Rauhan juhla – kuilun ylittämisen juhla

Kuluneena vuotena tuli kuluneeksi 80 vuotta Dietrich Bonhoefferin Tanskan Fanössä ekumeenisessa konferenssissa pitämästä rauhanpuheesta. Sitä on pidetty profeetallisena ja kauaskantoisena – vieläkin inspiraatiota antavana. Kyse oli voimakkaasta puheesta rauhan puolesta ja käytännön tekojen sekä uskalluksen vaatimisesta. ”Mitä me odotamme? Jo huomenna voidaan puhaltaa sodan torviin!” Niinhän siinä sitten kävi.

Adolf Hitlerin suunnitelmien todellisuus oli jo alkanut kirkastua tarkkanäköisimmille – myös niiden ristiriitaisuus kristillisen uskon kanssa. Versailles’n häpeärauhan kalvama saksalainen kansallistunto oli saamassa uutta pontta, ja Italiassa fasistit olivat vallassa. Stalinin puhdistukset keskittivät valtaa hänelle, ja muuallakin tilanne oli epävakaa. Näissä oloissa sekä revanssinhalu, laajentumishaluiset ideologiat että vastaavasti halu varautua mahdollista aggressiota vastaan kiihdyttivät aseisiin perustuvan turvallisuudentunteen rakentamista, varustelukierrettä. Toisaalta esiintyi myös naaiviksi tulkittavaa hyväuskoisuutta, joka halusi kieltää ilmassa leijuvan sodan uhan todellisuuden. Sanottiin ”rauha, vaikka rauhaa ei ole”.

Tällaisessa tilanteessa, jossa ihmisiä halveksivien totalitaaristen ideologioiden valtapolitiikka eteni vääjäämättä kohti yhä massiivisempaa aggressiota, Dietrich Bonhoeffer koetti osaltaan virittää kirkkoja toimimaan päättäväisesti pahenevan kierteen katkaisemiseksi. Bonhoefferhän toimi v. 1914 perustetun kirkkojen kansainvälisen ystävyyden seuran nuorisosihteerinä, jonka keskeinen missio oli juuri kirkkojen rauhantyö. Ennen ensimmäistä maailmansotaa se ei ollut vielä ehtinyt missiotaan edistää, mutta sen aikana ja sen jälkeen oltiin sitäkin aktiivisempia. Bonhoeffer tosin oli kriittinen työn teologista ohuutta kohtaan ja pyrki itse syventämään tätä eetosta Raamattu ja Lutherin teologia sekä New Yorkissa saadut vaikutteet ja kirkko-opillisesti orientoitunut ilmoitusteologia innoittajanaan.

Fanön kuuluisan rauhanpuheen kärki tulee esiin kahdessa pääteesissä: ”Kristityt eivät voi suunnata aseita toisiaan vastaan, koska he tietävät, että he suuntaavat aseensa Kristukseen itseensä”. Toiseksi hän kysyi: ”Miten tulee rauha?” ja vastasi: ”Turvallisuuden tie ei ole tie rauhaan, sillä rauha tulee uskaltaa.” Bonhoefferin mukaan kristikunnan tuli löytää tiensä nationalismin ja internationalismin tuolle puolen. Kirkon tulee olla uskollinen Jumalan sanalle ja käskylle, joka tässä tilanteessa kutsuu rauhaan. Rauha ei synny sitä kautta, että kansa pyrkii turvaamaan oman turvallisuutensa, etsimään rauhaa itselleen. Rauha syntyy vain sitä kautta, että uskalletaan luottaa. Aidon luottamuksen perusta taas voi olla vain Jumalassa: oman kohtalonsa antamisessa Jumalan käsiin. Yksi kirkko ei tähän pysty, vaan kaikkien maailman kirkkojen tulisi kokoontua yhteiseen konsiiliin ja sanoa maailmalle rauhan sana. Kristus-uskosta käsin tulisi radikaalilla tavalla kutsua rauhaan.

Bonhoefferin puheesta katkelma: ”Rauhan tulee olla, koska Kristus on maailmassa, so. rauhan tulee olla, koska on yksi Kristuksen kirkko, jonka tähden yksin koko maailma vielä elää. Ja tämä Kristuksen kirkko elää samanaikaisesti kaikkien kansojen keskellä ja kuitenkin kansojen, poliittisten, sosiaalisten, rodullisten rajojen tuolla puolen, ja tämän kirkon veljet ovat yhden Herran Kristuksen käskyn kautta, jota ne kuulevat, erottamattomammin yhdistyneet kuin kaikki historian siteet, veren, luokan ja kielen siteet voivat ihmisiä yhdistää. Kaikki nämä maailmansisäiset sidokset ovat tosin päteviä, eivät yhdentekeviä, mutta Kristuksen edessä ne eivät ole lopullisia siteitä.”

Bonhoeffer ei edustanut puheessaan mitään periaatteellis-ideologista pasifismia, mutta hän edusti Vuorisaarnan näkyä, jonka mukaan rauhantekijät ovat autuaita. Hän otti tosissaan kysymyksen, miten rauha saadaan aikaiseksi. Esitelmässään Kristus ja rauha hän muotoili asian niin, että Kristus eli rauha on niin suuri asia, että sen puolesta voisi antaa vaikka henkensä. Bonhoefferin hengessä voidaan ajatella, että sotilaallinen väliintulo viimeisenä keinona (ultima ratio) on mahdollinen pahempien ihmisoikeusloukkausten ehkäisemiseksi. Kaikki tosin tulee tehdä siviiliväestön suojelemiseksi ja väliintulon on oltava kansainvälisen oikeuden nojalla oikeutettu. Silti sotilaallisen voiman käyttöön liittyy, Bonhoefferin ajattelua seuraten, aina myös valmius ottaa kantaakseen syyllisyys tehdystä (tappamiskäskyn rikkominen).

Bonhoefferin muotoilut Fanön puheessa olivat niin teräviä ja profeetallisia, yhdistyneenä hänen muuhun tuotantoonsa ja poikkeukselliseen tiehensä Tunnustavan kirkon riveihin ja Hitlerin vastaiseen salaliittoon, että ne innoittivat esimerkiksi 1980-luvulla Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) käynnistettyä konsiliaarista ORLE-prosessia (oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys). B:hen on voitu vedota myös, kun KMN:n Busanin 2013 yleiskokouksessa seuraavien vuosien ohjelmallisena teemana on ”oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaellus”. Saksassa Bonhoeffer innoitti niin Berliinin muurin murtumiseen johtaneita rauhanrukouksia kuin yhteiskuntaeettisesti tunnettujen Saksan evankelisen kirkon neuvoston puheenjohtajien piispa Wolfgang Huberin ja vastikään pestinsä aloittaneen piispa Heinrich Bedford-Strohmin ajattelua.

Bonhoefferin Fanön puheen vuosipäivänä 26. elokuutta juhlapuheen pitänyt Berliinin-Brandenburgin-Yläsleesian piispa Markus Dröge kertoi puheensa aluksi olevansa velkaa Dietrich Bonhoefferin ajatuksille ja ettei hän todennäköisesti olisi teologiksi ilman Bonhoefferiä ryhtynytkään. Jürgen Moltmann toteaa kirjassaan ”Toivon etiikka” (2010) alaotsakkeen ”oikeudenmukaisen rauhan etiikka alla”: ”Se joka haluaa orientoitua henkilöön, sitä muistutettakoon Dietrich Bonhoefferistä, joka kutsui kirkkoja 1934 Fanön konferenssissa yksiselitteiseen rauhanpyrkimykseen ja otti 1939 osaa aktiiviseen vastarintaan Hitlerin murhanhimoista diktatuuria vastaan ja joista molemmista hän maksoi 1945 hengellään.”

Itsetarkoituksellista henkilökulttia on syytä varoa, mutta samalla on paikallaan ammentaa niiltä, jotka ovat halunneet elämällään ja opetuksellaan kirkastaa joulun sanomaa Sanan tulemisesta lihaksi: Jumala tuli ihmiseksi seimen lapsessa, astui yli kuilun, jotta meillä olisi sovinto ja rauha Jumalassa. Ristiinnaulittuna ja ylösnousseena hän näyttää tietä ”viimeistä edellisessä” kohti ”viimeistä”, kohti ”joulumaailmaa”, josta merkkinä hän ylösnousseena sanoi: ”Rauha teille!”. Siksi ehtoolliselle valmistauduttaessa voidaan jakaa rauhan tervehdys ja rukoilla: ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne!” Ehtoollisella rauha merkityksessä kaiken uudeksi luominen Kristuksessa ja Rauhan ruhtinas itse on todellisesti läsnä. Hän lähettää meidät elämään tuosta rauhasta ja välittämään sitä eteenpäin omassa elämässä, omassa arjessa. Se on rauhaa, joka ajaa tien yli umpikujien, tuo valon pimeään ja toivon inhimilliseen toivottomuuteen.