Varhaisimpia uskonnollisia kokemuksiani lienee ”salatun Jumalan” herättämä kiinnostus. En itse muista tilannetta. Olen vain kuullut siitä kerrottavan. Kotonani pidettiin pienessä piirissä herättäjänseuroja. Istuin pöydän alla leikittelemässä pöytäliinan hapsuilla. Kun oli laulettu virsi ”Salattu Herra, valtakunnassasi…” (nyk. vk. 386), pöydän alta kantautui ääneni, joka painokkaasti totesi: ”Talattu te.”
Lienee selvää, että olin taaperoiässä enkä osannut vielä lausua oikein s-kirjainta. On vaikea tietysti todistaa, että kokemus olisi jättänyt selvät muistijäljet lapsen mieleen. Joka tapauksessa tulevina vuosina nykyhetkeen asti mikään ei ole puhuttanut minua yhtä paljon kristinuskossa kuin sen ytimenä oleva arvoituksellisuus, Jumalan salaisuus.
Jumalan kristillinen salaisuus koskee hänen salattua luonnettaan. Eli salaisuus on siinä, ettei Jumala olekaan vain salattu vaan samalla myös ilmitullut, itsensä ilmaissut. Tämä aikaansaa uskon paradokseja, joita jumalankieltäjä mielellään pilkkaa. Onko mistään kotoisin, että pyhä onkin pahainen seimenlapsi? Että iankaikkinen elämä riutui ristillä viimeiseen inhimilliseen hengenvetoon asti? Että Jumalan Poika koki Isänsä hyljänneen hänet? Että kuollut nousi haudasta ja kulki miten sattui ovien läpi tuttujaan säikäyttämään kunnes katosi Taivaan kirkkauteen? Että, että, että…?
Että vihaan tulisi vastata rakkaudella? Inhimillisesti ottaen se ei juuri ole mahdollista. Jumalallisesti annettuna sen sijaan on, jos Jeesukseen on uskominen. Se on Jumalan suurin salaisuus. Kannattaa uskoa, koska usko itse kannattaa. Kaikessa inhimillisyydessään vajavainen ihminen saavuttaa jotakin yli-inhimillistä pyhää. Jumalallisen hipaisun tai ulottuvuuden, joka ilmenee rakkaudessa. Ei välttämättä helposti. Päinvastoin usein kivun kautta.
Onko kivutonta rakkautta olemassakaan? Heti rakkauden ensi silmänräpäyksenä sanoinkuvaamaton vihlaisu lävistää sydämen. En tarkoita menettämisen pelkoa. Sekin voi hiipiä taustalla. Eniten ehkä vihlaisu on rajallisen ja rajattoman huimaavan kontrastin aikaansaama tunne. Näkee näkymätöntä niin että melkein sokaistuu. Ja sitten näköala jo himmenee. Rajallisen piiri puristaa äsken koettua äärettömyyttä.
Onnellinenkin rakkaus heikottaa.
Luterilaiset ovat laiminlyöneen mystisen teologian kehittämisen viime vuosisatoina. Se on kuitenkin sekä ortodoksisessa että kalosiessessa kirkossa keskeinen osa, ja vaikka voidaan sanoa luterilaisuuden säilyttäneen yleiskristillisen mystiikan, jostain syystä mystiikan kaipuun ja kokemisen teologiaa ollaan luterilaisella puolella vasta löytämässä. Valitettavasti jotkut lahkot, tai vapaat suunnat kauniimmin sanottuna, harrastavat näitä salaisuuksia – mutta ilman systematiikkaa ja ilman kunnioitusta, ikäänkuin spiritistit ilmiöitään. Se tie vetää taas vesiperän.