Päätä melkeen särkkee, ku en tiedä onko tässä mitään järkee. Rippikoulu on kaikille tärkee. Silti en tajuu miks se vain on nuorisotyön kärkee. Nuoria kun en kirkos nää. Eikä ne sinne toimimaankaan jää. Varmaan riparilla tavoitekin on. Merkitystä tavoitteille kyselen tässä. Vastausta vailleko taas kerran Pekka jää?
Moni kertoo miten oli riparilla hienoo. Vaan siitä kolme vuotta ja sitte kirkosta he eroo. Voisko kaiken tehdä hiukan toisin? Jospa viisautta tähän pulmaan saisin ja nukkua sen jälkeen makoisasti voisin.
Pulmallinen tuttu, on tää rippikoulujuttu.
Tuntuu niin kummallisen oudolle nyt tämä rippikoulu asia. Lapinjärvellä toimiessani innostuin rippikoulukuvioihin. Siitä on aikaa nyt kai jotain 20v. Siitä lähtien olen paljon pohtinut sitä, miten nuoret voisivat innostua seurakunnan toiminnasta rippikoulu-kokemuksen kautta. Nyt mieltäni on alkanut askarruttaa vaikea kysymys. jollei riparilla tähdätä tuohon, niin mihin sitten? Onko tavoite vain riparin hieno kokemus, eikä mitään muuta? Lisäksi vielä tuo kummallisuus, että nuoret tunnustavat lopuksi uskonsa. jota heillä ei todellisuudessa ole. harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Opetamme näin nuorille jotain mitä emme varmasti tarkoita. Eli sen ettei uskoa tarvitse ottaa vakavasti. Riittää kun on nimellisesti kristitty. Siihen riittää pelkkä uskontunnustuksen ulkoa lukeminen. Onko se sen parempi kuin muslimien uskontunnustus. Muslimiksihan tullaan lausumalla heidän uskontunnustuksensa. Tämä asia on noussut mulle todelliseksi ongelmaksi. Jelppikääpäpä nyt minua raukkaa tässä. Olisin siitä suuresti kiitollinen.
Pekka.
Kiitos avoimesta pohdinnasta.
Mutta miksi pitäisi tähdätä siihen, että jokainen rippikoulun käynyt osallistuisi seurakunnan toimintaan? Eikö tähtäyspisteenä pidä olla rohkea eläminen arjessa kristittynä? Tai se, että nuori oppii rippikoulussa luottamaan pappiinsa kristinuskon asiantuntijana niin että hän on valmis kysymään tämän kantaa, kun hänelle tulee eteen vaikea kysymys jumalasuhteessaan.
Pekka: ”Tämä asia on noussut mulle todelliseksi ongelmaksi.”
Älä ota turhia näppylöitä toisten ihmisten sielun ja mielen tilasta Pekka. Eiväthän ne sinulle edes kuulu. Tuskinpa se einun sielusi pelastukseen mitään vaikuttaa, mitä muut tekevät, uskovat tai ovat uskomatta – vapaassa maassa.
Jouni: ”Tai se, että nuori oppii rippikoulussa luottamaan pappiinsa kristinuskon asiantuntijana niin että hän on valmis kysymään tämän kantaa, kun hänelle tulee eteen vaikea kysymys jumalasuhteessaan.”
Heh, näkisipä vaan. Taitaa jäädä pappien ammattikunnan toiveajatteluksi, olipa se rippikoulu ihan millainen tahansa.
Kyllä mopo ja raha riittävät motiiviksi rippikoulun käymiselle – niin ja tietysti se, kun kaveritkin ja se määrätty gimma tai kundi, jonka kanssa voi päästä vähän muhinoimaan.
Kimmo: ”Kyllä mopo ja raha riittävät motiiviksi rippikoulun käymiselle – niin ja tietysti se, kun kaveritkin ja se määrätty gimma tai kundi, jonka kanssa voi päästä vähän muhinoimaan.”
On hyvä, että nuori tulee rippikouluun. Hän saa kertoa motiiveistaan jos haluaa. Ja hyvin Sinä olet ajan tasalla siitä, mikä motivoi tulemaan.
Mutta kun rippikoulu alkaa, alkaa minun tehtäväni. Jos kykenen antamaan aidon esikuvan siitä, miten uskoa eletään todeksi, niin kyllä Pyhä Henki sytyttää riittävän voimakkaan, elävän uskon liekin nuoreen sydämeen. Ja silloin nuori ymmärtää vaikkapa, että mopolla ei keulita omalla ja muiden hengellä urheillen. Eikä myöskään orastavia seurustelusuhteita ilkeyksissään särjetä, ei omaa eikä muiden.
Suuri on uskon salaisuus.
Kysymyksiä nousee mieleen ja ajattelen ihmistä, joka syntyy ja kastetaan, koska niin on tapana. Mutta jos kaikki tämä on vain rituaali ja tapa, eikä kodissa ole merkkiäkään siitä todellisuudesta, missä Jumalan olemassaolo tunnustetaan, tarkoitan tietenkin rukousta, joka on henkilökohtaisen uskon ilmentymä ihmisessä.
Jos vanhemmat eivät koskaan, (Huom koskaan! ) lue ainuttakaan rukousta lastensa kuullen, tai osoita muutenkaan, että ovat Jumalan lapsia, niin kuinka lapsi voisi oppia tuntemaan sen Kristuksen, joka on heidän Pelastuksensa? Kummien tehtäväkö? Haloo!
Kun lapsi menee sitten tarhaan ja kouluun, niin viimeistään silloin lapselle opetetaan, ettei mitään Jumalaa ole, koska ihminen on kasvanut maan tomusta ja kehittynyt pikkuhiljaa ajattelevaksi lihas massaksi.
Suomessa on uskon vapaus ja se tarkoittaa käytännössä vapautta uskosta ja uskonnosta. Voimme elää sen mukaan, ettei mitään Jumalaa ole, eikä kukaan koskaan kyseenalaista tuota väitettä ja kuolemme lopulta ilman Jumalaa.
Sitten tulee se rippikoulu, jossa tuo kastettu lapsi saattaa ensimmäisen kerran elämänsä aikana törmätä niinhin Jumalan hulluihin, jotka uskovat, siihen, mihin kukaan muu ei enää usko. Ei ainakaan kaveripiirissä kukaan, paitsi se yksi hihhulin poika tai tyttö…
Lapset ovat hienotunteisia ja osaavat hoitaa homman kotiin, koska juhlat tuovat ehkä rahaa ja ehkä mopon.
Kysymys kuuluukin: Olisiko aika laittaa vanhemmat rippikouluun, ennen kastetta ja kertoa heille mistä on kysymys, etteivät he jätä sitä opetustyötä tekemättä, joka Jeesuksen kaste käskyyn kuuluu?
Ymmärrän täysin vapaiden suuntien arvostelun kirkon suuntaan siltä osin, että Kristityksi syntyminen kasvaminen alkaa kasteesta, mutta kuka ilman opetusta kasvaa? Kun Paavali puhuu seuraavassa veljistään, siis kastetuista Kristtyistä, niin he ovat tämän tien alkupäässä, kuin pienet lukutaidottomat lapset. (Kasteen jälkeen alkoi opetus, mutta myös toisin päin on yhtä hyvä, ensin opetetaan ja sitten kastetaan, mutta ilman opetusta, Jeesuksen kastekäsky jää toteuttamatta ja se on kirkon kannalta vakava juttu)
”Niinpä, veljet, minun ei käynyt puhuminen teille niinkuin hengellisille, vaan niinkuin lihallisille, niinkuin pienille lapsille Kristuksessa.
Maitoa minä juotin teille, en antanut ruokaa, sillä sitä ette silloin sietäneet, ettekä vielä nytkään siedä; olettehan vielä lihallisia. Sillä kun keskuudessanne on kateutta ja riitaa, ettekö silloin ole lihallisia ja vaella ihmisten tavoin?
Kun toinen sanoo: ”Minä olen Paavalin puolta”, ja toinen: ”Minä olen Apolloksen”, ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin?
Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut.
Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun.
Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.
Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.
Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.
Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa.
Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. 1.Kor.3:1-11
Ismo: ”Kysymys kuuluukin: Olisiko aika laittaa vanhemmat rippikouluun, ennen kastetta ja kertoa heille mistä on kysymys, etteivät he jätä sitä opetustyötä tekemättä, joka Jeesuksen kaste käskyyn kuuluu? ”
Jaa. Ja kukas ne vanhemmat sinne rippikouluun laittaa? Taitaisivat lapset jäädä kastamattakin, jos vaikkapa kirkkoherra yrittäisi vanhempia rippikoiuluun pakottaa. Vaikka tuskinpa tuo lasten kastamatta jättäminen ketään tai mitään haittaisikaan, paitsi tietysti kirkkoa, kun jäisivät uudet jäsenmaksunmaksajat seurakuntaan saamatta.
Mitä rippikoululeireihin tulee, niin on se ainakin oivallinen tilaisuus saada tutustua ensimmäisiä kertoja vastakkaiseen sukupuoleen seksuaalisen kanssakäymisen merkeissä – ainakin minulle oli. – Niin ja tietysti se mopo ja sukulaisten lahjashekit.
”tähtäyspisteenä pidä olla rohkea eläminen arjessa kristittynä? Tai se, että nuori oppii rippikoulussa luottamaan pappiinsa kristinuskon asiantuntijana niin että hän on valmis kysymään tämän kantaa, kun hänelle tulee eteen vaikea kysymys jumalasuhteessaan.”
Kiitos Jouni tuosta näköalasta. Se selittää monen osalta tuota kysymystä. Entä ovatko rippikoulun käyneet oikeasti kristittyjä? Pelkästään sen tähden että lausuvat uskontunnustuksen ja käyvät ehtoollisella. Suurimmalle osalle heistä nuo asiat on vain pakko suorittaa. Muutoin juhlat jää juhlimatta ja lahjat saamatta.
Jotenkinhan nuo asiat on jokaisen rippikoulutyötä tekevän itselleen selvitettävä.
Joten Kimmon olankohautus ei tässä nyt yhtään auta.
Tässä Jouni nyt olisi vaikea kysymys. Kysymys jonka eteen olen joutunut ja joka vaatii ratkaisuaan. Tässä on hyvä foorumi saada monipuolista mentorointia siitä, miten kukin on kysymykseni omalla kohdallaan ratkaissut.
Olet Pekka tosi kiperän kysymyksen äärellä ja laajentaisin kysymystä koskemaan yleisemminkin Suomen kirkon tilannetta. Häät, hautajaiset, kaste ja rippikoulu, jne. kaikki nämä tapahtumat ovat kirkon hallussa ja hoituvat rutiinilla, mutta kuinka yksittäinen ihminen tulee saamaan sitä opetusta, mistä Jeesus puhuu, jollei kukaan halua, että heitä edes opetetaan? Onko meidän nähtävä, että kaikki on hyvin Suomen Siionissa ja kaikki tuntevat Jeesuksen Pelastajana? Epäilen, etteivät ihmiset tajua omaa kadotettua tilaansa, eikä kukaan ole heille sitä kertomassa.
”Ja Jeesus vaelsi kaikki kaupungit ja kylät ja opetti heidän synagoogissaan ja saarnasi valtakunnan evankeliumia ja paransi kaikkinaisia tauteja ja kaikkinaista raihnautta.
Ja nähdessään kansanjoukot hänen tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta.
Silloin hän sanoi opetuslapsillensa:
”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.” Matt.9 35-38
Ismo : ”Onko meidän nähtävä, että kaikki on hyvin Suomen Siionissa ja kaikki tuntevat Jeesuksen Pelastajana?”
Taitavat olla aniharvassa ne, jotka tuolla lailla tuntevat ja ajattelevat, vaikka muodon vuoksi kirkkoon vielä kuuluvatkin ja vaikka jälkikasvu vielä rippikoulun käykin – kun kaveritkin. Ei taida kirkolla olla enää yhtään kaupaksi käyvää, kuranttia tuotetta häiden ja hautajaisten lisäksi. Kasteetkin ovat kovaa kyytiä vähenemään päin ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.
Vaan haitanneeko tuo mittään?
Näen rippikoulun merkityksen näin: Lapsi on kastettu kristillisen kirkon jäseneksi vanhempien tahdonilmauksen perusteella. Aikuisiän lähestyessä tutustutetaan kastetut kristillisen uskon keskeisiin perusteisiin, jonka jälkeen heillä tulisi olla edellytykset ratkaista, haluavatko he edelleen kuulua näin uskovaan yhteisöön. Konfirmaatiossahan tätä nimenomaan kysytäänkin. Konfirmaatiosta eteenpäin ihminen on siis kristitty oman tahdonilmaisunsa perusteella. Sisäisen vakaumuksen syvyys ja lujuus ei ole toisten ihmisten arvioitavissa, mutta tehtyä valintaa on ulkpuolisten kunnioitettava. Se, että rippikoulu voi olla myöskin elämyksellisesti mieluisa kokemus on toki pelkästään hyvä asia, mutta tuo kristinopin selvittäminen on kuitenkin se pääasia.
Törmäsin tähän kriisiini kun, kuuntelin ystäväni kertomusta. Hän oli kysellyt konfirmoidulta lausuiko tämä uskontunnustuksen ja uskoiko myös mitä siinä sanoi?
”No eipä tietenkään. Oli vain pakko. Oli suvun painostus, juhlat ja lahjat pelissä”.
Niinpä Yrjön mukaan tämäkin nuori on siis kristitty. Tätä minun olisi siis kunnioitettava. Silti , vaikka henkilö itse tunnustaa ettei uskoa ole.
Pekka Pesonen :” Hän oli kysellyt konfirmoidulta lausuiko tämä uskontunnustuksen ja uskoiko myös mitä siinä sanoi? “No eipä tietenkään. Oli vain pakko. Oli suvun painostus, juhlat ja lahjat pelissä”.
Ilmeisesti perheemme on onnellisemmassa asemassa, kun konfirmoimaton halusi tulla konfirmoiduksi ja kuulua kirkkoon ilman suvun painostusta ja lahjoja ennenkuin solmi avioliiton avioliiton yhden, sittemmin filosofian tohtoriksi valmistuneen lapsemme kanssa.
Käsittääkseni me itse valitsemme, näemmekö lasin puoliksi tyhjänä vai puoliksi täytenä.
Entäpä jos näkisimme rippikouluun ja konfirmaatiossa uskonsa tunnustamaan pakotetussa nuoressa yhden niistä aitovierten kulkijoista, jotka Jeesuksen vertauksessa pakotettiin juhlapöytään alunperin kutsuttujen tilalle?
Tai suostummeko rukoilemaan seurakunnan nimissä sen kastamattoman nuoren puolesta, joka rippikoulun käytyään ei rohjennutkaan/tahtonutkaan tulla kastetuksi ja näin jäi epämääräiseksi ajaksi kasteoppilaan, katekumeenin, asemaan?
Missä muissa asioissa voisimme olla toivon näkijöitä, ”In spe”?
Tarkoitin sitä, että kirkon ulkpuolella olijoiden sekä maallisten viranomaisten on hyväksyttävä kirkon jäsenen tahdonilmaisu kyselemättä vakaumuksen aitoutta. Kirkon sisäisessä sielunhoidossa voidaan toki keskustella siitä, mikä on itsekunkin omakohtaisen vakaumuksen ja kirkon opin välinen suhde. Toisaalta on myöskin kirkossa kohdeltava esim. toimituksia suoritettaessa kristittyinä kaikkia kirkon jäseniä, papillakaan kun ei yleensä ole sellaista profeetallista näkökykyä, joka näkisi ihmisen salattuun sisimpään.
Yrjöltä tärkeä huomio. Kristityksi tunnustautumisesta on myös kysymys, kun päästään ”ripille” ja Pekka tuo tuohon polttavan kysymyksen miten syvältä sydämestä tuo tunnustus tulee?
Onko meidän uskomme ja tunnustuksemme riittävä, vai halveksimmeko sitä sydämessämme, vaikka suumme todistaa muuta?
Mistä arka ja nöyrä henki löytyy, jollei vääryytemme ole ilmeistä? Onko oma kokemus riittävä synnin tunnossa, vai uskommeko ilmoitetun sanan, joka sanoo: ”Ei ole yhden yhtään, joka hyvää tekee, kaikki ovat käyneet kelvottomiksi”
Onko lopultakin niin, että ihminen kapinoi luonnostaan niin kovaa Jumalaa ja Jumalan Kristuksessa tekemää työtä vastaan, että hän ei halua siihen vapaaehtoisesti suostua, jollei oikeasti ymmärrä olevansa syntinen ja sen tähden kadotettu ja yhtä kuin ikuisesti kuollut, vaikka sydän lyö rinnassa ja hiukset vielä kasvavatkin?
Ihminenhän syntyy jo valmiiksi kuoleman ruumiiseen, koska tämä liha ei voi pysyä ja hetken oltuaan ruumis haihtuu multiin.
Kristinuskossahan on ennenkaikkea kysymys ylösnousemuksesta ja siitä, kuinka meidät pelastetaan tästä maailmasta pois, ensin toivossa Jumalan lupauksen varaan ja kerran näkemisessä, kun Kristus herättää omansa viimeisenä päivänä.
Onko kuolemasta pois syntymälle, mitään niin kaunista kuvaa, kuin Kristillinen kaste, jossa ihminen syntyy uudelleen ylhäältä, Hengen mukaan elääkseen? Tämän asian vahvistamisestahan on myös rippikoulussa kysymys.
Miten tämän voi kertoa nuorelle ihmiselle joka ei usko Jumalaan?
”Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät” Hebr.11:6
ismo malinen :”Miten tämän voi kertoa nuorelle ihmiselle joka ei usko Jumalaan? ”
Ilmeisesti ei mitenkään. Se olisi kaiketi pitänyt kertoa heille jo siinä vaiheessa, kun he n. 4-5 vuotiaina alkoivat kysellä mistä he ovat tulleet ja mihin he kuolemansa jälkeen päätyvät. Kun itse olen uskonut, että maanpäällinen elämä on kuin toisen asteen yhtälön ylöspäin aukeava paraabeli, vastasin lapsille, että he ovat tulleet taivaasta ja sinne he myös palaavat.
On ollut järkyttävää tajuta, vasta vuosien jälkeen, millaiseen tilanteeseen lapset laitetaan, kun” pakotamme” heidät tunnustamaan olemattoman uskonsa. Tämä, jos mikä on hengellistä väkivaltaa. Miksi näin toimitaan vuodesta toiseen. Voisihan asian hoitaa lasten omaa vakaumusta kunnioittaen.
Pekka: ”On ollut järkyttävää tajuta, vasta vuosien jälkeen, millaiseen tilanteeseen lapset laitetaan, kun” pakotamme” heidät tunnustamaan olemattoman uskonsa. Tämä, jos mikä on hengellistä väkivaltaa.”
Voisitko kertoa Pekka kuinka joku – nuori tai vanha – voidaan pakottaa tunnustamaan olematon uskonsa? Kiduttamallako?
Kyllä se riparin käynti siinä vaiheessa, kun puberteetti ja hormonit jylläävät kiivaimmillaan on enemminkin kaverien mukana kulkemista sekä seksuaalisten kokemusten, mopoauton ja rahalahjojen odotusta. Ainakin minulla ja kavereillani oli (vaikk’ei siihen aikaan vielä mopoautoja ollutkaan). Kyllä siitä hyvästä kannattaa liikutella vähän huuliaan yhteisen uskontunnustuksen aikana.
Älä ole huolissasi Pekka, ei se vielä täytä hengellisen väkivallan tunnusmerkkejä. Eivät nuoret sitä ainakaan yleensä nyt niin hirveänä painostamisena ja pakottamisena koe.
Minkään sorttinen ihan oikea uskonnollinen usko tuskin pääsee suurestikaan häiritsemään suurinta osaa riparinkävijöistä.