Piispainkokous käsitteli kahden herätysliikkeen eli Evankeliumiyhdistyksen ja Kansanlähetyksen asemaa kirkkomme lähetysjärjestöinä. Taustalla oli syyskuun alussa Pietarissa ollut pappisvihkimys, jossa oli mukana näiden liikkeiden papeiksi vihittyjä. Heidän pääasiallinen työnsä on kuitenkin Suomessa. Vihkimys rikkoi herätysliikkeiden ja kirkkomme välillä tehtyä kumppanuussopimusta ja siten em. liikkeiltä pyydettiin selvitystä.
Piispainkokouksen päätös oli jonkinlainen vakava nuhtelu sekä ”laiskanläksy”. Mainituille liikkeille annettiin neljä kuukautta osoittaa korjaavansa toimintaansa. Myös kyseiset liikkeet ovat ilmaisseet katuvaisuutta ja sitä, että ne haluavat pysyä kirkon lähetysjärjestöinä ja tehdyn sopimuksen noudattajina.
Piispainkokouksen päätös on ainakin oman seurantani mukaan herättänyt kahdenlaista tai kolmenlaista reaktiota. Yksi reaktio on päätöksen kiittäminen. Toinen on kriittinen suhtautuminen eli osa kirkon väestä pitää päätöstä liian lepsuna. Kolmas reaktio on jonkinlainen hengellinen paheksunta ja hieman uhriutumiselta kuulostava väite, että tietyt liikkeet tai tietynlaisia näkemyksiä edustavat halutaan savustaa kirkosta ulos. Näiden yhteyteen on somessa kirjattu myös hurjia väitteitä kirkon luopumuksesta ja jopa ”porttokirkko” on mainittu ja hieman muuta vastaavaa. On esitetty, että kirkko on johtajiensa johdolla luopumassa tai jo luopunut Raamatun sanasta ja antanut tilaa väärille opeille ja itselleen ”vanhalle vihtahousulle”!
Mistä on oikein kysymys? Yritän tiivistää asian lyhyesti. Kyse on ensinnä virkaratkaisusta ja siitä, että erityisesti noiden kahden liikkeen piirissä on jo pitkän ajan otettu linja, että kirkon heidän mielestään väärän virkaratkaisun vuoksi ns. alttariyhteistyö muiden pappien (erityisesti pappisnaisten) ei ole mahdollinen. Samaan kuvioon liittyy se, että liikkeen piiristä nousevat ja papeiksi haluavat eivät halua olla vihkimyksissä, joissa on naisia tai joidenkin piispojen vihkimyksissä. Liikkeiden piiristä on toivottu erillisvihkimystä, joka toisaalta tuntuu ymmärrettävältä ja helpolta ratkaisulta ja toisaalta kummalliselta, kun vihittävät vihittäisiin kuitenkin kirkkomme papeiksi (kirkon jossa siis virkaratkaisu tehty, on yksi virka joka ei ole sidottu sukupuoleen).
Toinen tausta asialle on laajempi teologinen tausta. Se nousee Paavalin Synodin, Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan perustamisista ja niihin liittyvistä teologisista näkemyksistä. Herätysliikkeet eivät ole menneet näin pitkälle, mutta em. liikkeiden teologisissa äänenpainoissa on hieman samaa kuin noiden kirkosta enemmän tai vähemmän erkaantuneiden liikkeiden äänenpainoissa. Varsinkin maallikkojen mutta myös tiukempien pappien piiristä on selvin sanoin esitetty, että kirkkomme on luopunut luterilaisista juuristaan ja myös Raamatun apostolisesta uskosta. Tämä on ilmaistu varsinkin Lähetyshiippakunnan piirissä. Mieleen tulee 1970-luvun ajat, jolloin erityisesti Kansanlähetys oli piikkinä kirkon sisällä ja kritisoi sitä voimakkaasti.
Muistan myös välillä paremman ajan. Tuona aikana kyllä noiden Paavalin Synodin ja Luther-säätiön toiminta alkoi nousta, mutta tuona aikana Kansanlähetys läheni kirkon ”valtavirtaa” ja SLEY toimi vahvana kirkon toimijana. Sitten jostakin omaksuttiin ns. väistäminen ja se tuli noiden kahden liikkeen toimintatavaksi. Myös kirkon piirissä jouduttiin selventämään – joidenkin mielestä tiukentamaan – pelisääntöjä. Ne koskivat pappien yhteistyötä ja työjärjestelyitä. Ne ovat edelleen käytössä eikä niistä voi oikein luopua työelämän yleisten pelisääntöjen vuoksi. Toiseksi alttariyhteistyöstä kieltäytyminen osoittaa niin suuren rajan ja eron, että se tuntuu samassa kirkossa mahdottomalta. Aivan eri asia on se, että kukin pappi ja kirkon toimija voi ajatella esimerkiksi virkakysymyksestä haluamallaan tavalla.
Sitten se kirkon missio! Tilanne on paha särö kirkkomme mission kannalta. Vaikka em. herätysliikkeiden piirissä olevien aktiivijäsenten määrä on melko pieni, on jatkuva ”vääntäminen” kuluttavaa. Toivon, että Sley:n ja Kansanlähetyksen väki voi olla yhteisessä kirkossamme ja toimia seurakuntia tukien ja kaikkien piispojemme ja pappiemme viran tunnustaen. Jonkinlaista mallia voi ottaa Kansan Raamattuseurasta ja Herättäjäyhdistyksestä. Joka tapauksessa herätysliikkeet voisivat keskenään tulla yhteen ja tulla myös teologisesti ja hengellisesti yhteen kirkkomme johdon kanssa.
Kirkkomme ei ole luopunut luterilaisista juuristaan eikä apostolisesta uskosta, vaan se pyrkii toteuttamaan Kristuksen kirkon missiota nykyajassa sekä kotimaassa että maailmalla. Herätysliikkeiden tulee tukea seurakuntia, joissa kirkon missiota eletään todeksi. Samalla liikkeet saavat seurakunnissa toimintakentän. Omien jumalanpalvelusyhteisöiden rakentaminen ”hengellisen pesäeron” merkeissä ei rakenna yhteisen mission toteuttamista. Seurakuntien tulee olla yhteistyössä herätysliikkeiden kanssa mielestäni ainakin silloin, jos liikkeet haluavat toimia yhteisessä kirkossa ja sitoutua yhteisen viran kautta yhteisen mission toteuttamiseen. Jos tilanne on toisenlainen, on yhteistyö hankalaa.
Toivo Loikkanen
Kosti, Vartija lehden artikkeli kertoo oleellisen Sley harrastaa kaksoisviestintää. Tämä on hyvä tiedostaa. Lopputulosta emme kuitenkaan vielä tiedä.
Haitta kysymys on kaiketi siinä anarkiassa mitä kirkon mukaan Sley harrastaa. Pysyykö Sley luterilaisessa tunnustuksessa? Luterilainen tunnustus antaa kahdenlaisen vastauksen kyllä ja ei. Asia riippuu näkökulmasta.
Mielestäni jo tuo Vähäkankaan artikkelin otsikko on lievästi sanottuna hmm!
Mitähän ”anarkiaa” Sley harrastaa? Haluaa pitää kiinni perinteisestä virkakäsityksestä. Evlut-kirkko taitaa itse harrastaa kaksoisviestintää. Puhutaan suvaitsevaisuudesta, mutta käytäntö osoittaa aivan muuta. Ei kai evlut-kirkko siihen kaadu, mikäli kirkko mahdollistaisi järjestöjen vihkimiset, niin kikkailu loppuisi. Mutta se arvovalta. Niin! Kaikista hassuin keino on yrittää pakottaa kaikki yhdenlaiseen muottiin. Eihän siitä mitään tule, muuta kuin riita.
TT Päivi Vähäkankaan kriittinen, mutta ansiokas analyysikirjoitus asiasta:
https://www.vartija-lehti.fi/kuin-koirat-verajasta/
Päivi Vähäkangas on Munkkiniemen seurakunnan kirkkoherra ja tutkija.
Kirkon valtaapitävien pitäisi palata katekismus oppilaaksi siinä mielessä, että osasivat kertoa paikallisille seurakunnille ja ihmisille ympäri Suomen mitä Lutherilainen Kirkko opettaa ja mitä se ei opeta. Nimenomaan se, mitä Kirkko ei opeta ja minkä se hylkää on nyt pahasti hukassa. Kirkko sietää nykyisin ihan mitä vaan opetusta. Kyllä ja Ei ovat toisensa pois sulkevia käsitteitä. Kaksoisviestintää ei voi kukaan ymmärtää!
Kirkolla on vakavia ongelmia, jollei se anna selkeää ääntä, siitä millaisen opetuksen se hylkää. Esim. ”Avio” liittokäsityksessä ja Luomisen käsittämisessä alkaa olemaan sellaista opetusta ja sekamelskaa, että kaivattaisiin nyt ryhtiä kertoa mitä Kirkko ei opeta ja samalla kävisi selkeästi esiin, mitä esim. Katekismus ja tunnustukset opettavat näistä asioista.
Jokainen, joka haluaa tutkia katekismuksen ja tunnustuskirjojen opetuksia voi todeta, että Kirkon papiston (yleistän tarkoituksella) opetukset ovat monilta osin nykyisin aikamoista sekasotkua.
Taisi käydä niin sanotusti ”vanhanaikaisesti” tässäkin asiassa. Asiaan perehdyttiin huonosti ja tehtiin johtopäätöksiä tapahtuneesta omiin ennakkoluuloihin perustuen. Luuloista tuli tosiasioita aika pian. Harva näyttää tietävän mitä Naapurissa tapahtuu. Siltä vähän vaikuttaa tämäkin jupakka. Lähtökohtana koko asiassa on se, että Naapurissa evankelioiminen kadulla ole mahdollista. Eikä kuka tahansa voi hengellisiä asioita olla edes opettaa. Siihen tarvitaan riittävä status. Se tarkoittaa sitä sitä ettei mikä tahansa virkanimitys siihen riitä. Siksi Inkerin kirkon työntekijöiden on otettava pappisvihkimys, jotta voi toimia hengellisenä opettajana. Suomesta käsin on aivan hyvin mahdollista tehdä Inkerin kirkon työtä. Rajojen sulkeutuminen ei sitä estä. Eikä matkustelu Siperian perukoille ole edes mielekästä, vaikka raja olisikin auki. Koko asia on käännetty ylösalaisin ja Inkerin kirkosta on tehty syyllinen ja jopa Naapurin kätyri. Yhtenä varmana syytöksenä on pidetty samaan pyhään sattumalta osunutta pappisvihkimystä.
Näin on päästy Kansanlähetyksen ja Sleyn kimppuun. Lyömäaseena on käytetty Inkerin kirkkoa, joka on jo muutenkin kovan paineen alaisena omassa maassaan. Inkerin kirkko ei ole meistä riippuvainen vaan on tehnyt jo periaatepäätöksen katkaista kirkolliset yhteydet heti, kun kirkossamme spn. vihkimisiin ryhdytään. Silloinkin katkeaa vain kirkolliset yhteydet.
Pekka, Ymmärrän kriittisen kommenttisi, mutta mielestäni se menee ainakin osittain hieman metsään. Yksi asiavirhe on tietysti samaan pyhään sattunut pappisvihkimys. Kyse oli tietysti Mikkelin piispanvihkimyksestä. Selkeää on myös se, mihin kirkkomme jo puuttui eli järjestöjen sopimusrikkomus. He toimivat tavalla, josta oli erikseen sovittu siten, ettei niin toimita eli järjestivät pappisvihkimyksen toisen kirkon piirissä sopimatta asiasta piispojen kanssa. Ei Sleyn ja Kansanlähetyksen kimppuun ole hyökätty. Järjestöt ottavat etäisyyttä kirkkoon tietyissä toimissaan. Inkerin kirkkoa olemme myös tukeneet. Inkerin kirkko tekee sitten omat ratkaisunsa. Kirkollamme on tietyt kriteerit, joiden mukaan yhteistyötä tehdään – tai ei tehdä.
Ettei ns. mopo karkaisi käsistä enää enempää, on syyttä vielä kerran kiteyttää mistä on kysymys:
1. Kun palkatataan järjestöjen kotimaantyöhön työntekijä pappisvirkaa edellyttäviin tehtäviin, palkataan ensisijassa kirkkomme omien piispojen kaitsennassa oleva pappi tai jos palkataan pappisvirkaan kelpoinen maisteri, haetaan hänelle pappisvihkimystä kirkkomme omilta piispoilta
2. Kun palkataan työntekijä järjestöjen ulkomaan työhön ja henkilöllä ei ole vielä pappisvirkaa, haetaan pappisvihkimystä ensisijassa kirkkomme omilta piispoilta tai mikäli vihkimystä haetaan vastaanottavasta kirkosta, sovitaan asiasta etukäteen kirkkomme omien piispojen kanssa.
Esimerkiksi teologian kandidaatin taikka muun vastaanottavassa kirkossa riittäväksi katsotun koulutuksen omaava henkilön vihiminen lähetyskentällä pappisvirkaa on edelleenkin mahdollista kirkkomme omien piispojen asiaa vastustamatta. Tälläinen henkilö ei kuitenkan voi ilman lisäopintoja saada kirkkomme virkaa kotimaahan palattuaan.
Kiitos, Jukka. Noin se pitäisi mennä – eikä tuossa tapauksessa mennyt.