Kylläpä rauhasta voi ajatella monella tapaa, ajattelin tänään. Torstain teemaistuntoon rauhasta johdateltiin ohjelmalehtisessä kolmen näkökulman kautta. Rauha voi olla lahja ja Jumalalta saatu lupaus, se voi olla kutsu, johon kaikki voivat vastata, ja se voi olla eräänlainen uskon matka, jolle kaikki on kutsuttu.
Teemaistunnossa rauha tuntui kuitenkin ennen muuta olevan tunteen asia. Heti aluksi rauhan ammattilaiset (keitähän he ovat, tutkijoita, diplomaatteja, rauhanvälittäjiä, rauhanturvaajia?) saivat kevyesti luutaa Sant’Egidion edustajalta, jonka mukaan rauha tarvitsee pikemminkin intohimoa kuin ammatillista otetta.
Eikä aikaakaan, kun yleisö jo kyynelehti vuolaasti. Tunteen palo oli sitä luokkaa, että pariinkin otteeseen keskustelu yllättäen keskeytyi siihen, että istunnon juontaja vaikeni nieleskelemään kyyneleitään. Yleisö kakisteli ja niisti nenäänsä.
Mikä siinä rauhassa niin koskettaa, voisi kysyä. Liikuttavat tositarinat, joita täällä Busanissa on kuultu joka puolelta maailmaa. Mutta myös rauhan omakohtaisuus. Rauha tulee loppujen lopuksi iholle. Rauhassa on kysymys ihan omista tunteista, niiden käsittelystä, oman vihan ja kostonhalun kääntämisestä joksikin muuksi, haluksi antaa anteeksi. Ja rohkeudesta sitten tehdä jotain: tarjota anteeksiantoa sen sijaan, että jäisi odottamaan anteeksipyyntöä, kuten Nobelin rauhanpalkinnon saaja Leymah Gbowee sanoi. Hän puhui myöhemmin iltapäivällä myös KUA:n Madang-workshopissa yhdessä somalialaisen aktivistin ja vaikuttajan Halima Ismaelin kanssa.
Puheet olivat inspiroivia. Eikä yleisö tosiaankaan ollut paikalla vain silmäkulmia pyyhkimässä. Monen mielessä tuntui polttelevan kysymys siitä, mitä itse voisi tehdä, mitä pitäisi tehdä, ja miten ehkä voisi auttaa näitä hienoja rauhantyössä ansioituneita ihmisiä. Yleisö otti myös innoissaan vastaan saamansa ohjeet: ei pidä jäädä sivustakatsojaksi, pitää toimia. Kuten nämä viisaat naiset sanoivat, pitää malttaa hillitä tunteensa, valita sanansa oikein ja puhua ”totuutta vallalle”. Eikä siis tarvitse lähteä liikkeelle kovinkaan kaukaa, vaan ihan omasta itsestä: on tärkeää aloittaa omasta eheydestä ja itsetunnosta. Ja sitten pitää ottaa epäkohdat rohkeasti esiin myös silloin, kun niitä ilmenee omassa lähipiirissä. Pian keskustelu jo liikkuikin kysymyksissä vallasta ja vallan jakautumisesta, siitä, miten naiset voisivat saada valtaa ilman että miehet kokisivat menettävänsä omaansa.
Olen varma, että monet saivat tänään innostusta omaan elämäänsä ja työhönsä. Oma ajatteluni rauhasta ainakin syventyi. Nyt, kun ajatukset alkavat kääntyä kotiinlähtöön, tulee etsimättä mieleen myös kehotus ’lähtekää rauhassa’. Se on samaan aikaan voimaannuttava ja vapauttava kehotus. On oikeastaan ihmeellistä ajatella, että kaikissa oloissa saa lähteä rauhassa. Oli hyvä saada lähteä rauhassa tänne, ja hyvä saada lähteä rauhassa myös täältä pois. Ehkä vähän erilaisessa, kukaties syvemmässä rauhassa.
– Tämän kirjoitti Hanna Ojanen, delegaatti KMN:n yleiskokouksessa ja kohta taas arkitöissä Tampereen yliopistossa kansainvälisten suhteiden professorina.
