Lordi ja Pertti Kurikan nimipäivät. Siinä suomalainen vastaus eurooppalaiseen arvokeskusteluun. Paitsi että kumpikin vastaus on vakava, ei kevyt, kuten kevyen musiikin karkeloihin kuuluu. Kaksi vääjäämättömyyttä. Kaksi toiseutta tavallisuushakuisuuden maailmassa.
Pertti Kurikan nimipäivät lähtee edustamaan Suomi-neitoa 60. Eurovision laulukipailuihin Wieniin.
Euroviisuissa punkkia on harvemmin kuultu. Kurikan porukka on paitsi musiikillinen huutomerkki, myös arvoladattu performanssi. Kiinnostavaa nähdä kuin viisufanisto ympäri maanosaamme ottaa heidät vastaan.
Euroviisuja on pilkattu ja niille on naureskeltu halki vuosikymmenten. Mutta onko toista yhtä paneurooppalaista häppeninkiä? Euroviisuja katsoessa on yhä vaikeampi vaatia rajoja kiinni ja lintukodon paluuta. Me olemme osa tuota hulabaloota, halusimme tai emme.
Go, Pertti Kurikan nimipäivät, go!
– Olli Seppälä –
Ratkaisu koko systeemiin voisi olla, että rippisalaisuus pykälä poistetaan kirkkolaista. Keskustelut voitaisiin käydä lähimmäisen rakkauden hengessä luottamuksella vastapuolen ymmärtämykseen. Etenkin kun rippisalaisuuspykälä on tavallaan yhteiskunnan hyväksymän maallisen lain kanssa ristiriidassa.
Itse ihmettelen puheissa, kirjoituksissa ja saarnoissa käytettyjä esimerkkejä, joista voi jopa tunnistaa henkilöt. Esimerkit on saatettu tempaista luottamuksellisista keskusteluista, jotka voidaan luokitella rippisalaisuuden alaiksiksi. Eikös niihin pitäisi olla asianomaisen lupa? Silti pastorit kertovat kaikenlaisia esimerkkejä suhteettoman löperösti.
Samaa minäkin olen ihmetellyt. Jopa sielunhoidon viroissa olevien, joiden pitäisi vielä enemmän kuin muiden olla selvillä rippisalaisuuden velvoituksista, puheissa ja saarnoissa olevista esimerkkitapauksista olen joskus voinut tunnistaa henkilön.
rippisaisuus ei kuulu oikeusvaltioon.
Kyse ei ole pelkästään rippisalaisuudesta vaan kirkkolaki ilmaisee asian seuraavasti;
Pappia ja lehtoria sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus ripissä ja sielunhoidossa. Kirkkolain 5 luvun 2 §:n mukaan:
-Yksityisessä ripissä tai MUUTEN SIELUNHOIDOSSA papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.
”Rippiin ja sielunhoitoon liittyvä ehdoton vaitiolovelvollisuus koskee vain pappeja ja lehtoreita. Taustalla on paitsi luottamuksellisen hoitosuhteen syntyminen, myös uskonnon harjoittaminen. Ripissä ei ole kyse ainoastaan kertovan henkilön ja papin välisestä asiasta, vaan ihmisen ja Jumalan kohtaamisesta. Erityisesti
ripin osalta papin vaitiolovelvollisuuden perusta on teologinen. Ripissä on siten leimallista papin työnt ranssendentti luonne. Myös sielunhoidossa on aina mukana uskonnonharjoittamisen aspekti, joka erottaa papin terapeutista. Tämän vuoksi rippisalaisuudesta ei ole mahdollista sopia eikä papin ole edes
ripittäytyvän luvalla mahdollista vapautua ehdottomasta vaitiolovelvollisuudestaan.
Salassapitovelvollisuutta ei voi murtaa millään perusteella
Yllättävää, miten höperöisissä kantimissa rippisalaisuus kirkossamme on, ottaen huomioon äänenpainot miten siitä puhutaan. Vielä hämmentävämpää on sielunhoidollisen keskustelun ymmärtäminen. Ylipäänsä papin ja yhden seurakuntalaisen väliset keskustelut ovat kahdenkeskisisiä ja muille kuulumattomia riippumatta siitä, montako sanaa ne sisältävät. Asiatkaan eivät vaikuta olivat ne sitten iloisempia tai ikävämpiä. Yksityisrippiä kuitenkin herätysliikkeiden ulkopuolella käytetään ymmärtääkseni vähän. Ei ole ihme, että kirkkomme ei sielunhoitoa halua avata niin, että Ihmiset osaisivat sitä kysyä kun väittelijäkin toteaa pappien suupielet kovin herkiksi aukeamaan. Asiassa olisi ilmeisesti syytä katsoa sitä, että Luther hyväksyi maallikon antaman ripin. Näin riippumatta siitä onko kyseessä varsinainen päästöön johtava sielunhoidollinen keskustelu vaiko luottamuksellinen vuorovaikutus, missä toinen Ihminen on kuuntelijan paikalla, olisi asia hyvä ymmärtää niin, että kyse on luottamuksellisesta asiasta. Missä määrin asiassa sitten ajatellaan olevan kyse hengellisen substanssin olemassaolosta tai sen käyttämisestä synninpäästöön, on toissijainen asia.
Uskonpuhdistus ei poistanut rippiä vaan rippipakon. Erkki Hurtigin kommentissa on jokunen sanasisältö, mistä jokunen sana. Hoitosuhteen syntyminen ja uskonnon harjoittaminen ovat sielunhoidossa käsitteitä, joihin on suhtauduttava lähtökohtaisesti suurella varauksella. Ensinnäkään sielunhoidossa ei pyritä hoitosuhteen syntymiseen ja sen säilyttämiseen vaan luottamukseen ja uudelleen orientaatioon, minkä kautta seurakuntalainen tai yleensä toinen Ihminen voi huomata tavan ja oman kyvyn päästä asiassa eteenpäin ja löytää uusia vastauksia tai kysymyksiä. Uskonnon harjoittaminen ei saa eikä voi olla lähtökohtaisesti sielunhoidon keskiössä ennen kuin pappi ja toinen Ihminen ovat yhteisesti tulleet asiasta tietoisiksi. Papin omasta viitekehyksestä johtuu sitten se, että papilla on hyvä mahdollisuus selventää hengellisen orientaation mahdollisuutta ja sisältöä. Se, että sielunhoidossa aina olisi läsnä uskonnonharjoittamisen aspekti, ei tietysti voi pitää paikkaansa. Edelleen se, että pappi ja terapeutti lähtökohtaisesti puhuisivat eri asioista, ei myöskään pidä paikkaansa. Yleensä sitten voi sanoa, että sielunhoidon yleinen päämäärä on yhtenevä kirkon kanssa. Mutta sitten voi kysyä, miksi kirkkomme ei anna jäsenilleen sielun hoito-opetusta. Sitten on hyvä muistaa, että papin puheille tuleva Ihminen ei ole kuvaannollisesti lammas vaan yksilö. Enemmän kuin akateeminen psykologia tai psykiatria, pappi haluaa ja kykenee ymmärtämään sen, että Ihmisen elämänkysymyksissä sopeutumattomuus elämänolosuhteisiin ei useinkaan riitä tyhjentäväksi vastaukseksi elämän vaikeuksiin vaan osa vastauksesta löytyy Meille ja erityisesti papille annetusta kaksoiskäskyn toisesta puolesta hoitaa sairaita.
Kommenttini on suora lainausta kirkon kotisivuilta löytyvästä piispa Seppo Häkkisen kirjoituksesta: ”Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus” . Kirjoitus löytyy kokonaisuudessaan tästä:
https://evl.fi/evlfi.nsf/Documents/A3A3C04D47BD74C0C225772800360128/$file/Rippisalaisuus%20ja%20vaitiolovelvollisuus.pdf
Olen kyllä asiasta samaa mieltä kuin Piispa Häkkinen.
Reino Suni:
”Ratkaisu koko systeemiin voisi olla, että rippisalaisuus pykälä poistetaan kirkkolaista. Keskustelut voitaisiin käydä lähimmäisen rakkauden hengessä luottamuksella vastapuolen ymmärtämykseen. Etenkin kun rippisalaisuuspykälä on tavallaan yhteiskunnan hyväksymän maallisen lain kanssa ristiriidassa.”
Olenpahan aivan samaa mieltä. Muistaakseni tässä taannoin ev.lut. kirkon pappien keskuudessa tehdyssä kyselyssä ilmeni, etteivät papit koko pitkän pappisuransa aikana olleet kertaakaan rippitilanteessa. Siis aivan tarpeeton.
Oma lukunsa on tietysti SRK -lestadiolaiset rippikäytännöt, josta tässäkin esimerkkitapauksessa lienee kyse. SRK -lestadiolaisuudessa on aivan oma ja omanlaisensa rippisysteemi, jolla ei ole mitään tekemistä kirkkolaissa tarkoitetun ripin ja rippisalaisuuden kanssa. Johannes Alaranta havaitsi tämän SRK -lestadiolaisen rippikäytännön ongelmat ja perehtyi aiheeseen jopa väitöskirjaksi asti. Ev. lut. kirkon piirissä kirkkolain rippisäännös ei liene ollut ongelmallinen missään suhteessa. Tämäkin SRK -lestadilaisuuden piirissä tapahtunut tapaus tullee kirkkolain mukaisena rippiasiana tuomiokapitulin käsittelyyn nähdäkseni vain siksi, että tapauksen vl-pappi on kirkon palveluksessa ja häntä sitoo kirkkolain rippisäännökset.
Jos nyt ei sitten puhuta rippisalaisuudesta, niin vaitiolovelvollisuudesta kuitenkin. Sellainen on monella muullakin tietyissä viroissa ja työpaikoissa. Työssä kuulemaansa ei saa lörpötellä muiden kuultavaksi. Mitä vastuullisempi työ on, sen laajempi vaitiolovelvollisuus on. Käsittääkseni pastoreilla on erityisen vastuullinen, kun ajattelee, millaisissa tilanteissa he kohtaavat ihmisiä.
Liisa Sorsa on oikeassa. Rippisalaisuus on toisaalta kirkollinen nimitys vaitiolovelvollisuudelle, toisaalta vaitiolovelvollisuuden vahvempi muoto.
Vaitiolovelvollisuuden kunnioittamisessa on kaikissa ammateissa vielä paljon opittavaa. Parhaiten se taitaa luonnistua sotilailta ja lääkäreiltä. Pankissakin sen pitäisi olla itsestäänselvyys.
Toisilta se ei luonnistu oikein millään. Opettaja saattaa kirjoittaa facebookiin hankalista vanhemmista, sairaanhoitaja saattaa kahvitauolla puhua tietojaan potilaan omaisista, pappi saattaa tulla virastoon kastekodista, jossa asiat olivat kurjasti jne. Kun lapsi vaihtaa päiväkotia, saattavat työntekijät soittaa uuteen hoitopaikkaan ja kertoa laosen isän olleen vankilassa.
Vaitiolovelvollisuudessa ei ole kysymys vain siitä, että asiakasta ei saisi tunnistaa tai että vain joidenkin ikävien asioiden pitäisi olla luottamuksellisia. Ei, vaan asiakas- tai potilassuhteesta ei saa puhua yhtikäs mitään.. Ammattitaitoinen virkahenkilö ei myöskään kerro edes ”luvan” saatuaan asioita julkisesti. Luvan antaja ei nimittäin aina tunnista tai tiedä omaa etuaan ja saattaa toisena päivänä katua ”lupaansa”.
Liisa ja Teemu kirjoittavat asiaa. Tästä on todellakin viimekädessä kysymys, vaitiolovelvollisuudesta, luottamuksellisuudesta ja luottamuksesta. Mutta myös näden oiken ymmärtämisestä.
En ymmärrä, miten asia voi olla vaikea papille,. Kirkkokäsikirja sanoo, että pappi ei saa paljasta ihmistä tai asiaa, joka on hänelle uskoutunut.
Tämä ei ole tulkinnanvarainen asia. Vaikka toisaalta minusta sana vaitiolovelvolisuus liittyen ihmisen lähimmäispalvelutyöhön on jotenkin väärä.
Papin pitäisi osata olla hiljaa ilman vaitiolovelvollisuuttakin. Se taas, että joillekin papeille on epäselvää, mikä on rippiä ja mikä ei, on jotenkin huvittavaa.
Mitä väliä sillä on. Papin kanssa käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia kaikki.
Koska jos ne rikotaan, rikotulla ei ole mitään ´oikeusturvaa. `