Viime sunnuntain aiheena oli Jeesus, kiusausten voittaja. Kuunnellessani Samuli Korkalaisen saarnaa Lohjan kirkossa, tajusin jotakin itselleni oleellisesti uutta päivän teksteistä eli syntiinlankeemuskertomuksesta ja erityisesti siitä evankeliumin kohdasta, jossa perkele kiusasi Jeesusta.
Tosiaankin: Kun perkele kiusasi Jeesusta, hän yritti saada Jeesuksen luopumaan sataprosenttisesta tosi ihmisyydestä. Hän yritti houkutella Jeesusta pois toisesta täydellisestä luonnostaan, ihmisyydestä, ja saada hänet pakenemaan ja vesittämään ihmisyytensä toisen sataprosenttisen luontonsa eli täydellisen jumaluuden avulla.
Mutta Jeesus ei antanut houkutella itseään kiusaukseen. Hän tahtoi pitää ihmisyydestä kiinni loppuun saakka. Hän koki ihmisenä kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin.
Syntiinlankeemuskertomuksen selityksenä tuo ajatus on toki tuttu: Käärme houkutteli ensimmäiset ihmiset haukkaamaan hedelmää, joka antaa heille Jumalan tiedon ja ymmärryksen. Perkele houkutteli luopumaan ihmisyydestä ja pyrkimään Jumalaksi.
Mutta että tuo sama kuvio toistui, kun perkele kiusasi paastoavaa Jeesusta erämaassa. Että perkele halusi saada Jeesuksen luopumaan tosi ihmisyydestä. Se herättää paljon ajatuksia!
Saman tyyppisenä perkeleen juonena Samuli näki saarnassaan myös nykyajan yhteiskunnasta tutun kiusauksen nähdä ihminen vain konemaisena suorittajana, jonka arvo riippuu hänen hyödyllisyydestään, tehoistaan ja panoksestaan työelämässä.
”Sitkeästi elävä väärinkäistys siitä, mitä tarkoittaa luterilainen työmoraali, on perkeleen juonia nykyajassa.” Samuli totesi.
Hän peräänkuulutti meitä ymmärtämään, että Lutherin mukaan mikä tahansa kutsumus on tärkeä ja arvokas. Jos ihminen on menettänyt työkykynsä, hän voi toteuttaa arvokasta kutsumusta elämässään ystävänä, naapurina tai puolisona siitä huolimatta. Jokaisella ihmisellä on joku paikka ja joku rooli. Ja se on arvokas täysin riippumatta siitä, voidaanko ihmisen työpanos arvioida rahassa tai kansantalouden hyödyssä.
Onko myös ihmsessä – minussakin – sitkeänä elävä riittämättömyyden tunne ja pelko siitä, että en kelpaa, perkeleen juoni? Kun pelkään, etten riitä enkä tee tarpeeksi muiden eteen äitinä, työntekijänä, puolisona, lähimmäisenä tai tyttärenä – onko se perkeleen kuiskuttelua ja kiusaamista sydämeni ovella vai Pyhän Hengen aiheellinen syytös omalletunnolleni?
Aiemmin en ole tullut ajatelleeksi tuota vaihtoehtoa, että se voi olla myös perkeleen juoni. Että paholainen siellä kuiskiikin syyttäen minua siitä, että olen ihminen! Että hän yrittää vaatia minulta yli-ihmisyyttä, Jumalan tai Kristuksen paikalle nousemista. Että vähempi ei muka riitä.
Facebookin puolella sain kriittisiä kysymyksiä siitä, miksi hengellistän arjen asioita ja puhun Jumalasta ja perkeleestä inhimillisen riittämättömyydentunteen yhteydessä.
Tarvinnee tarkentaa. Minulle hengellinen kieli on yksi tapa puhua arkitodellisuudesta. Sen voi ymmärtää täysin vertauskuvalliseksikin, jos haluaa. Voi ajatella, että Jumala edustaa jotakin hyvää, totta ja oikeaa ja perkele puolestaan jotakin pahaa, väärää ja vahingoittavaa.
Blogini idea siis toimii, vaikka pitäisi Jumalaa ja perkelettä vain mielikuvitushahmoina. Itse en toki rohkene heitä sellaisiksi väittää.
Yritin siis tässä blogissani pohtia, minkälaiset ajatukset, tunteet ja ”omantunnon äänet” ovat lopulta hyvän puhetta meissä ja mitkä taas pahan palveluksessa.
Luonnollisesti hyvän ja pahan välinen rajakaan ei ole itsestään selvä ja kirkas.
Hmm, yks näkövinkkeli tuokin.
Vl-liikkeessähän kasvattaja ja puoliso ei voi koskaan tuntea onnistumista työstään ja isänä/äitinä/puolisona olemisestaan. Tästä on ihan mustaa valkoisella useissa srk:n julkaisuissa. ”Uskovainen vanhempi ei voi tuntea/tunne koskaan onnistumista kasvatustyöstään. Usein näitä ”epäonnistumisia” pyydetään salaripissä tai ihan seurakunnan edessä seurakuntapäivillä anteeksi. Eli omaa huonoutta ja epäonnistumista pyydetään anteeksi. Eli kyseessä on jonkinmoinen synti? Vai?
Sit erikseen kyllä pyydetään huonoja käytöksiä ja hermostumisia jne. anteeksi.
Minusta tämä tämmöinen vl-liikkeen piirissä ilmentyvä huonommuuden ja riittämärrömyyden tunne tulee yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että yksi äiti-ihminen ja yksi isä-ihminen ei voikkaan millään riittää niin monelle ihmiselle suurperheessä. Tilanne on siltä osin useimmiten suorastaan epätoivoinen.
Kas kummaa, kun porukka alkaa vähenemään isompien lasten kotoa muuttamiisten myötä, nuo huonommuuden ja riittämättömyyden tunteet alkaa vähenemään. Ja voi miten paljon perheestä pystyykään siinä vaiheessa nauttimaan, kun alkaa riittämään kaikille!
Tämmöistä pulpahti mieleeni kirjoituksestasi Emilia
Eikö Perkele suostutellutkaan Jeesusta luopumaan lunastustehtävästään?
Luopumaan, jotta minulla e i olisi Kristuksen tähden edes tätä vaivaista ihmisyyttä?
Mietin, onkohan minulla edes mitään luovutettavaa, jos on, lienee sekin lainattua Kristuksen lunastustyön tähden?
Mitä olivat nuo paratiisilliset kysymykset? Kuulemmeko niitä näillä palstoilla lähes päivittäin…?
Tuo on erittäin hyvä huomioi ja hoksaisi eilisen tekstistä. Kiitokset opetuksesta!
Minä en ole oikea ihminen – en mikään todellinen ihminen. Jotta voisin olla oikea ihminen, minussa on oltava Kristus ja hänessä jumalallistettu ihmisyys. Perkele kiusaa minua luopumaan tosi ihmisyydestä, Kristuksesta.
Kiitos Emilia ajatusten jakamisesta:
Sunnuntain teksteissä minua itseäni puhuttelee ja tulkintaa ”armollistaa” tuo Hepr. 4:14-16. Ilman sitä itse lukisin nuo tekstit paljon ”lakihenkisemmin”.
Perkele kuiskii myös niinpäin, että ”ihminenhän sinä vain olet”, synnin tekeminen on täysin luonnollista ihmiselle”.
Perkele ei halua, että me ymmärrämme ja muistamme, että Jeesukseen uskovina me olemme uusi luomus, jossa Kristus asuu Pyhän Henkensä kautta. Että ”kaikille, jotka ottivat hänet (Jeesuksen) vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapseksi”.
Meillä on Puolustaj, Pyhä Henki, joka asuu sisimmässämme ja ohjaa ja neuvoo, lohduttaa ja johdattaa päivittäin meitä kaikilla teillämme. ”Kaiken minä voin Hänessä, joka minussa asuu” luvataan Sanassa. Edelleen ”Hän, joka asuu minussa on suurempi kuin se, mikä maailmasta on” Eli Jeesus minussa, meissä, on suurempi kuin Perkele ja sen vallat.
Mitä synti on? Se ei mielestäni ole aivan sama asia kuin pahe. Synti on jumalattomuutta, kapinaa Jumalaa vastaan, pyrkimystä irti Jumalasta. Tähän ajatukseen synnin olemuksesta tuo kirjoituksen ajatus mielestäni sopii. Mikä olisi enemmän Jumalasta luopumista kuin ruveta itse omaksi jumalaksensa? Paheet lienevat ihmiselle luontaisia, mutta luonnottomuus on syntiä.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, Emilia. Jopa ristillä Jeesus sai kuulla ”ehdotuksen” luopua tehtävästä ja ottaa jumalalliset voimat käyttöön: ”Sinä, joka hajotat maahan temppelin ja kolmessa päivässä sen rakennat, auta itseäsi, jos olet Jumalan Poika, ja astu alas ristiltä.” Perkele kiusaa niitä, jotka eivät ole jo hänen omaansa. Mitä sanomme Perkeleelle, joka tulee vierailemaan sairasvuoteelle elämämme viimeisinä päivinä ja muistuttaa meitä kaikista vääristä teoista ja kaikista synneistämme ja väittää niiden olevan niin suuria, ettei Jumala kaipaa meitä Taivaaseen?
”…nykyajan yhteiskunnasta tutun kiusauksen nähdä ihminen vain konemaisena suorittajana, jonka arvo riippuu hänen hyödyllisyydestään, tehoistaan ja panoksestaan työelämässä.” Tämä työllistymisen harha on minusta joskus tosi ilkeää, koska jokainen tietää, etteivät kaikki saa työtä, koska työtä ei ole kaikille. Työtä ei yksinkertaisesti riitä ja sitten työttömia turhaan kiusataan ja pakotetaan turhiin juttuihin. Tähän syyllistyy työvoimatoimistot ja KELA. Poliitikot myös ja ennenkaikkea mielestäni valtioinvarainmisteriö virkamiehineen, mistä kaikki paha lähtee. He eivät muistaakseni muuten suostuneet selvittämään ylitöitäään aikoinaan, mistä ne muodostuivat.Erivapauksia haetaan.