Kotimaa24:n tiedonannon [uutinen Long Playn atrikkelin pohjalta] mukaisesti Suomen ortodoksisen kirkon työntekijöiden välisissä kiistoissa on osittain kysymys siitä, että kun aiemmin ortodoksisen kirkon piirissä nojauduttiin yhteiskunnan lainsäädäntöön, nykyisin pitäydyttäisiin kanoneihin. Tämä onkin tutkimusten valossa paikkansapitävä tiedonanto.
Toisaalta herää kysymys, liittyykö ongelma kanoneihin. Mitä ovat mystiset kanonit?
Kanonit ovat sääntöjä, jotka on muotoiltu seitsemän ensimmäisen kirkolliskokouksen piirissä. Sellaisina ne koskevat myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, sikäli, kuin tämä kirkko perustaa toimintansa tunnustuspohjaansa, jossa todetaan (Augsburgin tunnustuksen loppupuheenvuoro):
”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin. Vaikkakin näissä asioissa esiintyy erilaisuutta, piispojen pitäisi osoittaa tässä lempeyttä, niin että he sen tunnustuksen perusteella, jonka juuri olemme esittäneet, osoittaisivat suvaitsevaisuutta meikäläisiä kohtaan. Eiväthän vanhat kirkkosäännötkään ole niin ankaria, että vaatisivat samoja kirkollisia tapoja kaikkialla. Kaikkien kirkkojen tavat eivät liioin ole koskaan olleet samankaltaiset. Siitä huolimatta meillä on suurimmalta osalta tunnollisesti säilytetty vanhat tavat. Sellainen väite, että me olemme poistaneet kaikki seremoniat ja vanhan kirkollisen järjestyksen, on näet parjauspuhetta. Julkisesti on sen sijaan valitettu, että yleisissä kirkkotavoissa esiintyy tiettyjä väärinkäytöksiä. Koska omatunto ei ole sallinut niiden hyväksymistä, niitä on osittain korjattu.”
Kanonit käsittelevät lähinnä piispojen ja pappien toimintasääntöjä. Ne osoittavat myös, että vanhassakaan kirkossa ei vältytty koiruuksilta. Eihän muutoin olisi vastaavia tekoja täytynyt erikseen kieltää. Kanoneissa arvosteltuja tekoja, joihin liittyy rangaistusseuraamus, ovat seuraavat:
Maallinen valinta piispaksi
Viran siirtäminen perintönä
Lahjusten ottaminen
Laiton piispuus
Vaatteilla koreileminen
Naisten oleskelu piispantalossa
Viran saaminen rahan avulla
Kuohitseminen
Koronotto
Palvelustehtävästä kieltäytyminen
Palveluksesta otettu palkkio
Omavaltainen toiminta
Harhaoppisten kanssa rukoileminen
Katuvien hylkääminen
Väärennettyjen kirjojen käyttö
Väärillä sanoilla kastaminen
Ehtoolliseen osallistumattomuus
Juhlapäivien liharuokien inhoaminen
Uskovaisten lyöminen
Arpapeliin osallistuminen
Ajokilpailuihin osallistuminen
Kristuksen nimen kieltäminen
Esimiesten loukkaaminen
Vammaisten loukkaaminen
Naisten kanssa kylpeminen
Kirkon omaisuuden anastaminen
Haureuden harjoittaminen
Lahjojen antaminen pakanoiden temppeliin
Puheleminen liturgian aikana
Neitseen anastaminen
Naisen ryöstäminen
Vaimon hylkääminen
Porttolan ylläpitäminen
Sikiön lähettäminen
Hallitsijan häpäiseminen
Raamatun tuhoaminen
Pakanallinen vala
Taikauskoiset tavat
Riivatun näytteleminen
Noituuden harjoittaminen
Olisi kiinnostavaa kuulla, millä tavoin yllä olevassa luettelossa lueteltujen asioiden kielto on ristiriidassa maallisen lain kanssa.
Kanonien esilläpitäminen ei mielestäni riitä selitykseksi kirkollisiin ongelmiin. Pitää toki paikkansa, että kanoneita tulee tulkita niiden säätämisolosuhteista ja niiden soveltuvuudesta nykypäivän kysymyksiin käsin.
Ehkä ongelmat liittyvät pikemminkin siihen, että niin kanonien kuin myös niin sanotun maallisen oikeuden tuntemus ei ole aina aivan parasta luokkaa.
Petri Järveläinen
Muutama näkökulma blogin johdosta:.
1. Luterilaiset eivät käytännössä nojaa yhtenäisen kirkon ekumeenisiin kaanoneihin tai nojaavat vain osittain. Luterilaiset muotoilivat normatiiviseksi opikseen yksi Raamattu periaatteen. Yhtenäiskirkon traditio jäin vähemmälle osalle. Myös Raamatun periaatteen myötä koko tulkintahorisontti koki muutoksen, siksi (Augsburgin tunnustuksen loppupuheenvuoro) ei tee oikeutta käytännölle eikä anna oikeata kuvaa kokonaisuudesta.
2. Ortodoksisen kirkon kanonit ovat pääkohtien mukaan
Piispan virkaa koskevia sääntöjä
Papistoa koskevia sääntöjä
Kirkonpalvelijoita koskevia sääntöjä
Kirkon jäseniä koskevia sääntöjä
Pyhiä huoneita koskevia sääntöjä
Luostaria koskevia sääntöjä
( kirjallisuuta Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen, Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto), Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde kirkossa ekumeenisten synodien tradition valossa), ( metropoliitta Johannes, kirkkoisien perintö, jossa tarkastellaan kirkon Raamatun tulkintaa)
3, Suomen Ortodoksinen kirkko on itse päättänyt,
”Edellisessä kirkkoamme koskevassa lainsäädännön uudistuksessa nimenomaisesti poistettiin aikaisempi kirkon sisäinen kurinpitojärjestelmä ja siirryttiin maaliseen tuomioistuinjärjestelmään, jossa asiat ratkaistaan yleisissä alioikeuksissa ja hallintotuomioistuimissa, eikä siinä ole mitään kirkon voimassa olevan lainsäädännön tai kanonisen oikeuden vastaista. Työsuhdeasioiden käsittely käräjäoikeudessa perustuu siis sopimusjärjestelmään, johon siirtymisestä on tehty päätös kirkolliskokouksessa.” https://www.kotimaa.fi/blogit/vastaus-jyrki-harkoselle/.
Erikoinen vastus viimeiseen Helsingin ortodoksi seurakunnan tuomioon on hämmentävä, yksi lainaus;
” Tästä syystä Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen on pyytänyt Helsingin ja koko Suomen arkkipiispalta Leolta Suomen ortodoksisen kirkon kantaa siihen, haetaanko käsillä olevassa riita-asiassa valituslupaa korkeimmalta oikeudelta.
”Kysymys on siitä, halutaanko ajautua tilanteeseen, missä erilaiset ja eri puolilla Suomea olevat oikeusistuimet määrittelevät Suomen ortodoksisesta kirkosta annetun lain asemaa. Jos tälle tielle lähdetään, se murentaa kyseisen lain merkitystä. Vai halutaanko selkeä, lopullinen linja, jonka jälkeen ojennutaan sen mukaan”, Salminen pohtii. https://www.hos.fi/helsingin-ortodoksisen-seurakunnan-vastine-koskien-ortodoksipapin-tyosuhdekiistan-uutisointia/
Tulee sellainen tunne, että ” kusettaako ” tämä kirkkoherra Salminen?
(1)
”yksi Raamattu periaatteen” (Sola Scriptura) on kovin kehno lähtökohta. Kirjoitukset ovat nimittäin vain osa Kirkon Traditiota. Yksin Raamatun kirjoituksiin nojaaminen on kestämätön lähtökohta. Eihän alkuseurakunnallakaan ollut Raamattua.
(2)
Alatyylinen kielenkäyttö ei ole sopivaa edes kommenteissa.
Jari Haukka,
1. Ensimmäisestä kohdasta olen samaa mieltä, myös kirkon historia osoittaa ja tulkinta malli osoittaa mielestäni yksin Raamattu periaatteen olevan uusi tulokas kristikunnassa.
2. Tästäkin kohdasta olen samaa mieltä, alatyylinen kielenkäyttö ei ole sopivaa edes kommenteissä. Pyydän tätä anteeksi. Korjaisin tekstiä jos se olisi mahdollista. Teen sen tässä nyt. Kirkkoherra Salminen ei ilmeisesti tunne kirkon päätöksiä tai on sitten tietoisesti valinnut toisen linjan välittämättä kirkon päätöksistä. Kiitos palautteesta Jari Haukka.
Sami, otan muutaman lainauksen siitä lukutavasta, miten Luther tulkitsi Raamattua. Voinee olla myös sinulle tuttua. Kaarlo Arffmanilta on ilmstynyt kirja – Sanan jäljet -, jossa hän tuo muistaakseni esille myös tradition merkitystä, mutta en sitä nyt hyllystäni löytänyt enkä muista tarkasti, mitä hän tuossa kirjassa kirjoittaa.
”Kun Luther puhuu Jumalan sanasta armonvälineenä, hän painottaa usein että tämä ulkonainen sana (verbum externum) on julistettu, suullinen sana (viva vox evangelii). Kirkko ei ole ”Federhaus”, vaan ”Mundhaus”. Usko tulee kuulemisesta (fides ex auditu). Sana on ensisijaisesti kuultu Sana (verbum vocale).
”Luther luki Raamattua ilman ennakkokäsityksiä, ja tämän vuoksi hän joutui kohtaamaan samanlaisia ongelmia ja vaikeuksia kuin kuka tahansa raamatunlukija. Reformaattori joutui painimaan monien sellaisten raamatunkohtien kanssa, jotka näyttävät virheellisiltä tai ristiriitaisilta.
Hän kommentoi esim. 1 Moos 11:27 siten, että ajanlaskun mukaan tässä kohdassa on ”Abrahamilla 60 puuttuvaa vuotta”. Mutta samanaikaisesti hän moittii niitä uskaliaita ihmisiä, jotka syyttävät Raamattua kronologisesta virheestä. Itse hän ei halua kuulua sellaiseen ihmisryhmään. (WA 42, 431) Matteuksen evankeliumista Luther sanoo, että Matt 24 sekoittaa keskenään Jerusalemin hävityksen ja maailmanlopun, mutta lisää samalla: ”Ja tämä on Pyhän Hengen tapa puhua Raamatussa tällä tavalla.”
Kun Luther käsittelee ehtoollisteksteistä olevia eri versioita, hän kritisoi roomalaiskatolilaisia teologeja ja sanoo: ”He eivät ole panneet merkille, että Pyhä henki on tarkoituksella järjestänyt niin, että mikään evankeliumi ei sanasta sanaan täsmää toistensa kanssa.” (WA 8, 508). Kun uskonpuhdistaja käsittelee ehtoollisteksteistä olevia eri versioita, hän kritisoi roomalaiskatolisia teologeja ja sanoo: ”He eivät ole panneet merkille, että Pyhä Henki on tarkoituksella järjestänyt niin, että mikään evankeliumi ei sanasta sanaan täsmää toistensa kanssa.” (WA 8, 508).
Meidän on syytä välttää Lutherin nimittämistä raamattukriitikoksi näiden ja eräiden muiden lausumien perusteella. Hän myöntää että joissakin Raamatun teksteissä esiintyy ongelmia, mutta samalla hän kuitenkin varoo arvostelemasta Jumalan Sanaa. Luther laskee historialliset epätäsmällisyydet Pyhän Hengen tarkoitusperiin kuuluviksi.
Luther-tutkijat ovat pitäneet aivan liian suurta melua vastaavista Lutherin lausumista ja tehneet niistä vääriä johtopäätöksiä. Ei ole myöskään nähty sitä vaivaa että olisi verrattu nämä Lutherin lausumat niihin satoihin, ehkäpä tuhansiin kohtiin, joissa uskonpuhdistaja näyttää edellyttävän Raamatun olevan Pyhän Hengen innoittamaa, jopa erehtymätöntä Jumalan sanaa, jolla on jumalallinen auktoriteetti.
Tämä luottamus Raamatun totuuteen – myös historiallisissa yksityiskohdissa – näkyy Lutherin koko tuotannossa. Vuonna 1520 hän kirjoittaa: ”Raamattu ei ole koskaan erehtynyt.” (WA 7, 316). Seitsemän vuotta myöhemmin hän toteaa: ”On varmaa, että Raamattu ei ole ristiriidassa itsensä kanssa.” (WA 23, 122). Isossa galatalaiskirjeen selityksessä vuonna 1535 hän väittää:” On mahdotonta että Raamattu olisi ristiriidassa itsensä kanssa, vain ymmärtämättömät, paatuneet kerskailijat voivat olla sitä mieltä.” (WA 40 I, 318).
Raamattu on Lutherin mukaan myös korkein auktoriteetti kirkossa. Kaikki inhimilliset auktoriteetit kuten järki, filosofia, paavi ja kirkolliskokoukset saavat väistyä ”sola scriptura”-periaatteen tieltä. Raamattu on selvä ja selkeä ja sen kirjaimellinen merkitys on sama kuin hengellinen merkitys.” (Leif Erikson)
Lopuksi vielä Luther kehottaa olemaan olemaan Raamatun luja tunnustaja – jos se sanoo jotakin synniksi, niin varo itseäsi äläkä salli kenenkään sanojen itseäsi taivuttaa.
En kirjoita tätä polemisoidakseni asiaa. Tuon vaan pienen vastineen kysymykseen Raamatun auktoriteetista. En tosin tiedä onko sen nykyään ongelma, että Luther yhdistää kirjaimellisen ja hengellisen merkityksen toisiinsa.
Kiitos Kosti ajatuksista. Tuossa oikeastaan kerrot sen mikä luterilaisuudessa on erilaista kuin vaikka ortodoksisuudessa. Ortodoksit eivät ikinä näe Raamattua ainoana auktoriteettinä. Raamattu on osa kirkon traditiota. Meidän luterilaisten on vaikea tätä ymmärtää, mitä se tarkoittaa, koska olemme lutherin tulkinnan lumoissa. Luther ja uskon puhdistus poikkesivat huomattavasti uskonpuhdistuksen myötä kirkon Raamattu näkemyksestä, luoden uuden näkemyksen.
Kiitos Sami vastauksesta.
Kuten tuossa edellisen viestini alussa totesin, Kaarlo Arffman käsittelee kirjassaan Lutherin raamattukäsitystä todeten muun muassa heti aluksi:
”yleisen käsityksen mukaan Luther piti ainakin vuodesta 1520 lähtien Raamattua oikean kristillisen uskon ainoana arviointiperusteena. Ei ole kuitenkaan vaikea löytää Lutherin kirjoituksista sellaisia kohtia, joissa hän perustelee käsitystään sillä, miten kirkko on uskonut tai miten se on soveltanut evankeliumia käytäntöön.”
”Miksi ylipäätään oli tarpeen vedota kirkon uskoon, jos Raamattu oli selvä ja uskoa oli arvioitava pelkästään sen valossa? Tai miksi miksi Luther näyttää pitävän tinkimättä kiinni siitä, että kirkon elämään ei saanut tuoda mitään sellaista, mitä ei löytynyt sen historiasta.”
Tämä johtaa sitten kysymykseen: ”mikä oli kirkon historiaan vetoamisen (historiallisen argumentin) merkitys Lutherin teologiassa.”
Onhan selvää, että taistelun tiimellyksessä Lutherin kannanotot katolista kirkkoa kohtaan olivat jyrkät, kuten tuosta edellisen viestin lainauksesta käy ilmi. Mutta onko se koko totuus siitä, miten hän suhtautuu historian merkitykseen kirkon oppia arvioitaessa. Olen itsekkin havahtunut siihen tosiasiaan, että Lutheria tulkitaan liiaksi hänen taistelukirjoituksiensa läpi.
Tuossa kirjassa Arffman toteaa, että Luther ei tuntenut traditio-sanaa siinä merkityksessä, miten sitä nykyisin käytetään kirkon opista ja käytännöstä. Viitatessaan kirkon oppiin ja käytäntöön hän puhui isistä tai kirkon opettajista tai vanhoista (Veteres, die Alten) Heidän kirjoituksistaan löytyi oikea oppi, tunnustus, konsensus tai kirkko.
Menemättä tässsä vaiheessa pidemmälle – koska en kykene tiivistämään koko Arffmanin tutkimusta muutamaan oleelliseen asiaan – voidaan kuitenkin todeta, että Lutherin kirjoituksissa kirkon historian eikä isien merkitystä voida sivuuttaa.
(Ps. Luterilainen kirkko näköjään keskittyy nykyisin lähinnä ”tämänpuoliseen” Kari Latvuksen, Sakari Häkkisen ja Hanne von Weissenbergin kirjoittamassa kirjassa Köyhien raamattu jossa ”hengelliset isät” lienevät sivuutettu)
Kosti tuossa on hyvä arvio tuosta mainitsemastasi kirjasta; https://hyviauutisia.wordpress.com/2010/08/02/luther-ja-kirkkoisat/
Mahtaisiko olla niin, että Emil Anton tulkitsee tuota kirjaa oman uskonyhteisönsä näkökulmasta.
Lopussa Anton toteaa:
”Arffman, joka itse on luterilainen, huomaa toisen lähestymistavan mahdottomuuden: ”miten Raamattu saattoi olla selvä ja luotettava, jos se ei ollut saanut edes yhtä ainoaa vanhan kirkon isistäkään ymmärtämään”, mistä kristinuskon ydinopeissa oli kysymys.”
Arffman kuitenkin toteaa näin: Muodollisesti ajatellen Lutherin kannanottoon sisältyi ristiriita: ”miten Raamattu saattoi olla selvä ja luotettava, jos se ei ollut saanut edes yhtä ainoaa vanhan kirkon isistäkään ymmärtämään”, mistä – ehtoollisessa – oli kysymys?
”Raamatun ja vanhan kirkon ristiriitaisuus ehtoollisopissa oli Lutherille kuitenkin vain äärimmäisen hypoteettinen mahdollisuus. Kirkon isien lausunnot eivät voineet sivuuttaa ja syrjäyttää ehtoollisen asetussanoja”, kuten Arffman toteaa.
Loppupeleissä Raamattu on kuitenkin selvä ja ristiriidaton kirja näennäisistä ristiriitaisuuksista huolimatta, koska se on Jumalan sanaa ollen ainut auktoriteetti ja siten kaikkien yläpuolella.
Ikävää jos myöskin Ortodoksisessa kirkossa on sellaisia sisäisiä ongelmia joita ei ole pystytty ratkaisemaan sielunhoidollisilla proseduureilla, vaan ongelmia tuuletetaan koko maailman turuilla kirkolle häpeäksi.
Harvoin on kyse rikkomuksista virallisia normeja kohtaan . Yleensä se on niin, että asioilla motivoidaan jännitykset henkilöiden välillä. Henkilöt ne tappelevat, ei asiat. Hyvällä tahdolla asioista sovittaisiin sopivin kompromissein . Henkilökohtaiset jännitykset ovat yleensä taisteluja siitä kuka on paras ja kaunein ja pätevin hoitamaan asioita ja jonka hienous pitäisi kaikkien ymmärtää ja palkita hänet korkeammalla asemalla tai muulla arvostuksella yhteisössä.
Pahoissa arvovaltariidoissa ei yleensä päästä sovintoon vaikka asioista sovittaisiinkin. Vaan vasta, kun joku osapuolista katoaa tavalla tai toisella näyttämöltä, voidaan taas edetä kuten tavallisesti seuraavaan konfliktiin asti.