Yleisesti luullaan, että oltuaan kaksitoista vuotta luostarissa Luther astuu julkisuuteen ja naulaaa 95 teesiä Wittenbergin linnankirkon oveen, ja uskonpuhdistus olisi alkanut tuolloin lokakuussa 1517. Pinomaan (Lennart Pinomaa, Kuka Luther todella oli, 1976) mukaan tämä on kuitenkin väärä käsitys. Uskonpuhdistus on alkanut vähitellen Lutherin sisäisissä kilvoituksissa. Hänelle tulee yhä selvemmäksi, ettei ihminen voi omalla voimallaan tulla puhtaaksi Jumalan edessä. Hän alkaa ymmärtää, mitä ”Vanhurskas elää uskosta” (Room. 1:17) tarkoittaa. Kelpoisuutta, mikä kelpaa Jumalan edessä, ei voi saavuttaa ihmisponnistuksin, sillä tuo kelpoisuus eli vanhurskaus annetaan lahjana. Luther on kertonut eläneensä kaikin puolin moitteetonta munkin elämää, mutta tunteneensa itsensä syntiseksi Jumalan edessä. Hän ei voinut luottaa omatekoisella sovituksellaan lepyttävänsä Jumalaa. Lopulta hän pääsi oivaltamaan, että Jumala antaa lahjaksi sen, mitä ihminen ei omilla voimillaan voi tehdä. Usko Kristuksen tuottamaan sovitukseen tuo ihmiselle sen kelvollisuuden, joka kelpaa Jumalan edessä. Tätä tapahtumaa sanotaan ”tornikokemukseksi”, koska Lutherin työhuone sijaitsi tuolloin luostain tornissa.
Saarnivaaran (Uuras Saarnivaara: Syntisen tie vanhurskauteen ja pyhyyteen I, 1947) tutkimuksen mukaan ”tornikokemus” olisi tapahtunut v. 1518. Saarnivaara kertoo, että Lurherin elämässä on ollut kaksi suurta murrosta hänen luostariin menonsa jälkeen. Ensimmäisessä murroksessa oli kysymyksessä varmuuen saaminen Jumalan anteeksiantavasta arnosta. Miten voi uskoa, että ripissä julistettu synninpäästö on myös Jumalalta saatu synninpäästö, jonka voi omistaa itselleen. Lutherin esimies Johann von Staupitz auttaa Lutheria oikaisemaan väärät käsitykset parannuksesta, synninpäästöstä ja ennaltamääräämisestä. Staupitz opettaa, että todellinen parannus alkaa rakkauesta Jumalaan. Jumala ilmoittaa rakkautensa Kristuksessa, ja sytyttää rakkauen Jumalaan, silloin kaikki, mikä on Jumalan tahtoa vastaan, tulee inhottavaksi, ja seurauksena on sydämen suru syntien vuoksi. Jumala tarjoaa armoaan ja rakkauttaan ensiksi, eikä niin, että rakkaus on ihmisen inhimillisen saavutuksen tulos. Staupitz opettaa myös, että katumus on työ, joka tekee ihmisen kelvolliseksi Jumalan edessä. Katumus on surua ja tuskaa syntien vuoksi, ja toivoa armon löytämisestä Jumalan edessä. Katumus ei ole ihmisen omaa aikaansaannosta, vaan Jumalan työtä. Omatekoinen katumus ei kelpaisikaan Jumalalle. Parannuksen tekijän ei tule katsoa itseensä ja katumukseensa, vaan hänen tulee katsoa Jumlan armoon, joka lupaa synninpäästön evankeliumissa. Luottamus Jumalan lupaamaan armoon on pääasia parannuksessa. Staupitz opettaa myös Lutherille tunnustamaan synnit kymmnentä käskyä vastaan ja kiinnittämään päähuomion anteeksiantamuksen julistukseen. Staupitzin neuvojen ja Raamatun tutkimisen avulla Lutherille selviää, että ettei parannus (poenitentia) ole ihmien toimintaa, jonkin tekemistä, vaan Jumalan vaikuttaman mielenmuutos. Saarnivaaran tutkimuksen mukaan Luther sai varmuuden Jumalan pelastavasta armosta vuonna 1512. Lutherin suurin vaikeus ensimmäisessä murroksessa on ollut se, ettei hän ole voinut uskoa synninpäästössä hänelle julistettua anteeksiantamusta itselleen kuuluvaksi.
Toinen suuri murros Lutherin kehityksessä on ”tornikokemus”, jolloin hänelle selviää raamatullinen vanhurskauttamisoppi. Saarnivaaran mukaan Lutherilla on ollut pelastava usko vuodesta 1512 alkaen, mutta hänellä on edelleen osittain väärä käsitys vanhurskauttamisesta. Saarnivaaran mukaan tästä toisesta murroksesta ovat todisteena Lutherin omat kertomukset pöytäpuheissaan sekä teostensa esipuheissa 1545. Lisäksi ensimmäisen kerran uusi vanhurskauttaminäkemys esiintyy hänen kirjoituksissaan talvella 1518-1519. Saarnivaaran mukaan ”tornikokemuksensa” myötä Luther ymmärtää, että vanhurskauttaminen on Kristuksen sovitustyön siunausten ja Hänen vanhurskautensa lukemista syntisten hyväksi. Kysessä ei ole ihmisessä tapahtuva muutos, vaan Jumalan armollinen tuomio, jolla hän julistaa (imputoi) syntisen ihmisen Kristuksen tähden synnittömäksi. Lutherin löytö merkitsee myös lain ja evankeliumin oikeasn eron selviämistä. Saarnivaaran mukaan Lutherin ”tornikokemuksessa” ei ole kysymyksessä Lutherin ”kääntymyksestä” eli uskoon tulosta, mikä on tapahtunut 1512, vaan kyseessä on uskonpuhdistuksen vanhurskauttamisopin eksegeettis-uskonnollisesta löydöstä. Tämä tarkoittaa vanhurskauttamisopin Raamatun sanan mukaisen todellisen merkityksen selviämistä.
Kiitos paljon; saisiko näin huomata Lutherin olleen hyvin EnTheos kokemusta ymmärtävä jolloin henkilökohtainen suhde Kristukseen on määräävä.
Näin katsotaan myös herätyskristillisyydessä missä eroa löytyy niin Kirkon takaamaan totuuteen katolisuudessa kuin meidän omassa kirkossamme missä kasteen Armonlupaukset ja viimekädessä Jumalan Armoon tarrautuminen riittävät odotukseen hyvästä osasta tuonpuoleisessa.
Lutherilla ajassa todistus sitten yksinkertaistui kovasti.
Kävikö kuitenkin konstantiaalisen jakson 300.taa luvulla alkaneena vaikuttaneen tänne asti ettemme omassa kirkossamme halunneet tai ymmärtäneet katsoa Lutherin löydöksiä vaan toisella puolikkaalla minäämme halusimme edelleen vilkuilla Äiti kirkkoomme päin katolisuudessa.
Kun epäselvyyttä on pitänee vaivoihin tarttua.
Luther Hitler Juutalaisuus
Minua kiinnostaa se todellinen syy mikä sai Lutherin pakenemaan ja piiloutumaan luostariin? Eli Alexiksen arvoitus.
Ja toiseksi, miksi Lutherin vaakunassa on Tudorien esoteerinen Ruusu? Malli sama, jonka vapaamuurari Kallen-Kallela istutti upseeriemme kauluslaattoihin.
Kaisu, minua surettaa se, minkä laisia kommentteja blogitekstisi synnyttää.
Saarnivaaran Luther-tulkinnasta todettiin jo 1940-luvulla, että se kulkee yhtä reunaa pitkin. Myöhemmin joku on ihmetellyt sitä, miksi suomalaisessa herätyskristillisyydessä ei ole enemmän nojauduttu Saarnivaaran tutkimuksiin. Nykyään sitä on lähinnä kai seurailtu Kansanlähetyksessä ja rauhansanalaisessa lestadiolaisuudessa eli siellä, mihin Uuras asemoitui ja missä häntä on seurailtu.
Itse asiassa tuo Saarnivaaran kysymyksenasettelu uskoon tulo/kääntymys/uudestisyntyminen ja tornikokemus sekä sen tulkinta taitavat minun ymmärtääkseni palautua siihen, että Lutherista haluttiin aikoinaan tehdä ”pietisti ennen pietismiä”. Häntä siis luettiin tietystä paljon nuoremmasta ja herätyskristillisestä kysymyksenasettelusta käsin. Siinä ei tietysti ole ollut mitään ihmeellistä tai sinänsä väärää. Vanhoillislestadiolaisuudessakin on käytetty kiitettävän paljon Lutheria, mutta hypätty samalla omaan sakramentti- ja uskoontulotulkintaan soveltumattomien näkemysten yli.
Mietin joskus sitä, miksi meille ei enää lainkaan tunnu kelpaavan Lutherin teologian tietty, heräryskristillisyyttä inspiroinut puoli.
Anteeksi, Elna!
Marko, eikö tässä hyvässä blogitekstissä ole kysymys Lutherista ja hänen evankeliumin löydöstään, kyse Kristuksesta ja armon löytymisestä eikä Uuras Saarnivaarasta?
”Pietisti ennen pietismiä,” on kai vastaus omaan kysymykseesi miksi se ei enää kelpaa inspiroimaan. Pietisti on pilkkanimi. Synnistä kun ei saa puhua, niin mihin evankeliumia, Kristusta ja armoa tarvitaan?
Jännä kyllä on huomata, että itselläni on juuri kulkenut uskonelämä noin. Ensin uskoontulo ja sitten vasta vuosia myöhemmin lain ja evankeliumin erottamisen myötä armon avautuminen Kristuksen täydellisessä sovitustyössä. Staupitzin neuvot olivat aivan oikeat!
Riitta, erittäin monet Luther-tutkijat – Saarnivaara muiden mukana- ovat aikojen kuluessa ”lukeneet” Lutherin teologiaan omia ja paljon myöhäisempiä lempiajatuksiaan. Tätä on tehty niin paljon, että on olemassa jopa tutkimusta Luther-tutkimuksesta ja eri aikojen Luther-kuvasta. Suomeksikin tästä on olemassa Kauko Pirisen kirja ”Seitsenpäinen Luther”.
Pietisti ei ole pilkkanimi. Pietismi on luterilaisen kirkon 1675 alkanut sisäinen uudistusliike ja kaikki kirkkomme sisäiset herätysliikkeet, jopa evankelisuus, ovat enemmän tai vähemmän selkeästi edustaneet sitä. Nykyaikaisessa tutkimuksessa sitä pidetään yhtenä luterilaisen kristillisen kulttuurin muotona ja sen sisällä on monia eri painotuksia. Viimeistään 1800-luvun alkupuolella toisiaan siihen saakka nokitelleet pietismi ja ns. puhdasoppinen luterilaisuus sulautuivat toisiinsa yhdistäen voimansa moralistista valistusteologiaa ja alkavaa raamattukritiikkiä vastaan.
Olennainen kysymys on, voidaanko Lutherin teologian kehitys ja sen keskeiset piirteet pelkistää sillä tavoin kuin Saarnivaara sen teki. Useimpien meistä uskonelämään liittyy erilaisia murroksia ja oivalluksia. Kun sitten luemme edesmenneiden kristittyjen kirjoituksia, voimme toki samastua niihin. Minulla suuria uskonelämän käänteitä on tähän mennessä ollut mielestäni kolme ja luen Lurheria
…Lutheria päivittäin Raamatun ja konservatiivisen raamatunselityksen rinnalla. Se, että olen ex-uuspietisti, ei muuten tarkoita, että en arvostaisi pietismiä. Herätystä me tarvitsemmem
Marko, mitkä kohdat tässä blogitekstissä tarkalleen ovat Saarnivaaran omia lempiajatuksia Lutherin teologiasta?
Minua ei Saarnivaara kiinnosta. Tiedän että Luther-tutkimusta on tehty paljon ja tutkimuksen tutkimuksiakin. Minua kiinnostaa lukea etupäässä Lutherin omia tekstejä. Ja niitä luenkin. Mutta eiväthän ne yleensä miellytä kuten tiedämme. Ristin teologia ei sytytä kun siitä puuttuu kaikki ihmisen kaipaama voima ja loistokkuus.
”Pietismi oli ulkopuolisten antama pilkkanimi, joka tarkoitti hurskastelua. Spener korosti uskon henkilökohtaisuutta ja kokosi uskoon tulleita tutkimaan Raamattua ja rukoilemaan.” (Oikein väärin ymmärretty Luther, Timo Junkkaala)
Näissäkin blogikeskusteluissa on käynyt ilmi kuinka ihmiset eivät ymmärrä uskon henkilökohtaisuutta ja sitä että Jumala puhuttelee meitä persoonina (sinänä). Emme ole jotain kastetun kirkkokansan massaa vaan yksilöitä, joihin Jumala haluaa yhteyden ja joita Hän rakkaudessaan kutsuu yhteyteensä.
Lutherin oman todistuksen uskoontulostaan voi katsoa täällä blogistani Gospel of Salvation, Pelastuksen Evankeliumi, julkaistu 01.11.2019.
Kiitos Mika. Etsin blogisi aamulla.
Riitta, kommentoin lyhyesti ja ulkomuistista. Olen lukenut nuo Saarnivaaran Luther-tutkimukset melkein 30 vuotta sitten. Saarnivaara kokosi maallikoiden opetukseen Luther- ja Tunnustuskirjasitaateista oman pikkukirjansa. Saarnivaara jakoi vahvasti mielipiteitä sekä suhteessa akateemiseen teologiaan että viidennen herätysliikkeen sisällä; lisäksi hänellä oli hyvin eri korostuksia pitkän ja tuotteliaan uransa aikana (niitä erittelee mm. Matti Väisänen väitöskirjassaan).
Tuossa blogikuvauksessa särähtää erityisesti sanavalinta, että Lutherilla olisi ollut ”pelastava usko” vuodesta 1512 ja sen jälkeen osittain ”väärä” vanhurskauttamisoppi vuoteen 1518 asti. Akateemisessa tutkimuksessa ei ensinnäkään käytetä tällaisia mustavalkoisia käsitteitä. Toiseksi kysymys Lutherin teologisen ajattelun kehityksestä vuodesta 1508 vuoteen 1546 on iso akateeminen kysymys. Lopuksi voidaan pohtia myös sitä, miksi meidän olisi niin tärkeää määritellä satoja vuosia myöhemmin, milloin Luther täsmällisesti on saanut pelastavan uskon ja ymmärtänyt oikean vanhurskauttamisopin. Kummastakin kun on edelleenkin eri käsityksiä. Minusta nuo sanavalinnat kertovatkin siitä, mitä Saarnivaara piti tärkeänä.
Se, että pietismi on alunperin – 1600-luvun lopulla – ollut haukkumasana, ei tarkoita, että termillä enää aikoihin olisi ollut negatiivinen sisältö. Ikävä kyllä me kristityt osaamme leimata ”väärin ajattelevia” tai vähän toisella tapaa uskovia lähimmäisiämme mitä erilaisimmin tavoin. Nuoruuteni uuspietismissä tiedettiin muuten tarkoin, kuka on uskova ja kuka ei, kuka ”raamatullinen” ja kuka ”liberaali” tai muuten vaan epäilyttävä evankelinen…
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että emme ole Jumalan silmissä massaa vaan yksilöitä. Yksi saarnankin tehtävä on minusta kutsua epäuskon tilassa eläviä uskomaan. 25 vuotta seurakuntatyötä on kuitenkin avannut ainakin minun silmäni sille, että myös ihmisten tie omakohtaiseen uskoon voi olla yksilöllinen ja uskon/epäuskon raja veteen piirretty viiva. Osa uskovaisista tosiasiassa lähinnä hengailee joukon jatkeena sanan kuulossa. Onneksi Jumala tuntee omansa.
Marko, samaan asiaan kiinnitin huomioni ”pelastava usko vuodesta 1512”. Miten kukaan ihminen voi tällaista sanoa? Lisäksi ”sai varmuuden Jumalan armosta v. 1512″. Jumalan armo Kristuksessa on nimenomaan evankeliumissa ja sen omakohtaisessa uskomisessa/kirkastumisessa. Sen ytimenä on vanhurskauttaminen uskosta eli lahjavanhurskaus.
Luther itse kertoo tästä Room. 1:17 avautumisesta:”Silloin aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta, ja että tämän kohdan ajatus siis on, että evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, nimittäin hänen passiivisen vanhurskautensa, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Uskosta vanhurskas saa elää.”
Mainitsemassani Timo Junkkaalan kirjassa pidetään Elämänkertaan liittyvänä (virheellisenä) väitteenä sitä, että evankeliumin kirkastuminen ns. tornikokemus olisi ollut äkillinen murros. ”On esitetty eri näkemyksiä siitä, milloin armo kirkastui Lutherille. Tästä ns. tornikokemuksesta hän itse kirjoitti vasta v. 1545 ilmestyneiden latinankielisten teosten esipuheissa. Luther sijoitti tuon evankeliumin murroksen vuoden 1518 lopulle tai vuoden 1519 alkuun, jolloin hän oli alkanut pitää luentoja Psalmien kirjasta. Hän oli jo pitänyt Roomalaiskirjeen, Galatalaiskirjeen ja Heprealaiskirjeen luentoja. Erityisesti häntä oli jäänyt vaivaamaan sana vanhurskaus”.
Ajattelen, että tie omakohtaiseen uskoon on yksilöllinen, mutta kyllä siinä jotain samankaltaisia päälinjoja voidaan havaita. Yleensä käy niin, että kilvoitellaan ns. lain alla kauankin ennen kuin evankeliumi/armo avautuu. Ihminen ei hevin luovu omavoimaisuudestaan ja tekohurskaudesta. Tämä on yleensä kai prosessi. Ainakin itselleni oli.
Epäusko on mielestäni kyllä sitä, että on luopunut Jumalasta ja uskosta. Ollaan joko uskossa tai epäuskossa. Ehkä tarkoitit epäilyjä? Usko on uskoa, vaikka heikkoakin ja epäilyjä tietysti esiintyy. Epäuskon tilassa olevia kutsutaan tekemään parannus ja uskomaan evankeliumi Kristuksesta.
Luther selittää Jes. 53:5 ”Totisesti meidän pahojen tekojemme tähden hän on haavoitettu ja meidän syntiemme tähden hän on lävistetty”. ”Jos näet Kristus on sellainen persoona, joka on kantanut meidän syntimme, seuraa siitä, että me emme ota ansioillamme pois syntejämme, koska ne on jo sitä ennen otettu pois. Eiväthän meidän tekomme ole Kristus eikä meitä lävistetä syntiemme tähden emmekä me niitä kanna. Päinvadtoin – me emme edes kykene niitä kantamaan. Ei Kristus näet olisi tullut, jos me olisimme kyenneet itse parantamaan itsemme. Näin käy ilmi, ettei millään inhimillisillä teoilla, olkoot ulkoisesti miten hyviä ja loistavia tahansa, ole mitään arvoa vanhurskauttamista ja syntien anteeksiantamista ajatellen.
Maailmassa ei ole yhtään uskontoa, joka hyväksyy tämän käsityksen vanhurskauttamisesta ja me itsekin vaivoin uskomme sen omalla kohdallamme, vaikka julkisesti opetamme sitä. Sen tähden tämä Raamatun kohta pitää oppia tuntemaan huolellisemmin.
Se on ikään kuin perustus, jonka varaan Uusi testamentti eli evankeliumi rakentuu. Se yksin erottaa meidät ja meidän uskontomme kaikista muista uskonnoista.
Ainoastaan kristityt näet uskovat tämän kohdan ja ovat vanhurskaat – ei siksi, että he tekevät tekoja vaan siksi, että he tarttuvat toisen tekoihin, nimittäin Kristuksen kärsimykseen.
Se, joka uskoo tämän kohdan, on turvassa kaikilta harhoilta ja hän tulee varmasti saamaan Pyhän Hengen avun. Sitä ei näet voida opettaa tai oppia tuntemaan ilman Pyhää Henkeä.
Ne sitä vastoin, jotka ovat päästäneet käsistään tämän uskonkohdan, ovat alttiina kaikille väärän opin tuulille.”
”Ne, jotka ehkä eivät tunne sydämessään tätä ja ovat heikkoja uskossa, älkööt joutuko sen vuoksi epätoivoon pelastuksestaan. Saatanan tapana on näet usein kiusata meitä tällä tavoin ja tehdä toden totta lääkkeestä myrkkyä ja suurimmasta vanhurskaudesta syntiä.
Heikkoja lohduttakoon se, ettei kukaan ihminen kykene täydellisesti tätä kohtaa hallitsemaan. Ei tätä sen vuoksi saarnata, että heti paikalla tulisit täysinoppineeksi etkä enää syntiä tuntisi – päinvastoin, varo tarkoin tällaisia ajatuksia. Harhaoppisille on tunnusomaista tulla kertaheitolla täysinoppineeksi uskon asioissa. Kristityt sitä vastoin tuntevat uskonsa heikkouden ja heitä kiusaa epätoivo, koska he tuntevat syntinsä.
Koska mikään ei ole suruttomuutta turmiollisempaa, pitää sinun rohkaista mielesi, kun tunnet uskosi heikkouden. Se juuri on hyvän ja Jumalaa pelkäävän sydämen merkki. Sinä riiput Kristuksessa vaikka miten heikosti tahansa.
Sen tähden niitä, jotka ehkä eivät kykene tätä käsittämään tai ymmärtämään, on kehotettava olemaan kauhistumatta tuota heikkouttaan vaan sen sijaan rukoilemaan apostolien kanssa: ’Herra, lisää meille uskoa’. Lk. 17,5″( Martti Luther, Jesaja 53)
Mikäli pietismi on sitä, että pelastava usko on henkilökohtainen, niin kaiketi Lutherkin oli siinä mielessä ”pietisti.” Miten löydän armollisen Jumalan? Rauhaa ei löytynyt niillä ehdoilla, joita katolisen kirkon rippi tarjosi, koska ne olivat ehdollisia. Jumala on armollinen katuvalle, mutta oikean katumuksen edellytyksellä jne. Kaste on kuitenkin pelastuksen perusta. Vaan pelastuvatko kaikki kastetut?
Itse olen sitä mieltä, kun Lutherille selvisi, että yksin usko vanhurskauttaa ja Kristus tuli hänelle läsnäolevaksi Pyhässä Hengessä, niin eikö tämän asian käsittäminen ollut jo sinänsä tavallaan päätepiste hänen armon etsinälleen. Tästähän myös Paavali toteaa, ”vai ettekö tunne, että Kristus asuu teissä.” (2Kor13:5) Toki tuon päätepisteen jälkeen asia ei siihen jäänyt, vaan sitä seurasi risti nauloineen. Niinkuin se seuraa meitäkin Jesajan sanoin: ”Kesken rauhallisten päivieni minun on mentävä tuonelan porteista.”
Kun tuonne ”tuonelan portille” on temmattu sanan varsinaisessa merkityksessä – niin voi että uskominen on näkemättä vaikeaa, kun kuolema uhkaa. Sitähän meidän pitää harjoitella päivästä toiseen. Tosin Herra ilmaisee armokasvonsa vaikeana aikana tavalla tai toisella, kun se Hänelle sopii. Jokaiselle myös Herran säätämällä tavalla. Taitaa kuitenkin olla niin, että henkilökohtaisesta uskosta puhuminen ei ole oikein soveliasta. Taitaa tulla leimatuksi ja hiljaisuuden ympäröimäksi.
Aikoinaan evankelisessa liikkeessä kysyttiin, ”oletko autas” ja herännäisyydessä kyseltiin ”passin” perään. Toisin sanoen tunnetteko, että Kristus asuu teissä. Mielestäni se on myös tämän päivän kysymys. Vaan lieneekö sitä vastaavalla tavalla kysyttävä nykyään? Ehkä jotenkin muuten ja tilanteen mukaan, myös lohduttamalla Jumalan sanalla. Me emme tietenkään tiedä kuka uskoo ja kuka ei. Eikä tarvitse. Jumala sen tietää. Se, mikä Lutherin teksteissä on puhuttelevaa on tuo uskonvarmuus, jonka hän on saanut uskon kilvoituksessa ja ristin armon alla. Erään jo edesmenneen piispan puhe oli aina herättävää puhetta, kun se oli uskossa varmaa, ristin alla maallisessa sodassakin kilvoiteltua.
”Teologia, oppi Jumalasta ja hänen sanastaan, vaatii sitä, että se koetaan, eletään ja kärsitään henkilökohtaisesti läpi. Tässä on monen nykyajan akateemisen seminaarin ja monen saarnan heikko kohta.” (Rolf Sons, Sielunhoidon sydämessä, Luther ja vapauttava usko).
Mika, luin edellä mainitsemasi blogisi lävitse sekä kommentit. Hyvä blogi ja mielenkiintoiset keskustelut.
Kuinka vaikeaa onkaan ihmiselle omaksua ja vastaanottaa evankeliumi Kristuksesta! Siihen tarvitaan Pyhä Henki. Jeesus sanoikin opetuslapsilleen: ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista. Kuten on hyvin sanottu: kun ihmisen mahdollisuudet loppuvat, silloin Jumalan mahdollisuudet alkavat.
Ihmisen on tultava omissa suorituksissaan ja kelpaamisyrityksissään tiensä päähän. On luovuttava itsestään siis kiellettävä itsensä ja kadotettava elämänsä, jota niin suuresti kaikin keinoin yritti pelastaa ja löytää. Sitten on vihdoin Jumalan, evankeliumin ja Kristuksen aika. Silloin löytää lopulta elämänsä Kristuksen yhteydessä, joka merkitsee kyllä ristin ottamista, mutta on ihanaa ja autuaallista, todellista elämää.