Vanhakin voi oppia uutta, jopa Kotimaa 24: jää lukemalla. Se on laittanut kyselemään tiettyjä uskon elämän keskeisiä kysymyksiä. Kuten itsetuntoa suhteessa siihen , että olemme syntisiä. Sitä, että vanhurskaus sana on monelle käsittämätön ja siksi pitäisi joidenkin mielestä kokonaan poistaa. Sitä, että Jumala VT: n sotaisuuden, sekä UT:n Helvetin rangaistuksen mukaan näyttäytyy julmana tyrannina. Eikä rakastavana Taivaallisena Isänä.
Näitä suuria kysymyksiä, olen saanut täällä peilata oman 50v kestäneen uskon elämäni kautta. Se on laittanut kyselemään miksi Jumala ja usko voidaan käsittää noin kovin negatiivisessa valossa.
Olenhan usein saanut kokea paljon iloa siitä, että olen vapautunut raskaista omantunnon syytöksistä uskon vaikutuksesta. Usko on 50 vuoden aikana tuonut paljon erittäin hyviä asioita elämääni.
Joten kummeksuttaa nuo negatiiviset ajatukset ja se mistä ne nousee?
Viime aikoina uskoa on täällä haastettu aika tiukkaan sävyyn ja puolustajia on ollut vähän.
Näin vallitsevaksi käsitykseksi on jäänyt se, että kritiikki Kristillistä uskoa kohtaan on ollut oikeutettua.
Luettuani Miika Ruokasen kirjan: ” Miten voin uskoa kun ei voi uskoa”, minulle alkoi avautua uudesta näkökulmasta koko paketti. Kirkon opetuksessa on keskitytty puolinaiseen kristillisyyteen. Jotain olennaista on jäänyt taka-alalle ja siksi tietyt keskeiset asiat on jääneet huomioimatta. Pyhän Hengen työ on selkeästi jäänyt sivuun. Ilman sitä koko oppi kääntyy ylösalaisin.
Vanhasta Hedbergin : ”uskon oppi autuuteen” löysin yhden avaimen myös. Nimittäin sen että armo kuuluu VAIN sille, joka ei voi tehdä mitään sitä ansaitakseen.
Jumalan armoa ei siis voi saada, mikäli itse ei ole sen vastaanottamisen suhteen täysin mahdoton tapaus. Samalla se nostaa esiin tuon tutun lauseen: ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”.
Jos synti ja syyllisyydestä vapautuminen jää keskeiseksi uskon elämän kokemukseksi, niin on vaarana, että kokonaisvaltaisen vanhurskauden kokemus jääkin omaksumatta. Tällöin todellakin syntisyyden ja kelvottomuuden jatkuva esiin nostaminen ei nosta esiin mitään suurta iloa, eikä voittoa kuolemasta. Kuolema kun on meidän jokaisen suuri vihollinen ja väijyy jokaisen nurkan takana. Kukaan ei tiedä milloin sen nappaa kynsiinsä. Tämä vihollinen on voitettu ja siitä voitosta voimme iloita vasta sen jälkeen kun olemme oivaltaneet mitä sana ”vanhurskaus” merkitsee.
Ristillä sovitettiin syntimme mutta ylösnousemuksessa meille annettiin vanhurskaus. Eli koko Kristuksen olemus. Saamme se uskolla omistaa vanhurskauden tähden joka on meille luettu.
Mikäli opetuksessa keskitytään pelkästään syntien sovitukseen ja koko uskonelämä keskittyy syntien välttämiseen, niin olennainen osa koko evankeliumin ilosanomasta jää tavoittamatta. Silloin on aivan totta, että uskovan elämä on kurjaa.
Vanhurskaus merkitsee sitä että samalla, kun uskomme sovitukseen saamme myös vanhurskauden, joka merkitsee täyttä Jumalan hyväksymistä. Siitä huolimatta että edelleen olemme omasta mielestä ihan kelvottomia tähän asemaan. Täydellisesti synnin valtaan myytyinä olemme vanhurskauden tähden Jumalan rakkauden keskipisteessä jatkuvasti jo nyt. Emmekä vasta joskus taivaassa. Jumalan Henki vaikuttaa meissä ja saamme uskossa kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen.
Siihen pääsemme vasta kuoleman rajan toisella puolen. Siksi kuolema näyttäytyykin suurena voittona.
Samalla kertaa nämä kaksi sovitus ja vanhurskaus oikein käsitettynä ovat innostavia, itsetuntoa voimaannuttavaa, liikkeelle pakottavia ja mahdollistaen juuri niitä asioita, joihin muuten olemme kykenemättömiä. Kuten rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Sovitus ja vanhurskaus yhdessä merkitsee valtavan ilon ja riemun lähdettä.
