Timo Eskolan reilu vuosi sitten julkaistu kirja Arvosodan aikakausi, Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa (Perussanoma 2021) asettaa vastakkain postmodernismin ja evankelis-luterilaisen kirkollisen tradition.
Kirja mainitaan tieteiskirjaksi. Eskola käyttää postmodernismin käsitteitä jatkuvasti. Vaikkapa sisällysluettelo: kielipeli (3), postmodernismi (4,6,11), intersektionaalisuus (8), gender-ideologia (133). Numerot sisällysluettelon numeroita. Tekstissä ei viitteitä kuitenkaan ole, eikä käytettyjen lähteiden luetteloa kirjan lopussa.
Hän politisoi kaiken postmodernin kirjoittamisen, mutta erityisesti sukupuoleen liittyvän keskustelun, intersektionaalisuuden, gender-ideologian ja identiteettipolitiikan. Hänen mukaansa nuo kaikki kvaliteetit hyökkäävät evankelisluterilaista kirkkoa vastaan tuoreella vihapuheella ja somen provokaatioilla. Eskolan mukaan postmodernismi tuhoaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon.
Olen opiskellut postmodernismia yhteiskuntatieteellisenä uusimpana kirjoitustapana aikanaan Jyväskylän yliopistossa sekä sittemmin Essexin yliopistossa sekä kesä- että talvikurssilla. Pidän itseäni postmodernistina, mikä on näkynyt väitöskirjassani Santeri Alkion ajattelusta.
Samanaikaisesti olen toiminut maallikkona evankelis-luterilaisessa kirkossamme koko aikuiselämäni ajan.
En näe mitään ristiriitaa näiden kahden toiminnan alueen välillä. Kokonaispersoonaa nämä erilaiset sfäärit rakentavat vaativasti eri lähtökohdista ja konstruktiivisesti. Eskolan lähtökohta on ’furieus’, raivokas. Kompromisseja ei ole. Eskolan esittämä vastakkainasettelu on ehdoton.
Postmodernistinen kieli
Pauline Marie Rosenau kuvaa postmodernia kieltä kirjassaan Post-modernism and the Social Sciences. Insigts, Inroads, and Intrusions (1991). Postmoderni teksti on pluraalinen teksti, niin aukioleva tai heikko, ’vague’, että sen on vaikea tuottaa korkoa loppumattomina määrinä tulkintoja. Se on kirjoitettua tekstiä, jonka jokainen lukija voi kirjoittaa uudelleen. Se on vastakohta luettavalle tekstille, ’lisible’. Se tuottaa tietyn viestin, tarkoitettuna passiiviselle lukijalle. Lukijan on kirjoitettava se itse uudelleen. Kaikki on tekstiä.
Postmodernia kritisoidaan siitä, että se erottaa ulkoiset tekijät tekstistä. Sosiaalitieteissä se tarkoittaa, että ilmiöitä tutkitaan ilman niiden historiallista, sosiaalista, poliittista tai taloudellista kontekstia. Menetelmää nimitetään intertekstuaalisuudeksi. (Rosenau, 1991, 35, käännös omani)
Postmoderni (teksti) ei ole poliittinen liike, ei politisoitunut liike, eikä ylipäänsä ’liike’, mikä voisi politisoitua. Postmoderni (teksti) on syntynyt modernin jälkeen, mutta ei sen kritiikkinä. Postmoderni teksti ei ole kommunikaatiota kirjoittajan ja tekstin lukijan välillä. (Rosenau, 1991, 35, käännös omani)
Rosenaulle kieli ei ole tarkoitettu olemaan poliittista. Kieli, teksti muodostaa oman maailmansa. Jokainen ajattelija voi nähdä kielen erilaisena. Postmoderni ei ole poliittinen liike, eikä politisoitunut liike. Postmoderni ei ole ylipäänsä liike lainkaan. Se ei voi politisoitua, eikä hyökätä mitään vastaan.
Postmoderni (teksti) on kehittynyt modernin jälkeen, olematta uskollinen modernille. Postmoderni (teksti) toimii omassa älyllisessä avaruudessaan itsenään. Se ei ota kantaa. Kaikki on tekstiä: elämänkokemus, sota, vallankumous, vaalit, loma, henkilökohtaiset suhteet, auton ostaminen… (Rosenau, 1991, 35–36, käännös omani)
Eskola politisoi postmodernin kielen
Eskolan kirjan vastakkainasettelu on totaalinen. Eskolan kirjan vastakkainasettelussa postmodernismi ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko ovat vastakkain. Postmoderni kieli ei ole kuitenkaan tarkoitettu tuottamaan vastakkainasettelua.
Tuollaista vastakkainasettelua ei mielestäni ole olemassa. Emmekö ole tarpeeksi oppineita ymmärtääksemme, että vastakkainasettelu tuottaa lisää vastakkainasettelua. Viha ja halveksunta tuottavat lisää vihaa ja halveksuntaa.
Vapaus kirjoittaa ja olla mieltä kuuluu demokratiaan. Aikamme ajautuu tuon tuosta vastakkainasetteluun.
Luterilaisuus sinänsä ottaa uusia jalansijoja ympäri maailman. Se on hyvä, koska sitä kautta myös uudet yhteiskunnat saavat konstruktiivisia aineksia ja tulevaisuusnäkyä. Niitä hyvän hedelmiä, joista suomalainen yhteiskuntakin on päässyt nauttimaan. Evankelisluterilaisella kirkolla on ollut ja on edelleen yhteiskunnassamme hyvin suuri merkitys.
Olisi rakentavaa olla etsimättä vihollisia sieltä, missä niitä ei ainakaan ole.
Mitä on kristillinen, armon postmodernismi?
Evankelisluterilaisella kirkollamme on vahva yliote historialliseen juureensa. Ongelmaksi on muodostunut se, että – ja nyt kerron omistakin kokemuksistani – Vanhan testamentin sana ei puhuttele enää. Raamattu voidaan kääntää yhä uudestaan, eikä se puhuttele, niin kuin sen pitäisi nykyajan postmodernia, koulutettua, kansainvälistynyttä ihmistä. Nykymaailmamme koulutetun ihmisen ajattelun suuntautuminen ja elämän vaatimukset ovat hyvin erilaiset kuin Raamatun ajan ihmisen. Nykykirkon on osattava tulla nykyihmisen luo. Mikäli kirkko pitää pelkästään traditiosta kiinni, kirkon penkkejä eivät tyhjennä pelkät koronat.
Armon postmodernismia kohti
Silmäni avautuivat katsottuani Nojatuolikirkon loppiaisena 2022. Nojatuolikirkkoon olivat kutsutut Joonas Nordman, Hanna Kivisalo ja Markku Perttilä. Liturgina oli Hanna Paavilainen.
Nojatuolikirkossa 6.1.2022 kirjailija Hanna Kivisalo luki kirjoittamansa Uuden isä meidän -rukouksen. Tuo uudelleenkirjoitettu, nykykieltä käyttävä rukous puhui tästä postmodernista maailmasta. Millä tavalla meidän tulisi suhtautua siihen postmoderneina itsiämme, tämän ajan ihmisinä. Emme pääse pakoon aikaamme. Rukous oli kirjoitettu tälle ajalle ja aikalaisillemme.
Keskustelu – ja tietysti musiikki, jossa oli afrikkalaisia kaikuja – olenhan käynyt Tansaniassa, oli freesiä. Puhe purki omat huoleni ja vastuun viritteeni maailmasta, miksi se on tullut. Ympärillemme on kehittynyt varakas maailma, jonka olemme saaneet osin alistamisen kautta. Elämämme on monin avoin korkealla tasolla. Mikä on meidän evankelisluterilainen ’jopimme’ epätasa-arvoisessa, väkivaltaisessakin ja riistävässä maailmassa. Tässä on minunkin lähtökohtani: miten, millä tavalla voisin tukea tasa-arvoisemmaksi kehittyvää maailmaa kaikille sen asukeille?
Kirkon valtava valon sanoma on kadonnut tuomitsemiseen. Ei Jeesus mennyt pappien puheille turisemaan, vaan löysi kerjäläisen, sairaan, väärintehneen. Noissa esimerkeissä se sanoma on. Meidänkin kirkossamme roinapöydät voidaan kaataa.
Ja toisaalta: ei kukaan jaksa kantaa koko ihmiskunnan taakkaa yksin. Missä on armon tuen kirkko, armon postmodernismi?
Arja Sahlberg
YTT, ent. opettaja ja linjanjohtaja, eläkk.
Lähteet:
Pauline Marie Rosenau, Post-modernism and the Social Sciences. Insights, Inroads, and Intrusions, Princeton University Press, 1991
Nojatuolikirkko 6.1.2022
Kiva. Nuppolakin näyttää kannattavan sitä, että uskonnollisista pyhäpäivistä tehdään työpäiviä. Papeillehan ne jo ovatkin.
Joo, johtuisikohan siitä, että Salmen kanssa moni on samaa mieltä.
Rakkaat ystävät Risto ja Juha kertokaa meille kaikille MITÄ TILALLE?
Jos vastustaa jotain, pitää myös olla hyvä vaihtoehto.
Siis mitä joulujuhliin, kevätjuhliin ja pääsiäisen aikaan koululaisille tämän kristillisen etiikan opetuksen ja ihanien laulujen tilalle, siis jotain mikä sykähdyttää, antaa voimia ja rauhoittaa lapsia ja nuoria tässä kuohuvassa, levottomassa maailmassa?
Koulut ovat täynnä ohjelmaa, joka sopii uskontokunnasta riippumatta. En usko, että korvaavan ohjelman löytäminen on kenellekään ongelma.
Oletko vakavasti sitä mieltä, että lapset ja nuoret saavat voimaa ja sykähdyttäviä kokemuksia koulujen uskonnollisesta tarjonnasta? Ei se taida ihan niinkään olla. Käypä kysymässä vaikka keskivertonuorilta.
Rakas May, minkä tilalle? Minulla on kolme lasta, jotka ovat jo aikuisia. Olen käynyt kohtalaisen monet joulu- ja kevätjuhlat.
Väitän, että jos virret ja joulukuvaelma poistettaisiin, juuri kukaan oppilaista ei kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Muutamia vanhempia ja isovanhempia se varmaan alkuun häiritsisi, mutta olisihan silti mahdollisuus näihin esityksiin jossain muussa tilanteessa.
Suosittelisin säveltämään Eino Leinon Hymyilevän Apollon ja valitsemaan sieltä sopivimmat säkeistöt, löytyisi taatusti sopiva omansa joka juhlaan.
Minulla ja Sonjalla on ikäviä kokemuksia opettajasta, jonka vakaumus oli eri kuin meidän ja siksi lapsemme joutuivat kiusauksen kohteeksi. Se on tosiasia, mutta ei tarkoita, että kaikki ei-kristityt opettajat sortuisivat samaan. Jokainen opettaja on yksilö.
Ja erityisen raskauttavaahan siinä kiusaamisessa oli opettajan auktoriteettiasema suhteessa puolustuskyvyttömään lapseen. Siis syrjintää ja henkistä väkivaltaa. Vieläkin puistattaa, että miten siinä olisi voinut käydä.
Koulut ovat täynnä ohjelmaa!!!
Kotikyläni koulussa alkoi luovan ilmaisun ja musiikin tunnit.
Paikalle tuli 2 oppilasta. Siis kerhoa ei syntynyt.
Kuorossa, jonne opettajat ohjasivat laulutaitoiset oppilaansa oli aina yli 20 oppilasta. Kuorossa harjoiteltiin myös hengellisiä lauluja juhlia ja luterilaisia Jumalanpalveluksia varten ortodoksiopettajan johdolla.
Muutaman vahvan mieskirjoittajan jutut kuulostavat täällä lähetystyöltä ateismin suuntaan. Eivät varmaan ole käyneet laulamassa Kauneimpia joululauluja kirkossa aikoihin. Kirkot edelleen pullistelevat silloin täpötäysinä.
Mitään todellisia ehdotuksia en siis saanut kysymyksiini koulun juhlien järjestelyistä. Halusin ohjelmia. A:sta Ö:hön. Onko lauluja, millaisia, puheita, millaisia, lausuntaa, millaisia, näytelmiä, millaisia. Mikä on uskonnottomien juhlien tavoite? Odotan.
Itse olen läpikäynyt kahden lapsen ja neljän lapsenlapsen joulujuhlat ja pääsiäiskirkot. Onneksi. Lapsia ja heidän tunteitaan ei pidä aliarvioida. Iltarukous rauhoittaa ja päättää päivän. Seuraavasta voimme toivoa parempaa.
Voit vaikka vierailla jossain koulun juhlissa. En minä ainakaan halua sanella minkään koulun ohjelmaa. Jos haluat lauluja niin miten olisi vaikka suuren toivelaulukirja 22 osaa. Suomalaisia runoja löytyy vaikka kuinka. Juhlan tavoite on, että oppilaat oppivat ilmaisemaan itseään taiteen keinoin ja kaikilla tulee hyvä mieli kun lähdetään lomille. Tulisiko sinulle hyvä mieli jos pyydettäisiin ylistämään Muhammedia ennen kesälomia? Ja jos et haluaisi niin laitettaisiin muualle istumaan ja odottamaan.
Olen ollut laulamassa kirkossa joululauluja se on hieno tilaisuus ja sinne moni vapaaehtoisesti menee vaikkei olisi uskovainen. Hienoa, että siellä on ihmisiä. Koulun juhla on kuitenin aivan eri tilaisuus.
May, tarkoitus ei ollut jättää vastaamatta. Halusin vain kertoa, että virsien tilalle ei välttämättä tarvita mitään. Mutta jos jotain nimenomaan niiden tilalle tarvittaisiin, opettajat ja oppilaat ovat hyviä keksimään ohjelmaa. Huolesi on siis minusta aiheeton.
”Koulun juhla on kuitenin aivan eri tilaisuus”. Miten niin aivan eri tilaisuus? Koulun juhlassa istuu samoja vanhempia lapsineen kuin kirkon joulukonsertissa tai jumalanpalveluksissa.
Mutta Salme hyvä. Koulun tilaisuuksissa ei ole tarkoitus palvella sellaista Jumalaa, johon vain osa uskoo. Onko sinusta siis koulun kevätjuhla sama tilaisuus kuin jumalanpalvelus?
Koulun kevätjuhla ei ole jumalanpalvelus, mutta koulun kevätjuhlassa ei myöskään palvota mitään jumalaa vaan lauletaan yksi suvivirsi koulun loppumisen ja kevään ja kesän alkamisen johdosta ja siitä ilosta.
Outi Kostama tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että apulaisoikeuskanslerin kanta ei sido ketään eikä mitään. Tässä tuskin on tilaa juridiselle väittelylle, mutta kanta on muodostunut niin että ensin on päätetty lopputulos ja sitten on keksitty perusteet.
Taitaa olla niin, että postmodernismi on sangen monimuotoista.
Totta kuitenkin lienee, että postmoderni aikamme tuntuu sekoittavan sen, mikä on ja sen minkä toivottaisiin olevan (totta tai ehkä oikeammin vallitseva asiantila). Eli ainakin siinä merkityksessä postmodernismi on sidoksissa politiikkaan. Onko se postmodernismiin ”sisäänrakennettua” on kysymys, jonka jätän viisaammille.
Kirjoittaja lienee siinä oikeassa, että Eskola ei tuo koko postmodernismin kirjoa esille. Ei ole ehkä Eskolan tarkostuskaan? Postmoderni filosofia kuitenkin tuntuu kietoutuvan aikamme politiikkaan ja poliittiseen ilmapiiriin, joka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa sen filosofisista perusteista(kin) käsin. Emme enää nojaa pelkästään ”kartesiolaiseen logiikkaan” ja yhteen totuuteen. Onko politisoitumisessa kyse itse posmodernimista vai enemmänkin ihmisten vallantahdosta, on sinänsä pohtimisen arvoinen kysymys. Ainakin hyvän politisoitumisen maaperän postmidernismi tuntuu tarjoavan.
Kirkko (tai kirkot) varmasti ovat paljolti ”juuttuneet” omaan ja oman aikansa traditioihin. Tosin traditio on sekin moiniotahoinen ilmiö: traditio ja uudistuminen uudelleen alkuperäiseen ajatukseen suuntautuen, muuttuneessa ajassa, eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa. Postmodernissa kristillisydessäkin voidaan omalla tavallaan ”juuttua” omaan ”muutoksen traditioon”, joten suo on siellä vetelä täällä. Onko traditio sitten perusteissa pysyttäytymistä vai kulissien ylläpitoa, on aina hyvä ja aiheellinen kysymys. Joka tapauksessa postmodernismin puitteissa krisinuskon perusteita tunnutaan pyrittävän muuttamaan – tai ”sisällöllisesti uudistamaan”.
En tiedä, mitä (ja miksi) kirjoittaja viittauksillaan Vanhaan Testamenttiin tarkoittaa. Enkä tiedä, mitä blogin kirjoittaja tässä yhteydessä tarkoittaa ”tuomitsemisella”. Tokihan kirkko on aikojen kuluessa erilaisia ”tuomioita” julistanut. Kuitenkin nykyteksteissä kritiikkinä mainittu ”tuomitseminen” tarkoittaa lähinnä sitä, että pitäydytään ns. ”perinteisiin” arvorealistiseen näkymyksiin – kuitenkaan ollenkaan varsinaista tuomioita julistamatta. – Toki kaikenlaista ”tuomitsemista” nykyäänkin niin ns. konservatiivisten kuin myös ns. liberaalienkin ihmisten taholta.
Nyky-ihminenkin kuolee ja kuoltuaan joutuu Luojansa eteen. Tämän Kirkollisen totuuden humanistinen filosofia ja postmoderni ajattelu hylkää.
Kirkon tärkein työ on pysyä Evankeliumissa ja sen lupauksissa, jossa ihmisellä on toivo ja ylösnousemus. Kirkon sanoma on ylösnousemuksen ja syntien anteeksiantamisen julistusta Kristuksessa.
Postmoderni ihminen taas ajattelee jo laajasti olevansa vain osa luomakuntaa, hyppysellinen maata ja ehken ”tähtipölyä” joka tänne sattumalta joskus muinoin lensi. Postmoderni (voisi myös ajatella jälki Kristillinen) ihminen ei mielestään tarvitse Jumalaa mihinkään. Hän on unohtanut kuolevansa… Synnin tähden, jonka vain Jumala itse Kristuksessa voi pestä pois.
Kirkko ei opeta samaa, kuin maailma ja kaikki sen tietäjät. Kirkon ytimessä on Kristus, jossa on Pelastus kuolemasta. Kirkon sanoma on enemmän, kuin maailman parantaminen, jossa elämme. Rakkaus ei tee kenellekään pahaa, mutta silti Kirkon sanoma halutaan vähentää ja jopa mitätöidä. Pois silmistä, pois korvista…
Jeesuksen, Paavalin ja Kristillisen Kirkon usko on toista, kuin nykyisen maailman usko, joka on jo pitkälti hyljännyt Luojansa. Kirkolle Paavali kirjoittaa; ”Jos te vain pysytte uskossa… horjahtamatta pois sen Evankeliumin toivosta, joka olette kuulleet… (Kol.1 lue alla) Kirkon tulee pysyä evankeliumissa, eikä muuttua maailman mielenmukaiseksi. Jeesus itse sanoo: ”Te (Kirkko) olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.”
”Sillä hänessä (Kristus) luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen. Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys hänessä asuisi ja että hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, hänen kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki, hänen kauttaan kaikki sekä maan päällä että taivaissa.
Teidätkin, jotka ennen olitte vieraantuneet ja mieleltänne hänen vihamiehiänsä pahoissa teoissanne, hän nyt on sovittanut Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja moitteettomina eteensä, jos te vain pysytte uskossa, siihen perustuneina ja siinä lujina, horjahtamatta pois sen evankeliumin toivosta, jonka olette kuulleet, jota on julistettu kaikessa luomakunnassa taivaan alla ja jonka palvelijaksi minä, Paavali, olen tullut.
1.Kol. 16-23
Niin,
joka tapauksessa postmoderni ajattelu perustuu aivan erilaiseen käsitykseen todellisuuden pohjimmaisesta luonteesta kuin klassinen kristillinen käsitys (jos sitä käsitettä saa postmodernina aikana postmodernin hallitsemassa kulttuurissamme käyttää). Tässä mielessä ns. postmoderni kristinusko(nnollisuus) ja klassinen kristinusko ovat pohjimmiltaan yhteensovittamattomat. Päällisin puolin ero ei välttämättä ole helposti hahamotettava.
Klassinen kysymys, jonka jo hra Pilatus aikoinaan Raamatun mukaan Jeesukselta kysyi: ”Mikä on totuus?”
Mikä olisi vastaus, jonka ns. ”klassinen” ja ”postmoderni” kirkko antaisi?
Me emme elä yhtenäiskulttuurin maailmassa; emme edes yhtenäisfilosofisen todelliusuuskäsityksen maailmassa – Suomessakaan.
Kokonaan toinen kysymys on se, miten ihmisten kokemusmaailma tuntemuksineen, ahdistuksineen ja toiveineen sopii mihinkin käsitykseen ja perinteeseen. Todellinen K y s y m y s on, ei ainoastaan se, mikä vastaus ihmiselle on oleellinsen oikea – vaan useinkin, mikä on oleellisen oikea kysymys. Osaako nykykirkko (-kirkot) tehdä ihmisille oikeita kysymyksiä?
Ilman oikeaa kysymystä oikeakaan vastaus ei ehkä kelpaa ta tule ymmärretyksi.
”Nyky-ihminenkin kuolee ja kuoltuaan joutuu Luojansa eteen. Tämän Kirkollisen totuuden .”
Koska emme voi varmasti tietää onko Luojaa olemassa emme voi puhua Hänen yhteydessään mistään totuudesta yleisenä faktana. Käsite ’kirkollinen totuus’ jonain totuusväittämänä jostain on siis mieletön ja toimii vain hengellisessä kielipelissä ja siinäkin johdattelevasti, koska sitä ei voida falsivoida kuten voidaan todistettaville väittämille tehdä . En voi siis sanoa että kun 2+2= 4 tämä olisi esim. sosialidemokraattinen tai helluntalainen totuus. Se on yhtäläinen totuus niin kirkkoherranviraston, kuin demareiden tai hellareden laskuissa.
Seppo,
Käsite ”kirkollinen totuus” on vähintään yhtä selkeä ja mielekäs kuin yleisesti (”tieteen hämyssäkin”) toistetut postmoderministiset väitteet. ”Kirkollinen tosuus” terminä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kyseessä olisi ”universaali fakta”, siis kielipelien ”yläpuolella” oleva kielipeleistä riippumaton tosiasia. Siis ei vain ja ainoastaa ”kirkollinen fakta”. Täydellinen todistaminen ”tieteellisesti” on aina oma pulmansa.
Aikammehan on jo luopunut yhteisestä totuu(dellisuu)spohjasta, joten käsite ”fakta” ei enää yleisesti ole tulkittavissa yksikäsitteisesti. Ei edes koko tieteiden maailmassammekaan (tieteitä on kovin erityyppisiä, taustafilosofioineen).
Ilmeisesti sinä et edusta postmodernismia, koska viittaat ”kielipelin ulkopuoliseen” todellisuuteen? Et siis liene postmodernisti? En minäkään.
Mistä tiedät, ettei ”kirkollista totuutta” voitaisi periaatteessa asettaa falsivoitavaksi? Jos se toisaalta on aidosti totta, sitä ei voida osoittaa vääräksi (paitsi tietysti virheellisesti). Tieteellisenä argumenttina asian käsittely on oma kysymyksensä. (Eikä ainoa). Meillähän on erilaisia tiedekäsityksiäkin.
Ehkä se ”kirkollinen totuus” selviää todellakin vasta ”kuoleman rajan takana”? (Onko se totta myös kirkollisuuden kielipelin ulkopuolella). Toisaalta totuus kai on totuus vaikka emme sitä osasisikaan ”todistaa” oikeaksi. Atomit olivat totta jo silloinkin, kun niiden olemassaoloa ei voitu (kokeellisesti) todentaa – esimerkkinä. Jumalan totuus ei riipu siitä, osaammeko sen oikeaksi todistaa tai ”näyttää toteen”; tieteellisestikin ymmärrettynä toteen näyttäminen sisältää epävarmuutta. Totuus ja tieteellisesti ”oikeaksi todistettu” asiaväite eivät tarkoita aivan samaa asiaa.
Totuus jää lopultakin myös uskon asiaksi. Ns. tieteellisesti ”todistettukin” aisa voi osoittautua epätodeksi. Ja jotkut eivät usko asioita, vaikka kuinka ”tieteelliset todisteet puhuvat sen puolesta” – aina voi ”toivoa” (uskoa), että tuleva tiede ja tutkimus muuttaisi väitteen tosuusarvotilanteen mieleiseksemme.
Mielestäni emme aitoina kristittyinä tarvitse ”postmodernia kirkkoa”, mutta tarvitsemme kirkon postmodernissa maailmassa asuville ihmisille. Kirkon, jonka ei tarvitse olla itsessään postmoderni.
Postmoderni jälkikristillinen uskonto on eri asia kuin kristillinen usko sen klassisessa merkityksessä. Uskontoja ”rakenteineen” meillä on toki monia (muitakin).
”Kirkollinen totuus” terminä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kyseessä olisi ”universaali fakta”, siis kielipelien ”yläpuolella” oleva kielipeleistä riippumaton tosiasia.
Ei tietenkään sulje teoriassa poissa juuri mitään, ei sitäkään että spagettiuskovaisten ’totuudessa’ maailman on luonut spagettihirviö.
Sikäli kun kirkolliset totuudet johtavat Jumalaan, ei niitä voi falsivoida koska Jumalan olemassaoloa ei voida falsivoida. ”Teoriassa’ voidaan tehdä tietysti mitä vain.
Toki pidän mahdollisena kielipelien ulkopuolista todellisuutta, jonka ei tarvitse olla edes metafyysistä. Kun ihan fyysisessäkin maailmankaikkeudessa voi hyvin olla ilmiöitä, joita emme kykene mitenkään sanoittamaan.