Luterilaisuuden keskeisiin lähtökohtiin kuuluu usko Kristuksen reaaliseen läsnäoloon ehtoollisella sekä käsitys myös sanan sakramentaalisuudesta: Sana on tullut lihaksi. Tästä lähtökohdasta käsin voi hyvin yhtyä emeritusarkkipiispa Rowan Williamsin (angl.) ajatukseen, jonka mukaan on tietynlaista gnostilaisuutta kieltää historiallisen todellisuuden merkitys kristilliselle uskolle, niin että siitä tulee ikään kuin abstraktia universalismia, jolla ei ole kosketuskohtaa todellisuudessa – muuten kuin juuri pään sisällä. Mainittu ajattelutapa on mitä ilmeisimmin myös yksi keskeisiä sekularisaation, maallistumisen lähteitä: poissa näkyvistä, poissa mielestä. Onkin hyvä, että nykyään myös protestanttien parissa ymmärretään myös kokonaisvaltaisen julistuksen ajatus, nk. holistinen missio-käsitys. Näin on voitu huomattavasti paremmin hyödyntää myös liturgisen perinnön helmiä julistuksen palveluksessa, koskettaa kaikkia aisteja. Myös Luther alleviivasi “mikä ajaa Kristusta”-periaatetta. Tämä näkyi siinä, että hän hyväksyi sellaisen säilyttämisen, mitä ei ollut Raamatussa kielletty. Tämä on myös julistuksen moni-ilmeisyyttä ja koskettavuutta ajatellen viisas ratkaisu, kuten historia näyttää opettavan. On selvää, että kristinuskon historiallisilla tapahtumapaikoilla on ollut monille henkilökohtaista ja yhteisöllistä hartaudenharjoitusta tukeva merkitys.
Ajatellen kirkkomme nykyisen, vuoden 2000 luterilaisen messun rakennetta, kokonaisvaltaisuuden ajatus kytkeytyy jo siihen, että messu aloitetaan ja päätetään kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kolminaisuus teologisen hahmottamisen ja käytännön toiminnan lähtökohtana ei kuitenkaan tyhjene vain tähän. Luterilaisen teologian näkökulmasta asian ydin on ilmaistu Isossa Katekismuksessa näin: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.” Jumalanpalveluksessa lähestymme siis pyhää Jumalaa, joka on ilmoittanut itsensä meille lahjoittavana rakkautena, kaikkeuden Luojana, syntiemme sovittajana Kristuksessa ja pyhittäjänä Henkensä kautta Sanassa ja sakramenteissa. Kaikkein havainnollisimmin kohtaamme hänet pyhällä ehtoollisella, jossa yhteytemme Kristukseen ja hänen kirkkoonsa lujittuu.
Syntisinä, armahdusta kaipaavina ihmisinä kumarrumme heti alussa synnintunnustukseen. Herra, armahda -hymni ja Kunnia kuvaavat kristityn asemaa taistelevan kirkon jäsenenä, jolle on jo koittanut joulun ilo ja toivo, mutta joka vielä elää synnin ja kuoleman varjon laaksossa. Päivän rukouksessa kootaan yhteen päivän kirkkovuoden aiheeseen liittyvät rukousaiheet läsnä olevan Kristuksen, suuren esirukoilijamme nimeen (vrt. 2 aamenta viittauksena Kristuksen jumalalliseen ja inhimilliseen luontoon). Luetussa Sanassa kohtaamme Kristuksen, ja saarnaaja on kutsuttu sanan valossa olemaan itse vuoropuhelussa Vapahtajan kanssa sekä tuomaan hänet tätä kautta vuoropuheluun myös seurakunnan kanssa – suolaa ja valoa sopivassa suhteessa. Sanan rakentamina voimme tunnustaa yhteisen kristillisen uskomme, hiljentyä esirukoukseen ja antaa uhrilahjan sekä valmistautua kohtaamaan Pyhän ehtoollisella, eukaristiassa. Virkaan kutsutun papin, joka toimii Kristuksen välikappaleena (in persona Christi), tehtävä on pyhittää ehtoollisaineet asetussanojen ja Pyhää Henkeä avuksi kutsuvan ehtoollisrukouksen kautta. Koska ehtoollisaineet on pyhitetty, niitä tulee sen mukaan käsitellä arvollisesti – käyttää loppuun tai säilyttää vastaista käyttöä varten. Tässäkin tulee esiin usko reaalipreesenssiin, kuten myös kumartamisessa, polvistumisessa ja vaikkapa Jumalan Karitsa -hymnissä sekä ehtoollisaineiden kohottamisessa kutsuttaessa ehtoolliselle sekä ehtoollisen jälkeen: ”Olemme ottaneet vastaan Herran Jeesuksen Kristuksen”. Tästä lahjasta sitten kiitämme ja ylistämme ja sulkeudumme Herran siunaukseen ja vastaamme siihen kolminkertaisella aamenella (vrt. Isä ja Poika ja Pyhä Henki) tullessamme lähetetyksi alttarilta arkeen Kristusta seuraamaan eli palvelemaan Herraan kutsumuksissamme, antaessamme saamamme hyvän toivon mukaan vaikuttaa myös lähimmäistemme elämässä.
Jumalanpalveluksen tekee juhlaksi kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo kaiken hyvän antajana tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa. Tästä näkökulmasta esimerkiksi pyhällä maalla tai kirkkohistorian puhuttelevilla tapahtumapaikoilla yleensä voimme saada tukea vaelluksellemme. Usko on paitsi järjen, tunteen ja tahdon asia, myös kehollinen asia: uskomme ruumiin ylösnousemisen. Osoituksena tästä kokonaisvaltaisuudesta voidaan pitää myös pyhiinvaellusten suosiota. Voimme kohdata pyhän myös arjessa. Ehkä tällainen tarkoitukseen varattu hetki vaikkapa pyhiinvaelluksella sanan, rukouksen ja ehtoollisen sekä kristittyjen yhteyden valossa voi avata paremmin kohtaamaan pyhän arjessa myös muulloin.
Blogin lopussa on lause : …”Jeesus Nasaretilainen …suhtautui armollisesti köyhiin ja epäonnistuneihin. ” Siis itseensä ?
Charlotta Lundfors :””Jeesus Nasaretilainen …suhtautui armollisesti köyhiin ja epäonnistuneihin. ” Siis itseensä ?”
70-luvun ihmisiä perherakkaudesta ja vastuusta lapsiinsa ”vapauttaneet” stallarit pitivät ihanteena sitä, että mitä suuremman häpäisyn erityisesti kirkon edustamia arvoja kohtaan joku keksi, sen suuremman suosion sai.
Siis jos stallareiden opetuslapset pitävät Jeesus Nasaretilainen suhtautumista itseensä armollisena, he voivat tämän ”armon” mukaisesti hyvin toimia Jeesus Nasaretilaisen tavoin osoittamalla kaikessa toiminnassaan pelkkää rakkautta kärsiviä lähimmäisiään kohtaan ja kärsimällä tämän vuoksi lopulta julkisen häpeän ristiinnaulittuina.
Kristinuskon ydin ”se on täytetty” koskee niin stallareita, hellareita kuin muitakin kadotettuja opportunisteja.
Charlotta Lindfors :”Kristinuskon ydin “se on täytetty” koskee niin stallareita, hellareita kuin muitakin kadotettuja opportunisteja.”
Tuostakin asiasta voimme olla erimieltä. Mielestäni tuo Jeesuksen viimeinen huokaus ristillä tarkoittaa sitä, että hän Ihmisen pojaksi syntyneenä korjasi sen, mitä syntiinlankeemus oli vaurioittanut ja että ihmisillä tämän jälkeen oli myös mahdollisuus siirtyä ”ajasta ikuisuuteen”, mutta vain Häntä seuraten.
Jos kristinuskon dynamiikkaa ei voi eritellä eikä luokitella niin ehkä teologiset tiedekunnatkin pitäisi lakkauttaa (?). Niissä tutkitaan ja analysoidaan kristinuskon moninaisuutta ja sisäistä erilaisuutta, esim. juuri jakautumista erimielisiin ryhmiin.
Termejä ”konservatiivi” ja ”liberaali” käytetään kaikkialla maailmassa. Se, mitä niillä tarkoitetaan sisällöllisesti voi vaihdella paljonkin paikallisesti, mutta kovassa käytössä nämä termit ovat, muuallakin kuin Suomessa. En siis ymmärrä mitä niiden ”vanhentuminen” tarkoittaa.
On varmasti totta, että Intian kristittyjen tavat määritellä kristinuskoa ja identifioida, luokitella itseään ja toisiaan on erilainen kuin Suomessa. Suomalaisia jakolinjoja (esim. suhteessa siihen miten Raamattua tulkitaan tai minkälaisia eettisiä näkemyksiä eri ryhmät kannattavat) ei voi soveltaa Intiaan. Kuvio menee myös toisinpäin. Intian kristittyjen sisäistä jakautumista erimielisiin ryhmiin tai lahkoihin ei voi sellaisenaan soveltaa Suomeen. Pitäisikö siis sekä suomalaisten että intialaisten luopua omista kirkkopoliittisista jakolinjoistaan ”vanhentuneina”, koska niitä ei voi suoraan soveltaa toisiinsa?
Ratkaistaanko yhteisöjen sisäiset erimielisyydet ja ongelmat sillä että luokitteluista kuten ”konservatiivi” ja ”liberaali” luovutaan? Jos ongelmat ratkaistaisiin näin helposti niin tätä ongelmienratkaisumetodia varmaankin sovelleittaisiin kaikkialla maailmassa, kaikissa uskonnoissa ja poliittisissa ideologoissa. En näe kuitenkaan mitään perusteita sille että asiakysymykset olisi ratkaistu sillä että luokitteluista luovutaan. Sitten vaan keksitään uusia termejä, joilla keskenään erimielisten ryhmien välinen luokittelu ja identifioituminen ”meihin” ja ”toisiin” jatkuu.
Tottakai kaikki jakolinjat ovat paikallisia. Näin on kaikissa maailmankatsomuksissa, poliittisissa ideologioissa ja uskonnoissa. Suomen muslimit varmastikin ymmärtävät oman uskonnollisuutensa ja jakautumisensa erimielisiin ryhmiin eri tavalla kuin vaikkapa Jemenin tai Afganistanin muslimit. Ajankohtaiset kysymykset ovat erilaisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä paikalliset jakolinjat ( sen enempää Suomessa kuin Jemenissä tai Afganistanissa) olisi relevantteja ja todellisia.
Kiitoksia Jyri Komulaiselle hyvästä kirjoituksesta Rajala-blogissa.
Sen sijaan että jaottelemme ihmisiä yleisellä tasolla ”konservatiiveihin” ja ”liberaaleihin”, voisimme puhua itse asioista. Näitä on esimerkiksi
– sitoutuminen uskontunustuksen sisältöön
– sitoutuminen kirkon traditioon opetuksessa laista ja evankeliumista
– sitoutuminen kirkon traditioon kirkollisissa toimituksissa ja kirkon käytännöissä
Kristitty on tunnustava persoona. Sitä voi miettiä, mitä olisi tunnustukseton usko. Ja millainen on persoona, joka on ”nöyrä” eikä tunnusta varmaksi mitään?
Minustakin termit ovat ongelmallisia. Tulkaa kaikki -liikettä ei voi mitenkään luokitella liberaaliksi, jos tällä termillä viitataan suvaitsevaisuuteen. Liike on Suomen kirkossa vaikuttavista liikkeistä kaikkein taantumuksellisin.
Kyllä. Juurikin näin. ”Taantumuksessaan” se on ikivanhaa perua.
Kristitty on aina uskovainen. Parempi kahtiajako olisi uskovaiset ja uskosta osattomat. Uskosta osaton ei ole kristitty.
Olen samaa mieltä Komulainen kanssa. Kristiuskon tunnustajiin kuuluu ihmisiä eri ihonväreistä, kansallisuuksista ja geeniklustereista, siksi he ovat avoimia ja suvaitsevia eri kulttuureille. Konservatiivi on hankala siitä syytä, ettei sitä voi rinnastaa mihinkään poliittiseen ideologiaan, vaan se on lähinnä elämäntapaa, eikä Konservatiivit ole myöskään minkään Uskonnollinen ideologia, koska tähän ryhmään kuuluu Poliittiselta kentältä, niin oikealta kuin vasemmalta, tosin myös eri uskonnoistakin. Konservatiivi on pragmatismia, eli toimitaan hyväksi havaitulla tavalla ja he eivät julista turuilla ja toreilla, he elävät. Konservatiivisuuden etuna on se, ettei se ajatusmallina sokeasti sitoudu tiettyyn malliin, vaan kykenee arvioimaan yhteiskuntaa ideologioiden muodostamien rajojen ulkopuolelta.
Jyri Komulainen kirjoitti: ”Kristinuskossa on oma dynamiikkansa, jonka viemiseksi eteenpäin tarvitsemme jatkumon Uuden testamentin lehdiltä aukeavaan kielenkäyttöön ja elämänmuotoon. Samalla meillä on velvollisuus tuoda tämä kaikki esiin uudella kielellä juurtuen erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tilanteisiin.”
Juuri niin. Uuudistukset eivät tarkoita tradition halveksimista, vaan päinvastoin sen alkuperäisen merkityksen vahvistamista ja kunnioittamista. Traditio elää.
Kristitty on Jeesuksen opetuslapsi. Jeesus sanoi, ”Olkaa minun seuraajiani”