Piispainkokous käsitteli kahden herätysliikkeen eli Evankeliumiyhdistyksen ja Kansanlähetyksen asemaa kirkkomme lähetysjärjestöinä. Taustalla oli syyskuun alussa Pietarissa ollut pappisvihkimys, jossa oli mukana näiden liikkeiden papeiksi vihittyjä. Heidän pääasiallinen työnsä on kuitenkin Suomessa. Vihkimys rikkoi herätysliikkeiden ja kirkkomme välillä tehtyä kumppanuussopimusta ja siten em. liikkeiltä pyydettiin selvitystä.
Piispainkokouksen päätös oli jonkinlainen vakava nuhtelu sekä ”laiskanläksy”. Mainituille liikkeille annettiin neljä kuukautta osoittaa korjaavansa toimintaansa. Myös kyseiset liikkeet ovat ilmaisseet katuvaisuutta ja sitä, että ne haluavat pysyä kirkon lähetysjärjestöinä ja tehdyn sopimuksen noudattajina.
Piispainkokouksen päätös on ainakin oman seurantani mukaan herättänyt kahdenlaista tai kolmenlaista reaktiota. Yksi reaktio on päätöksen kiittäminen. Toinen on kriittinen suhtautuminen eli osa kirkon väestä pitää päätöstä liian lepsuna. Kolmas reaktio on jonkinlainen hengellinen paheksunta ja hieman uhriutumiselta kuulostava väite, että tietyt liikkeet tai tietynlaisia näkemyksiä edustavat halutaan savustaa kirkosta ulos. Näiden yhteyteen on somessa kirjattu myös hurjia väitteitä kirkon luopumuksesta ja jopa ”porttokirkko” on mainittu ja hieman muuta vastaavaa. On esitetty, että kirkko on johtajiensa johdolla luopumassa tai jo luopunut Raamatun sanasta ja antanut tilaa väärille opeille ja itselleen ”vanhalle vihtahousulle”!
Mistä on oikein kysymys? Yritän tiivistää asian lyhyesti. Kyse on ensinnä virkaratkaisusta ja siitä, että erityisesti noiden kahden liikkeen piirissä on jo pitkän ajan otettu linja, että kirkon heidän mielestään väärän virkaratkaisun vuoksi ns. alttariyhteistyö muiden pappien (erityisesti pappisnaisten) ei ole mahdollinen. Samaan kuvioon liittyy se, että liikkeen piiristä nousevat ja papeiksi haluavat eivät halua olla vihkimyksissä, joissa on naisia tai joidenkin piispojen vihkimyksissä. Liikkeiden piiristä on toivottu erillisvihkimystä, joka toisaalta tuntuu ymmärrettävältä ja helpolta ratkaisulta ja toisaalta kummalliselta, kun vihittävät vihittäisiin kuitenkin kirkkomme papeiksi (kirkon jossa siis virkaratkaisu tehty, on yksi virka joka ei ole sidottu sukupuoleen).
Toinen tausta asialle on laajempi teologinen tausta. Se nousee Paavalin Synodin, Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan perustamisista ja niihin liittyvistä teologisista näkemyksistä. Herätysliikkeet eivät ole menneet näin pitkälle, mutta em. liikkeiden teologisissa äänenpainoissa on hieman samaa kuin noiden kirkosta enemmän tai vähemmän erkaantuneiden liikkeiden äänenpainoissa. Varsinkin maallikkojen mutta myös tiukempien pappien piiristä on selvin sanoin esitetty, että kirkkomme on luopunut luterilaisista juuristaan ja myös Raamatun apostolisesta uskosta. Tämä on ilmaistu varsinkin Lähetyshiippakunnan piirissä. Mieleen tulee 1970-luvun ajat, jolloin erityisesti Kansanlähetys oli piikkinä kirkon sisällä ja kritisoi sitä voimakkaasti.
Muistan myös välillä paremman ajan. Tuona aikana kyllä noiden Paavalin Synodin ja Luther-säätiön toiminta alkoi nousta, mutta tuona aikana Kansanlähetys läheni kirkon ”valtavirtaa” ja SLEY toimi vahvana kirkon toimijana. Sitten jostakin omaksuttiin ns. väistäminen ja se tuli noiden kahden liikkeen toimintatavaksi. Myös kirkon piirissä jouduttiin selventämään – joidenkin mielestä tiukentamaan – pelisääntöjä. Ne koskivat pappien yhteistyötä ja työjärjestelyitä. Ne ovat edelleen käytössä eikä niistä voi oikein luopua työelämän yleisten pelisääntöjen vuoksi. Toiseksi alttariyhteistyöstä kieltäytyminen osoittaa niin suuren rajan ja eron, että se tuntuu samassa kirkossa mahdottomalta. Aivan eri asia on se, että kukin pappi ja kirkon toimija voi ajatella esimerkiksi virkakysymyksestä haluamallaan tavalla.
Sitten se kirkon missio! Tilanne on paha särö kirkkomme mission kannalta. Vaikka em. herätysliikkeiden piirissä olevien aktiivijäsenten määrä on melko pieni, on jatkuva ”vääntäminen” kuluttavaa. Toivon, että Sley:n ja Kansanlähetyksen väki voi olla yhteisessä kirkossamme ja toimia seurakuntia tukien ja kaikkien piispojemme ja pappiemme viran tunnustaen. Jonkinlaista mallia voi ottaa Kansan Raamattuseurasta ja Herättäjäyhdistyksestä. Joka tapauksessa herätysliikkeet voisivat keskenään tulla yhteen ja tulla myös teologisesti ja hengellisesti yhteen kirkkomme johdon kanssa.
Kirkkomme ei ole luopunut luterilaisista juuristaan eikä apostolisesta uskosta, vaan se pyrkii toteuttamaan Kristuksen kirkon missiota nykyajassa sekä kotimaassa että maailmalla. Herätysliikkeiden tulee tukea seurakuntia, joissa kirkon missiota eletään todeksi. Samalla liikkeet saavat seurakunnissa toimintakentän. Omien jumalanpalvelusyhteisöiden rakentaminen ”hengellisen pesäeron” merkeissä ei rakenna yhteisen mission toteuttamista. Seurakuntien tulee olla yhteistyössä herätysliikkeiden kanssa mielestäni ainakin silloin, jos liikkeet haluavat toimia yhteisessä kirkossa ja sitoutua yhteisen viran kautta yhteisen mission toteuttamiseen. Jos tilanne on toisenlainen, on yhteistyö hankalaa.
Toivo Loikkanen
Kiitos hyvin kirjoitetusta blogista, vaikka olenkin – ainakin – kahdessa kohtaa erimieltä. Ajattelin itsekin kirjoittaa, mutta ehkä joskus jonnekin.
Kansanlähetys ja Sley eivät ole pahoitelleet itse vihkimystä vaan huonoa tiedottamista ja etenkin piispakunnan asiasta informoimista. Toiseksi mielestäni on epäselvää, rikkoivat mainitut liikkeet ns. kumppanuussopimusta? Toimittaja Matti Korhonen pohtii tätä hyvin. Laitan linkin, kyse sen verran monimutkaisesta asiasta, että en yritä omin sanoin siteerata: https://uusitie.com/piispainkokous-edellyttaa-kansanlahetykselta-ja-sleylta-korjaavia-toimenpiteita/?fbclid=IwAR1i5CfcjCLs6qjT_cwoiR9uWZjUIErNe30N3S
Koko juttu joka tapauksessa näillä eväillä ratkaisematon. Kansanlähetyksessä saattaa olla vähintään kahdenlaista henkeä virkakysymyksen suhteen. Sley ei tule perääntymään. Jossittelua, väistelyä, kärsivällistä kompromissien toivotonta hakemista tuskin kannattaa jatkaa. Kirkko tullut asiasta vuosi vuodelta yksiniittisemmäksi eikä minkäänlaista moniäänisyyttä virkakysymyksen suhteen enää hyväksytä.
Nyt jopa Tulkaa Kaikki-liikkeen äärimmäisellä laidalla puhutaan ”Kaikista” sukupuolista. Tämä suomeksi tarkoittanee sitä, että konservatiiviset herätysliikejärjestöt eivät enää ”syrji” pelkästään naisia, vaan myös kaikkia muita sukupuolia, miehiä lukuun ottamatta. Olihan seitsemän yhdeksästä presidenttiehdokkaastakin sitä mieltä, että sukupuolia on useampi kuin kaksi. Huh, joku voisi sanoa, että maailma menee absurdiksi ja pähkähulluksi ja jos minulta kysytään: niin meneekin!
Oma veikkaukseni on, että vaikka sekä Kansanlähetyksessä että Sley:ssä joiltain osin lähennytty Lähetyshiippakuntaa, lähivuosien kehitys johtaa siihen, että Suomeen perustettaneen uusi kirkko, ehkä nykyisen STI:n ympärille ryhmittyneistä herätysliikejärjestöistä.
Kysehän ei ole pelkästään virasta vaan paljon, paljon muustakin. Muun muassa siitä kehityksestä, minkä eräs (kyseenalainen) merkkipaalu oli 1952 Erkki Niinivaaran synodaalikirja. Kun katson, mistä erityisesti pääkaupunkiseudun seurakuntien hyvin naisvaltainen ja liberaali papisto puhuu, niin sellaiset aiheet kuin ilmastonmuutos, kirkon patriarkaalinen kieli, äärioikeiston nousu, rasismi jne ovat tapetilla. Huomio on pelkästään tämänpuoleisessa.
Kari-Matti, Kuvauksesi tilanteesta on varmaan realistinen. Silti nostan huomiona sen, että esität ”kirkon” kannan esim.Tulkaa kaikki väen kantana. Näin ei suinkaan ole vaikka seksuaalisen moninaisuuden kysymyksissä kirkon ”viralliset” (piispat, kirkkohallituksen johtajat ja päälliköt) näkemykset ovat tulleet lähelle Tulkaa kaikki liikkeen näkemyksiä. Jos katsomme kirkkomme virallista oppiperustaa, niin se on edelleen entinen ja siten voisi sanoa varsin konservatiivinen. Kyse on enemmän opin ja Raamatun tulkinnoista ja ”toimeenpanosta”. Siten ihmettelen, että Sley ja Kansanlähetys eivät halua paljoa joustaa.
Olen lukenut Erkki Niinivaaran kirjan Maallinen ja hengellinen useaan otteeseen. En tiedä, millaisen kohun se kenties sai ilmestyessään aikaan. Minä luonnehtisin sitä ikkunoiden avaamisena ja oppilauseiden tuuletuksena. Ainahan jotkut kokevat sellaisen uhkana. Tässä aiheena olevassa kysymyksessä lienee samaa. Perinteiset asenteet eivät toimi nykyajassa ja se pelottaa.
Teologista koulutusta vailla oleva maallikko jaksaa aina vaan ihmetellä, miten kristittyinä itseään pitävät ihmiset eivät voi löytää kompromissia tässä asiassa. Oikeassa olemisen vimma on kova puolin ja toisin. Sopu taitaa olla yhtä todennäköinen kuin kahden valtion malli Lähi-idässä. Molempia edelleen toivon.
Näin sivusta asiaa seuraavana tilanne näyttää hankalalta, eikä väkinäinen kompromissi aisaa ratkaisse. Lienee niin, että periaatteellisista erimielisyyksistä – siis syvällisistä ymmärrystavoista – on äärimmäisen vaikeaa tehdä kestävää kompromissia, sillä se ei tyydytä kumpaakaan osapuolta. Virallisen opin ja sovellettavan opin ristiriita on sekin syvästi periaattellinen kysymys, jonkinlaista itsepetosta, joka syö uskottavuutta. Vähän kuin ajatus: ”meillä on säännöt, mutta niitä ei kaikkien tarvitse noudattaa”. Erilaiset ”kurinpitomenettelyt” taas ovat korkeintaan tilapäinen viivytys tai silmien sulkemista itse ongelmalta. Muuttuu helposti vain vallankäyttönäkökulmaksi. Arvelisin, että ainoa mahdollisuus olisi jonkinlainen ”autonomisen aseman” tunnustaminen ja sen toteuttamisen salliminen.
Itse olen ymmärtänyt, että virkakysymys on vain yksi ”perimmäisen” kysymyksen ilmentymä, joka kiikastaa. Todelliset peruskysymykset ovat esim. virkakysymystä syvemmällä. Ja lienee myöskin niin, että vaikka virkakysymyksestä päästäisiinkin jonkinlaiseen ”kompromissiin”, ovat yhä vaikeammat periaatteelliset kysymykset odottamassa ja lähestymässä. Moninaisen kansan kansankirkonkin olisi sopeuduttava todelliseen moninaisuus-ajatukseen myös itsessään, jos kansalle halutaan yksi kirkko. (En nyt tarkastele muita oemassa olevia tai mahdollisesti tulevia kirkkokuntia.) Protestantismihan on kokonaisuudessaan varsin jakautunutta, mutta ruohonjuuritaolla yhteyttä toki löytyy yli rajojenkin.
Mikäpä minä olen kommentoimaan, kunhan ajattelen ääneen, ihan epävirallisesti ja sivusta.
Suomen kirkko…Kristuksen kirkon missio…Kurinpito…missio?
Suomen kirkko (tässä blogissa) ei enää anna ns. omantunnon vapautta vanhasta virkakäsitykyksestä kiinni pitäville. Se, mitä aikoinaan luvattiin, on unohdettu. Nyt tarvitaan kurinpitoa ja selvityksiä piispoille. Omasta vanhasta kannasta on luovuttava, koska käytäntöjä on muutettu.
Kirkkoja on tyhjillään. Rauhallinen yhteiselo olisi voitu toteuttaa. Missiossa tarvittaisiin monenlaisia verkkoja kalastajille. Toisin on päätetty. Enemmästä tässä on kysymys kuin asenteesta.
Hyviä kommentteja edellä, maltillisia sanoja, myös sovinnon avauksen arvelua ja raottamista, asenteesta autonomiaan? Miten osaisin itsekin sanani nätisti asettaa?
Sen verran haluaisin korjata, että ei ole kyse evankelisesta herätysliikkeestä, vaan järjestöstä Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry, ja sama lienee Suomen ev.lut Kansanlähetys ry:n tilanne, ei viidennestä herätysliikkeestä kokonaisuuten.
Pekka, kiitos korjauksesta! Se on juuri noin.
Sley:n hallitus ei voi päättää linjamuutoksista. Aikoinaan Sley jäsenkokous päätti kielteisen kannan naispappeuteen. Käsittääkseni vain jäsenkokous voi sen purkaa tai tehdä uuden päätöksen. Näin ei tule tapahtumaan, sillä helvettikin jäätyy sitä ennen. Joten tästä keissistä tulee tuhannen ja yhden yön selitys järjestöille. Piispainkokousta ei kuitenkaan niin vain hämätä, eikä siltä osteta aikaa, vaan se määrää ajat ja rajat. Kirkkoa ei johda yhdistykset, koska yhdistys ei ole kirkko. Sley ei myöskään eroa kirkosta tai perusta uutta kirkkoa, koska siltä puuttuu yksinkertaisesti kaikki edellytykset sen toteuttamiseksi. Kysymys on pienestä yhdistyksestä, joka luulee olevansa suuri. Veikkaan seuraava; yhdistys näivettyy ja viimeinen sammuttaa valot, näin tarina loppuu. Kaikella on aikansa.
En itse näe Sley:n tilannetta noin ”hyytävänä”, mutta ajattelen, että heidän linjaratkaisu on kuihduttanut järjestöä ja liikettä. Siitä erkaantui ELY, joten osa evankelisesta liikkeestä toimii siinä.
En minäkään SLEY:n suureen näivettymiseen usko, vaikka haasteita tullee piisaamaan.
Toisaalta SLEY ei taida aivan yksinään olla? Voihan olla että kirkosta (tai liikkeistäkin) pikku huljaa erottautuu osasia. Virkakysymys ei ole ainut – eikä ehkä enää kriittisinkään kirkollinen nynykysymys. Sukupolvikysymys voi myös vaikuttaa tilanteeseen: nuori herätysliikeympyröissä kasvanut sukupolvi voi ajatella eri tavoin kuin vanhempi polvi – mutta ns. konservatiivit tuskin muuttuvat ns. liberaalieksi, eivät nuoretkaan, jotka kuuluvat ns. herätysliikeväkeen.
”Näin ei tule tapahtumaan, sillä helvettikin jäätyy sitä ennen.” Vuosikokousten päätökset voivat aina muuttua. Kyllä tämä evankelisuudenkin ’jäinen helvetti’ joskus sulaa.
Suren itse erityisesti Sley:n tilannetta ja muutosta! Opiskeluvuosina pidin sitä raikkaana ja luterilaista teologiaa hienosti esillä pitävänä herätysliikkeenä ja koin sen yhdeksi läheiseksi liikkeeksi, kun itse en ole kuulunut lapsuudesta mihinkään herätysliikkeeseen. Tuolloin 1980-luvulla elettiin ns. Luther-renessanssin aikaa ja nuo kaksi asiaa sopivat hyvin yhteen. Kirjoitin työuran alkuvaiheissa jopa sananselityksiä Sanansaattaja-lehteen jonkin aikaa, mutta liikkeen muututtua Suokunnaksen jälkeen koin Sleyn:n vieraana. Kyllä siinä näivettymistä on tapahtunut.
Minä olin ihan uskollinen kolmannen polven sleyläinen. Mutta omat vanhempanikin alkoivat raskain sydämin vieroksua liikettä, jonka johtoon asettuivat parin suvun edustajat. Kaikki toisinajattelijat savustettiin ulos.
Ei ollut oikeastaan kysymys naisten vihkimisestä papeiksi, kysymys oli vallasta. Pappisvihkimyksen suhteen varmaan suuri osa evankelisesta kansasta oli alunperin aika neutraalilta kannalla. Mutta olin itsekin todistamassa tapauksia, joissa vanhoja sleyläisiä käytiin käännyttämässä kielteiselle kannalle papin viran avaamisesta naisille vetoamalla sukuun x tai y.
Isävainaa kävi kumminkin hyvillä mielin naisenkin jakamassa ehtoollispöydässä, vaikka suhtautui naisten pappeuteen kyselevästi. Hänelle ehtoollinen oli läheinen yhteys Kristukseen, oli ehtoollisen jakaja kuka hyvänsä. Äitivainaa lopetti Sanansaattajan tilauksen sen jälkeen, kun ei piispa Huoviselle jaettu ehtoollista. Ja kuten hän muutenkin lehden kirjoittajista totesi: ”Heille ei ole evankeliumi kirkastunut.”
Jaan Toivon kokemuksen: Suokunnaksen jälkeen on ollut aika kylmää kyytiä.
Kuri on jakanut evankelisten lisäksi rukoilevaiset kahteen leiriin.
Näkemys perustuu perinteeseen ja siten vanhaan teologiaan, ei oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- eikä ihmisoikeuskysymyksiin.
Uusia linjauksia ja seuraamuksia odotellessa, hyvää kynttilänpäivän iltaa!
Kun olin nuori ja nuori 80-luvulla, koin seurakunnan/kirkon vahvasti hengellisenä yhteisönä ja se imaisi mukaansa monia nuoria. Ainoa rajaus oli että lestadiolaisten touhu oli liian outoa että siihen olisi mennyt mukaan.
Nyt tilanne on omituinen, erilainen ”ammatillisuus” – kutsutaanko sitä sitten korkeakirkollisuudeksi tai miksi – määrittelee tunnelman. Lähetystyöhönkin suhtaudutaan jokseenkin innottamasti – kummoisia panostuksia ei siihen tehdä. Lisäksi tunnelman tietysti pilaa että joka taholla ollaan pahoittamalla mieltä ja ilmaisemalla sitä hyvin voimakkaasti, kuten Toivo tuossa kirjoituksessakin kuvaa. Tuntuu että erilaisten rajojen vetäminen on korostunut ja palkatut työntekijät pitävät suunsa supussa ja rajaavat toimintaansa, kun mielipiteiden esittämisestä voi joutua vaikeuksiin – tuskin näin kovin elävää seurakuntaa syntyy?
Ehkä tosiaan olisi toivottavaa, että ihmiset jotka eivät pysty toimimaan yhdessä lähtisivät omiin suuntiinsa. En tiedä olenko itse muuttunut vai ovatko kirkko ja herätysliikkeet muuttuneet – varmaan kaikessa on tapahtunut muutosta, mutta ei kirkko enää tunnu kodikkaalta paikalta.
”Lähetystyöhönkin suhtaudutaan jokseenkin innottamasti – kummoisia panostuksia ei siihen tehdä.” Lähetystyön luonne on muuttunut. Se ei enää vuosiin ole ollut kristillisten länsimaiden työtä niin sanotuissa pakanamaissa. Johtuisiko mainittu innottomuus siitä, että lähetysrakkautta on liian kauan pidetty yllä vanhoilla mielikuvilla. ’Mustan Saaran ja valkoisen opettajan’ aika on todellakin ohi.
Niin, aika entinen kai ei koskaan enää palanne?
Jotkut ovat todellakin jopa ajatelleet, että alkaa olla niin, että ”tummat” (jos nyt tällainen ilmaus tässä sallitaan?) tulevat tänne Eurooppaan ja ”länteen” opettamaan ”valkoisia uuspakanoita”…
On varmaankin niin, että ei tuolla etelässä eikä idässäkään muitta mutkitta enää oteta automaattisesti ja alistuvasti vastaan kaikkea nykyistä läntis-eurooppalaista selostusta, selitystä ja jullistusta vaan siellä usein ajattellaan jo itsenäisemminkin, mitä kristillisyydessä, kristinuskossa ja elämässä on tärkeintä.
Mutta on toki niinkin, että on yhä paljon kansoja ja kansojen osia, joille ei vielä ole kerrottu evankeliumia tai missä evankeliumin kertominen on suorastaan kielletty. Sen kertominen ihmisen arvon osoittamiseksi ja osoittamisessa käytännössäkin lienee jäänyt paljolti sellaisten (ja osin jopa eri kirkkokuntiin liittyvien) lähetysjärjestöjen tehtäväksi, joita se edelleen kiinnostaa kansankirkkoa enemmän: vapauttava ilosanoma myös ”yhdelle vähimmistä”. Lähetystyössäki kaivataan moninaisuutta sen aidossa merkityksessä.
”Alkaa olla niin, että ’tummat’ (jos nyt tällainen ilmaus tässä sallitaan?) tulevat tänne Eurooppaan ja ’länteen’ opettamaan ’valkoisia uuspakanoita’…” Ihonvärin ja uskonnon liittäminen toisiinsa on todella kauan sitten vanhentunut ajatus. Samoin on käsitys kristillisyydestä tietyn maantieteellisen alueen asiana.
Olisiko kenties niin, että Niinivaaran ajatteluun sopisi pikemmin lundilaisuuden vanha iskusana; rakasta ja tee mitä tahdot. Raamattu ei ole moraalia varten. Raamattu on siten uskon ylin ohje, ei elämän.
En tunnista tuollaista Niinivaaran ajattelussa. (En tosin ole tarttunut kirjaan pitkiin aikoihin. Ehkä pitäisi.) Ymmärtääkseni hän veti uusiksi rajoja maallisen ja hengellisen välillä; oikeammin madalsi ja purki niitä. Tavoitteena ei ollut niinkään hengellisen elämänpiirin maallistaminen kuin maallisen hengellistäminen. Mitä Raamatun ohjeellisuuteen tule, hän taisi painottaa Uudessa testamentissa annettuja ihanteita enemmän kuin Vanhan testamentin lain käskyjä ja kieltoja.
Tietääkseni Niinivaara seuraa ajattelussaan tietynlaista lundilaista teologista distinktiota, kahta eri mallia. Ottamatta sen kummemin kantaa, niin jostain syystä piispainkokous on päätöksessään koskien Sleytä ja Kansanlähetystä pitäytynyt tiukasti kiinni uskon muuttumattomuudessa, kun sensijaan toisissa asioissa rakkaudessa ollaan suurpiirteisempiä ja laveampia riippuen tietysti tapauksista.
”Tietääkseni Niinivaara seuraa ajattelussaan tietynlaista lundilaista teologista distinktiota, kahta eri mallia.” Ei taida enää seurata mitään malleja, kun on ollut kuolleena lähes 40 vuotta.
Me olemme kirjoituksiin nähden nyt, se tuleva aika, ja nyt on totuuden esiin tunkeutumisen aika. Totuus tarkoittaa sitä, että puhutaan totta toisilleemme niin pitkälle kuin se on mahdollista, ja siitä syystä myös evankeliumin kirjoitukset on nostettava esiin sellaisina kuin ne on kirjoitettu.
Apostolien teoissa on hyvin paljon syyttelyä Kristuksen ’murhaan’ liittyen, joka on aiheetonta jo tarinan luonteesta johtuen ja myös siitä syystä, että tämän ajan ihmisillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Se on rasismia ja juutalaisiin kohdistuvaa vihan lietsontaa.
Juutalaisvihaa on levitetty ihan tarpeettomasti, koska evankeliumin tarinan luonteesta johtuen, päähenkilöllä ei ollut oikeastaan muuta virkaa, kuin kärsiä, kuolla ja nousta ylös,( juoda isän antama malja ) joten miksi hän, ja varsinkin apostolit ja muut seuraajat syyttävät jälkikäteen kansaa Jeesuksen kuolemasta, jonka tosiasiassa toimittivat roomalaiset ja joka ylösnousemisen takia oli välttämätön. Ja omien sanojensa mukaan, hän itse antoi henkensä, ei kukaan sitä häneltä ottanut.
Juutalaisvihan lähde löytyy evankeliumista, kirkkoisiltä ja Lutherilta. Se pitäisi kitkeä maailmasta lopullisesti. Voiko kirkko tehdä parannusta näin valtavasta asiasta, ja mikä on se taho, joka voi anteeksi antaa. Liian paljon ruumiita, verta ja tuhoa on aikaan saatu uskomalla vääriä asioita, ja nyt kaikki on sekaisin.
Kiitoksia keskustelunavauksesta Toivo.
Asian merkitystä pohdittaessa on syytä miettiä mitä piispainkokous päätti ja mitä se ei päättänyt. Piispankokous ei päättänyt mitään uutta suhteessa kirkon virkakantaan. Se mitä on jo aiemmin päätetty on edelleenkin voimassa, eikä siihen tullut mitään lisää. Niin ikään päätöksellä ei rajattu lähetettyjen lähetystyöntekijöiden mahdollisuutta saada pappisvihkimys lähetyskentällä. Päätöksen ilmeinen tarkoitus on, ettei mainitut järjestöt jatkossa(kaan) hae omaa kotimaantyötään varten työntekijöilleen pappisvihkimystä vieraasta kirkosta.
Päätöksessä ei niin ikään otettu kantaa järjestöjen kotimaan toimintaan sinällään. Siellä missä seurakuntaväki on tähänkin mennessä kokoontumut jumalanpalveluksen viettoon kirkon vanhan virkakannan mukaisin järjestelyin, voidaan näin toimia jatkossakin. Mikäli päätöksen tahtotila toteutuu, niin jatkossa niissä kuitenkin toimii messuntoimittajina enenevässä määrin kirkkomme normaalin pappisvihkimyksen kautta virkaansa vihittyjä pappeja.
Kansankähetyksen osalta kyseessä ei pitäisi olla iso ongelma. Kirkkomme piispat ovat jatkuvasti vihkineet järjestöön uusia pappeja. Ratkaisu on ongelma niille yksilöille, joiden omatunto on sidottu siihen etteivät he voi osallistua yhteiseen pappisvihkimykseen naisten kanssa taikka tehdä heidän kanssaan muutoinkaan alttariyhteistyötä. Monet heistä ovat kuitenkin lahjakkaita teologeja ja useilla heistä on vahva sisäinen paimenkutsu. Piispainkokouksen päätös rajoittaa tämän kutsun toteutumista kotimaantyössä.
Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, Sley ei ole viime vuosina järjestönä hakenut työntekijöilleen pappisvihkimystä kirkkomme piispoilta siten että samassa ordinaatiomessussa vihitään pappisvirkaan myös naisia. Tämä ei toki ole estänyt järjestöä palkaamasta työntekijäkseen kirkkommepappia, joka on vihitty virkaansa jonkun aiemman työnantajansa tarjoamalla vokaatiolla. Uusien pappien vihkiminen yhteisvihkimyksessä suoraan järjestön palvelukseen merkitsisi käytännössä linjamuutosta suhteessa alttariyhteistyöhön kirkkomme naispuolisten pappien kanssa.
Jukka Kivimäki kuvaa oikein mistä kysymys;
”Päätöksen ilmeinen tarkoitus on, ettei mainitut järjestöt jatkossa(kaan) hae omaa kotimaantyötään varten työntekijöilleen pappisvihkimystä vieraasta kirkosta.”
Juuri tämä linja halutaan sulkea. Nythän useat Sley:n papit ovat saaneet vihkimyksen Inkerin kirkossa toimien pääsääntöisesti Sley:n messuyhteisöissä. Näin on vältetty yhteisvihkimykset. Toki muitakin ongelmia Sley:n messuyhteisöissä on, niitä nimittäin toimittavat myös Lähetyshiippakunnan papit. Joten aika villiä touhua, yhdistykseltä.
Eikö jokin vihkimys ollut myös Afrikassa?
Sami. Näin asia lienee, että Sleyn:n papit toimivat Sley:n messuyhteisöissä. Mikä on se haitta, joka tästä koituu Suomen evlut-kirkolle, kun ”piispainkokous ei erittele, mikä tämä haitta on”, kuten M. Korhonen tuossa artikkelissa kyselee? Mihin väitteesi perustuu, että Lähetyshiippakunnan papit toimittavat näitä messuja, kun katsoo esim. Sleyn tapahtumakalenteria?
Martti Haverisen pappisvihkimyksen Nairobin Uhuru Highway -seurakunnan kirkossa toimitti joulukuussa 2016 Kenian evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Walter Obare.
Kiitos, Martti, veljeni Kloopaksen synodissa! Huomaan, että muistini pelaa ainakin pätkittäin tai osittain.
”Joten aika villiä touhua, yhdistykseltä.”
Sinua huolettaa Sleyn tulevaisuus?
Piispainkokous tiukalla päätöksellään samalla luokittelee vanhasta pappisvirasta kiinni pitävät luterilaiset kirkot vääräuskoisiksi tässä kysymyksessä. ”Villiä touhua kirkolta”. Tiedän toki, että tämä väitteeni yritetään kiireesti torjua virheelliseksi.
Kirkolla (ev.lut.) tuntuu jatkossa riittävän uusia vaikeuksia ”korien (kumpi kori, vai molemmat?) ja kurien” kanssa? Pitäisikö olla huolissaan?
Martti Haverinen jälkeen on ainakin yksi suomalainen henkilö vihitty papiksi Keniassa oman että henkilö toisiasiallisesti työskentelee siellä. Kyseinen henkilö ei ole Sleyn palvelussuhteessa.
”Piispainkokous tiukalla päätöksellään samalla luokittelee vanhasta pappisvirasta kiinni pitävät luterilaiset kirkot vääräuskoisiksi tässä kysymyksessä.” On lausuttu monta kertaa, että virkakanta ei kuulu kirkon oppiin, vaan on käytännön ratkaisu. Vanhalla kannalla oleminen ei siis ole harhaoppi. Sen sijaan sen ymmärtäminen harhaksi, että naisia vihitään papeiksi, on loukkaus kirkon laillisesti tehtyä päätöstä vastaan.
”Vanhalla kannalla oleminen ei siis ole harhaoppi.”
”Virkakanta ei kuulu kirkon oppiin, koska se on niin lausuttu monta kertaa”?
Luterilaisissa kirkoissa on erilaisia näkemyksiä asiasta. Ei esim. ole nähty syytä muuttaa perinteistä kantaa. Naispappeuteen en ole kirjoituksessani viitannut. Ymmärrän, että tämä asia on ratkaistu jo vuonna 1986.
”Naispappeuteen en ole kirjoituksessani viitannut” Viittasitpa kuitenkin kommentissasi, johon vastasin: ”Piispainkokous tiukalla päätöksellään samalla luokittelee vanhasta pappisvirasta kiinni pitävät luterilaiset kirkot vääräuskoisiksi tässä kysymyksessä.” Mistä muusta ulkomailla suoritetuissa pappisvihkimyksissä olisi kysymys kuin pappisnaisten vieroksumisesta?
Et ole lukenut aikaisempia kommenttejani?
”Näkemys perustuu perinteeseen ja siten vanhaan teologiaan, ei oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- eikä ihmisoikeuskysymyksiin.” Paukkunen Kari 04.02.2024 Klo 18:21
Tarkoitukseni ei ole tuoda esille kummankaan puolen teologisia perusteluja. Niitä taitaa löytyä kirjahyllyistä monta metriä? Kommentoin, koska edelleen ihmettelen sitä, että vanhalle kannalle ei Suomen evlut. kirkossa löydy tilaa? Onko meillä sitten parempi kirkko kun nämä teologit savustetaan ulos? He ovat tämän kirkon pilanneet?
”Monet heistä ovat kuitenkin lahjakkaita teologeja ja useilla heistä on vahva sisäinen paimenkutsu. Piispainkokouksen päätös rajoittaa tämän kutsun toteutumista kotimaantyössä.” Kivimäki Jukka 05.02.2024 Klo 00:05
”Näkemys perustuu perinteeseen ja siten vanhaan teologiaan, ei oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- eikä ihmisoikeuskysymyksiin.” Kumpi sitten olisi kristillistä? MInä ymmärrän, että oikeudenmukaisuus ja kaikkien ihmisten yhtäläinen arvostaminen ovat sitä mitä Raamatussa kutsutaan vanhurskaudeksi. Toisaalta Jeesus ei paljoa perustanut sille, että jokin vanha käytäntö nousi perinteestä: ”Perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan sanan (Mark. 7:13).”
”Minä ymmärrän, että oikeudenmukaisuus ja kaikkien ihmisten yhtäläinen arvostaminen ovat sitä mitä Raamatussa kutsutaan vanhurskaudeksi.”
Niin minäkin.
Tapasi lainata Raamattua ei tee oikeutta tämän asian kohdalla. (Mark.7:13) Sinä toki olet eri mieltä.
Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, ettei ikä ja perinteisyys välttämättä tee teologiasta oikeaa. Jeesuksen aikana perinteisyydellä perusteltiin nähtävästi oman edun tavoittelua.
Voidaan myös kysyä edistävätkö piispainkokouksen mahdollisesti asettamat sanktiot kirkon missiota?
Kenen syytä mahdollisesti annettavat sanktiot ovat, niiden langettajat vai niitä jo pitkään itselleen kinunneet? Kyseiset järjestöt ovat vuosien ajan kokeilleet, miten pitkälle kirkon hallinnon pitkämielisyys riittää.
Tuskin on riitaa haluttu ”kinuta” tai ”kokeilla” hallinnon pitkämielisyyttä. Tietä on systemaattisesti kavennettu vuosien varrella. Näyttää kapeutuvan entisestään. Näin piispojen missio etenee.
”Tietä on systemaattisesti kavennettu vuosien varrella.” Oli miten tahansaa, tietä kannattaa kulkea eteenpäin eikä ottaa jatkuvasti selvää oikealta ja vasemmalta, milloin putoaa ojaan.
Martti & Pentti
Toinen toisten ohi puhuminen vähenee, kun määritellään mitä vanhalla virkakannalla tarkoitetaan. Jos se määritellään, kuten Suomen evlut kirkko sen määrittelee ja jonka määritelmän myös Inkerin kirkko kirkollisen yhteyden puitteissa hyväksyy, ns. yhteisvihkimys ja alttariyhteistyö ei ole teologinen ongelma. Mikäli se määritellään, kuten LHPK sen määrittelee, se on este täydelle kirkolliselle yhteydelle kirkkoon, jossa vihitään virkaan sekä miehiä että naisia. Niinpä Inkerin kirkon pappisvihkimys ei ole varsinainen ongelma vaan suomalaisten piispojen väistäminen.
Tarkastelun alla olevat järjestöt puikkelehtivat nähdäkseni näiden kahden määritelmän välillä. Kirkon hallintoon päin ne sanovat ymmärtävän vanhan virkakannan edellisellä tavalla, paikallisseurakuntiin ja jäsenistöönsä päin ne valitsevat tiukemman, Lähetyshiippakunnan linjan. Tähän kai nyt haetaan selkeyttä.
Toivo, Afrikasta haettiin vihkimys ja paettiin näin alkuperäistä yhteisvihkimystä Suomessa.
Kosti, katso tarkemmin, ei ole kysymys väitteestä, vaan reaalisesta todellisuudesta. Piispat varmasti avaavat jossakin vaiheessa haittakysymyksiä, en osaa vastata heidän puolestaan. Itse kyllä näen, haittakysymyksiä, mutta minun mielipidettä et kysynytkään.
Sami. Itselleni virkakysymys ei ole relevantti. Suon toki toisinajattelun mahdollisuuden. Eilen olin kuuntelemassa KRS:n pastori Lea Kujanpään erinomaista luentoa henkivalloista. Liityin myös hänen tukirenkaaseensa. Kirkko oli aivan täynnä. Mitä sanot tuosta ”reaalisesta todellisuudesta”, niin tällä seudulla se ei ole konkretisoitunut kertaakaan tapahtumakalenterin mukaan. Näetkö kenties haittakysymyksen siinä, että Sley ei pysy evlut-kirkon tunnustuksessa?
Vartija-lehdessä teol.tri Päivi Vähäkangas toteaa ko. aiheeseen liittyen artikkelissa – Kuin Koirat veräjästä – että hänen mielestään ”todellinen korjaava toimenpide olisi ollut tämä: ”Yhteistyön sujuvuuden varmistamiseksi järjestöt ilmaisevat sitoutuvansa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiin pappisvirasta ja osoittavat käytännön toimin tekevänsä yhteistyötä kaikkien pappien kanssa – sukupuolesta riippumatta.” Sinänsä tähän aikaan sopiva kannanotto.