Vanha ranskalainen sanonta sanoo, ettei savua ilman tulta. Jonkinlaista ja –väristä savua nousi ilmoille Suomen siionin ”vatikaanista”, kun piispainkokous tiedotti asioistaan. Sen työskentelyssä olleet asiat eivät olleet aivan pieniä vaan pikemminkin hyvin merkittäviä.
Piispainkokous otti vastaan tilaamansa selvityksen kirkon vihkioikeuteen liittyen sekä liittyen uuteen tilanteeseen, jonka on tuonut uusi avioliittolaki. Emerita professori Eila Helander laati tuon selvityksen.
Selvityksessä tuli ainakin kaksi tärkeää linjausta tai ehdotusta. Ensinnäkin kirkon ei pidä tai kannata luopua vihkioikeudesta. Ja toiseksi kirkkoon voitaisiin junailla mahdollisuus, jossa sitä haluavat papit voisivat vihkiä samaa sukupuolta olevia pariskuntia ja jossa kirkon käsitys avioliitosta silti pidettäisiin ennallaan.
Molemmat linjaukset ovat mielestäni hyviä ja jälkimmäinenkin ongelmineen voi olla jopa ainoa mahdollinen etenemistie syntyneessä tilanteessa. Pahempi on se, ettei kirkko kykene päättämään asiasta mitään ja nykyinen tilanne ”laittomine” vihkimisineen ja taustakeskusteluineen ja vääntöineen jatkuu.
Linjaus kirkon vihkioikeuden säilyttämisestä on minusta myös ainoa järkevä. Olen itse ollut kaiken aikaa sillä kannalla ja ihmetellyt niitä ääniä, jotka ovat ehdottaneet vihkioikeudesta luopumista. Se kun ei poista uuteen avioliittolakiin liittyvää ongelmaa, kun kirkolle jäisi kuitenkin avioliiton siunaamisen toimitus vaikka se luopuisi vihkioikeudesta. Vihkioikeus saa kirkon jäsenten ja myös muiden vahvan kannatuksen ja vihkimisillä on tärkeä toiminnallinen merkitys kirkkomme työssä.
Piispainkokous käsitteli myös tärkeää linjausta ehtoollisvieraanvaraisuuden laajentamiseksi. Se on myös tärkeä edistysaskel vaikka sekin sisältää käytännöllisiä haasteita. Piispainkokous laati kriteerit sille, miten toisten kirkkojen jäsenet voisivat osallistua meidän kirkkomme ehtoolliselle. Peruskriteerinä on, että toisen kirkon jäsen hyväksyy kirkkomme ehtoollisteologian. Tämän todentaminen puolestaan on se hankalampi juttu. Toinen haaste liittyy siihen, missä kaikissa tilanteissa asiaa voidaan käyttää.
Ja edelleen piispainkokous antoi suosituksen jumalanpalvelusyhteisöihin liittyen. Sekin on kirkkomme ja maamme tilanteessa tarpeen. Suositus sisältää myös tärkeitä rajanvetoja, kun siinä sanotaan mm: ”Seurakunta sopii yhteistyöstä jumalanpalvelusyhteisön kanssa. Seurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön tulee laatia kirjallinen sopimus kirkon päätösten mukaisen jumalanpalveluselämän toteuttamisesta. Olennaista on, että ketään ei syrjitä sukupuolen, vakaumuksen tai virkanäkemyksen vuoksi. Seurakunta- tai kirkkoneuvosto hyväksyy sopimuksen.” (kotimaa24 uutisesta).
Piispojen pasuunat antoivat siis harvinaisen vahvan ja monipuolisen äänen kuuluville. Toki isoimmat asiat jäävät vielä odottamaan jatkovalmisteluja ja päätöksiä.
Toivo Loikkanen
Se jäi paremman tutustumisen myötä epäselväksi, mitä piispainkokouksen suositus linjaa tuosta virkanäkemyksestä. Eli onko siellä linjausta, ettei ”naispapittomia” messuja saa olla. Se toisaalta tulee jo siinä, että messujen tulee kirkkomme käytännön mukaisia. Vai?
Ei linjaus kiellä sellaisia messuja, joissa ei olisi naispuolista pappia alttaripalvelussa. Eikä voikaan kieltää. Sehän olisi miespuolisten pappien syrjintää.
Ei se olisi miespuolisten pappien syrjintää. Syrjintää on se, että ei sallita naisten olla toimittamassa messuja.
Jos jossakin jumalanpalvelusyhteisössä on esim. vain yksi pappi ja mies, ei ole tietysti tarpeen muuttaa tilannetta. Ongelmatilanne syntyy, jos yhteisöön pydettäisiin pappisapua paikallisesta, omasta seurakunnasta ja edellytettäisiin, että tulijan pitää olla mies tai että ei saa olla nainen.
Piispojen suositus perustuu asiakirjaan ”Selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä” (joulukuu 2016). Ainakin tässä selvityksessä asetetaan ” toimivaksi malliksi” ns. Porin Teljän malli. Porin Teljän seurakunta on integroinut SLEY: n jumalanpalvelusyhteisön jumalanpalvelukset osaksi srk: n omaa toimintaa. Kyseisissä jumalanpalveluksissa palvelevat vain miespapit.
Kiitos, Sari, tästä tiedosta. Sellaista hieman arvelinkin. Tilanne on mielenkiintoinen, mutta uskon mm. piispa Häkkisen hakeneen aloitteellaan jonkinlaista ”linnarauhaa” ja samalla messuyhteisöjen liittämistä kirkkomme piiriin. Olen itsekin samoilla linjoilla vaikka samalla koen ongelmana, että pelataan kaksilla eri säännöillä rinnakkain.
Kommentoin jumalanpalvelusyhteisöjä koskevaa selvitystä myös blogikirjoituksessani ” Piispanvaali ja sukupuoli”, ja kyseisen kirjoituksen keskusteluosioon kirjoittamissani kommenteissa, etenkin keskusteluosion alkupuolella jossa vaihdan kommentteja Teemu Kakkurin kanssa.
Minusta naispapittomien messuyhteisöjen integroiminen osaksi seurakuntien omaa toimintaa on huomattava takapakki sukupuolten tasa- arvolle kirkossa.
Se on myös huono asia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat jumalanpalvelusyhteisöt suhtautuvat poikkeuksetta kielteisesti myös samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja pitävät homoseksuaalisuuden ” toteuttamista” syntinä.
Sari, näinpä juuri! Yksi hyvä (jp-yhteisön integroiminen srkn toimintaan) voitetaan, muuten otetaan takapakkia tärkeissä asioissa.
Eipä varmasti pyydetä näin. Jos tarvitaan apua, se pyydetään henkilökohtaisesti papilta, ja jos yhteisö pitäytyy vanhaan virkakäsitykseen, niin ei ole vaikea päätellä, kumpaa sukupuolta olevalle soitetaan.
Jumalanpalvelusyhteisöjen toiminta edellytyksiä määriteltäessä tulee ottaa huomioon, että ns. vanha virkakanta sisältyy vaihtoehtona kirkkomme viralliseen virkaoppiin. Kirkkomme päätöksen mukaa vuoden 1986 virkaratkaisu ei olut välttämätön ja on opillisesti aivan hyväksyttävää olla sitä mieltä, että ratkaisu oli väärä.
Paikallisen kirkkoherran tulee kantaa vastuu myös niiden kirkkomme jäsenten jumalanpalveluselämästä, jotka kokevat naisten kutsumisen pappisvirkaan vääräksi. Hän ei kuitenkaan voi hyväksyä toimintaa, jossa syyllistyttäisiin työsyrjintään. Rajoitteena on nimenomaan työsyrjintä, uskonnonharjoittaminen itsessään ei edellytä papiston edustavan molempia sukupuolia. Yhteistyö jumalanpalvelusyhteisön kanssa helpottaa kirkkoherran tilannetta.
Työsyrjinnän näkökulmasta jumalanpalvelusyhteisöön pätee samat säännöt kuin paikallisiin seurakuntiin, mutta koskee vain palvelussuhteessa olijoita. Palkattu työntekijä voi edustaa kumpaa tahansa sukupuolta, eikä henkilöstöjakaumassa ole sukupuolikiintiötä. Julkisen haun perusteella tehtävässä ansiovertailussa tulee noudattaa yhdenvertaisuusperiaatetta. Yksityiselle taholle julkinen haku ei kuitenkaan ole pakollinen.
Monesti jumalanpalvelusyhteisössä palvelee vakinaisen papin ohella vierailevia pappeja, jotka eivät ole kyseisen yhteisön palveluksessa. Heitä työsyrjintä kysymys ei koske. Vapaaehtoisten kutsumisessa ei ole sukupuolikiintiöitä.
Jukka Kivimäki,
Tasa- arvon toteuttaminen tai sen edistäminen on olennaisesti muuta kuin se, että yritetään erilaisilla keinoilla välttää jäämästä kiinni syrjintärikoksista. En tiedä oletko tutustunut tasa- arvon edistämistä tai tasa-arvonäkökulman valtavirtaistamista koskeviin periaatteisiin tai toimintaohjeisiin ( joihin lukeutuu myös mm. Luterilaisen maailmanliiton ” Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta”).
Selvää kuitenkin on se, että naispapittomien jumalanpalvelusyhteisöjen integroiminen osaksi seurakuntien omaa toimintaa on em. tasa-arvolinjausten vastaista.
Jos tasa-arvo on jumala, niin siittä vaan sitten täysillä. Viime vuosituhannelle, kun lakia säädettiin, oli mahdollisuus säilyttää Raamatun auktoriteetti Lutherin mukaisesti. Ne jotka silloin jättivät varauman tekemättä tekivät syntiä ja koko kansa tarpoo erämaassa sen tähden. Suomen Laki ei vie ketään pelastukseen.