Paavo Haavikko runokirjassaan Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966) kuvaa maailmaa:
”Voit olla varma että se itse
ei joku toinen
ei kukaan muu,
on esitelty sinulle,
maailma itse,
se ei ole joku allegorinen olento
joka suorittaa vanhoja menoja,
ja siksi sinä tuskin olet saanut selvää, kun se on sanonut nimensä
sillä se puhuu, epäselvästi ja nopeasti ja
kaikista asioista yhtä aikaa.”
Näinhän on. Maailmamme on aivan liian moniulotteinen ja moniääninen. Rajoittuneen ihmismieleni on pakko pukea riemun- ja kauhunkirjava todellisuus karkeisiin käsite- ja kaatoluokkiin voidakseni edes jollakin tavalla kuvitella hallitsevani elämää. Ihmisiä on myös aivan liikaa ja useat heistä liian erilaisia. Heidätkin pitää purkittaa tutuiksi, hyväksyttäviksi, kartettaviksi, meikäläisiksi, heikäläisiksi, muukalaisiksi, oikeistolaisiksi, vihervassareiksi, liberaaleiksi, konservatiiveiksi. Yksilön ominaislaatu liukenee oletettuun ryhmään. Jos pystyn sijoittamaan jonkun jonkin ryhmän osaksi, häntä ei enää ole, ja keskinäistä mättöä on helppo jatkaa.
Entä voisinko välttää vastavuoroisesti poteroituvan mättöpolitiikan? Miten selvitä oman vakaumuksensa kanssa? Itselleni ehdotan seuraavaa selviytymisstrategiaa.
Ensin minun tulisi tunnistaa itsessäni Jeesuksen kuvaamaa hengellinen sokeus ja vältettävä se: ”Jos olisitte sokeita, ette olisi syntisiä. Te kuitenkin väitätte näkevänne, ja siksi synti pysyy teissä. (Joh. 9:41)”. En saisi konservoida omaa näkemystäni yleiseksi fundamentiksi. Mestari Eckhart kertoo, miksi en saisi: ”. . . hän[Jumala] näkee niin kuin se on” (Sielun syvyys, s 115). En minä.
Sitten minun tulisi suhtautua omaan vakaumukseeni hilpeän vakavasti. Afrahat Persialainen Viisas (270-345 jKr) on mainio esimerkki ihmisestä, joka tunnistaa oman ja toisten näkemyksen laadun (Lainaus aivan Uskon monet värit -kirjan alusta): ”Edelleen, jos lukija löytää sanoja, jotka olemme sanoneet tietyllä tavalla ja joku toinen viisas [hakima] toisella tavalla, älköön hän sen vuoksi joutuko hämmennyksiin, sillä kukin puhuu kuulijoilleen siten kuin on käsittänyt asian. Minä, joka tämän kirjoitin, puhun näin, vaikkakin muutamat sanat eivät kuulosta samalta kuin jonkin toisen puhujan sanat: viisaat [hakime] ovat puhuneet kauniisti, mutta minusta näytti (oikealta) puhua tällä tavalla.”
Mikä puheen tapa näyttää minusta oikealta? Miten sen perustelen?
Pekka Yrjänä Hiltunen
