä yksi henkilö. He olivat eläneet vuosikymmeniä yhdessä. Sitten kävi niin, ettei niihin hautajaisiin sitten oikein kukaan mennyt. Valokuvia ei jaeltu kuten on tapana. Hänet vaiettiin kokonaan. Häntä ei kukaan muistellut jälkikäteen. Tämä on sitä, mitä annetaan tilalle: osattomuutta ja torjuntaa. En tiedä, mitä toiselle naiselle kävi, koska siitä ei puhuttu. Itse muistan hänet reiluna ja hyvänä ihmisenä, jonka vierailua odotettiin. Hänellä oli mies yhteen aikaan ennen naissuhdetta, mutta suhde kaatui. Ei siitä tullut mitään. Elämä ei mene niinkuin luullaan tai toivoisi. Toisten osana on traagisia kohtaloita, hylätyksi tulemista. Toisille taas elämä on jatkuvaa ristiretkeä. Rinnallakulkijoita on vähän.
Oma identiteetti näkyy teoissa: mitä tekee tai jättää tekemättä. Olemmeko sitä, mitä sanomme olevamme? Tuomasmessussa on mukava näytellä rakastamista ja kätellä tai halata. Siihen se sitten jääkin.