Viime vuosina on usein noussut esille, että perinteinen kirkon usko on uhattuna. On jopa esitetty, että me kirkon toimijat mukaan lukien piispat uhkaamme perinteistä uskoa. Kirjoitan nyt asiasta omasta näkökulmastani ja puolustan vahvasti suomalaista perinteistä kirkon uskoa. Katson itse edustavani sitä ja edustan myös joidenkin sanoja käyttääkseni ns. klassista kristinuskoa ja olen ekumeeninen. Tunnen erittäin hyvin kirkkomme opin ja myös toisten kirkkojen oppiperustoja sekä suomalaisten uskomisen tapoja.
Puolustan kirkon jäseneksi kuulumista. Se on tärkeää sinänsä ja on tietysti harmillista, että monet jättävät kirkon. On harmillista, että meillä kirkon piiristä arvostellaan ihmisiä siitä, että ”vain kuuluvat kirkkoon”. Se ei anna kutsuvaa kuvaa uskon, toivon ja rakkauden yhteisöstä.
Puolustan sitä, että äitimme ja isämme ja esivanhempamme ovat oman usein hiljaisen uskonsa myötä liittyneet kirkon uskoon ja sen myötä sukupolvien ketjuun. Harvat heistä ovat olleet näkyviä uskovaisia, vaikka monista olemme huomanneet hartauden harjoitusta ja joidenkin olemme tienneet rukoilevan säännöllisesti nuoremman sukupolven puolesta. Heistä useimmat eivät intoilleet tai kiivailleet oikeassa uskossa olemisen puolesta, vaan he tyytyivät seurakunnan tavalliseen ja perinteiseen uskoon, jonka he pyhäkoulussa ja rippikoulussa omaksuivat.
Puolustan niitä nuoria ja perheitä, jotka päättävät osallistumisesta kirkkomme rippikouluun. Siihen osallistuu noin 85-90% ikäluokasta, siis paljon enemmän kuin kirkkoon kuuluvia on. Puolustan perheitä, jotka tuovat lapsensa kasteelle. Puolustan heitä, jotka ottavat vastaan kirkon jäsenenä kummin tehtävän. Puolustan myös heitä, jotka näkevät kasteen ja kummiuden arvokkaana ja haluavat toimia kummeina, vaikka eivät ole kirkon jäseniä.
Puolustan suurta joukkoa suomalaisia, jotka haluavat saattaa läheisensä hautaan kristillisen hautaan siunaamisen kautta. Se on vahva perinne, mutta samalla se on ehkä yksi vahvimmista uskon ilmentymistä keskellämme. Puolustan heitä, jotka jouluna ja pyhäinpäivänä vaeltavat läheistensä haudoille muistamaan heitä viemällä kynttilän haudalle. Kuinka vahva ja hieno uskonnollinen perinne se onkaan, vaikka se tuottaakin ekologisesti harmia!
Puolustan niitä suomalaisia, jotka kerran vuodessa lähtevät kirkkoon: usein joulukirkkoon tai läheisen nuoren konfirmaatiokirkkoon. Heitä meidän kirkossa tulee kiittää ja rohkaista – eikä moittia, kuten joillakin on tapana. Minut papiksi vihkinyt piispa Kalevi Toiviainen kerran ”torui” ihmisiä viisaan hengellisesti yhdessä piispantarkastuksessa. Se liittyi johonkin esille tulleeseen kysymykseen. Hän puhui suunnilleen näin:”Olen huomannut, että jotkut seurakuntalaiset arvostelevat toisia siitä, että he käyvät kirkossa vain tavan vuoksi. Minusta se on oikein hyvä tapa. Ei ihmisiä tule moittia, kun he tulevat kirkkoon, vaan rohkaista.” Piispa oli viisas teologi ja osoitti sanansa ehkä kritiikiksi myös pietististä hengellisyyttä kohtaan.
Puolustan niitä ihmisiä, jotka erilaisissa vaikeuksissa ja kriiseissä turvautuvat kirkon diakoniatyön, perheneuvonnan ja sairaalapappien tukeen. Heitä on paljon ja heissäkin on paljon muita kuin kirkon jäseniä. Puolustan varusmiehiä ja -naisia, jotka saavat varusmiespalveluksen aikana sotilaspapeilta ja -diakoneilta opetusta ja tukea. Heissäkin on paljon uskoa ja monia liittyy myös kirkkoon tuona aikana. Puolustan noissa mainituissa tehtävissä työtä tekeviä usein julkisuudelle näkymättömästä, mutta erittäin tärkeästä työstä!
Puolustan ulkosuomalaisseurakuntien, merimieskirkkojen ja ”turistiseurakuntien” toimintaa ja siihen osallistuvia ihmisiä. Siellä näkyy paljon perinteistä kirkon uskoa suomalaisilla, jotka asuvat ulkomailla tai jotka viettävät lomaa tai oleskelevat lyhyempiä kausia ulkomailla. Merimiespappina opin silloin yksinkertaisen ja harmillisen asetelman: Moni merenkulkija oli eronnut kirkosta pettyneenä siihen, että heidän kirkollisverojaan ei voitu ohjata merimieskirkkojen työlle. Heissäkin oli paljon perinteistä uskoa tuosta huolimatta.
Puolustan ihmisten hiljaista uskoa, joka tulee esille hieman kuin esivanhemmillamme. Se tulee esille sitoutumisena vastuulliseen elämään, läheisistä huolehtimisena, ahkerana työn tekemisenä, apua tarvitsevien auttamisena ja suomalaisilla erityisesti luonnon keskellä sen pyhyyden kokemisena.
Puolustan kirkkomme työntekijöitä ja piispoja, jotka sitkeästi jatkavat työtään kirkon, evankeliumin ja ihmisten hyväksi. En ole pitkällä virkaurallani havainnut yhdenkään papin, piispan tai muun kirkon työntekijän toimivan perinteistä kirkon uskoa ja oppia vastaan. Päinvastoin monet ovat antaneet kirkolle ja ihmisille liikaakin, koko oman elämänsä.
Jos kirkosta halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija, silloin unohdetaan kirkossamme ja maassamme ollut pitkä jatkumo perinteisen suomalaisen kirkon uskon vaalimisessa. Se ei ole pienen hengellisen ryhmän usko, vaan tavallisten, ehkä harvoin kirkossa käyvien suomalaisten usko. Siihen uskoon meidän tulee enemmän liittyä ja sitä uskoa meidän tulee pyrkiä sekä vaalimaan että vahvistamaan eri tavoin. Siinä voi olla kirkon hyvän tulevaisuuden siemen, ei sisäänpäin kääntymisessä ja opin rajojen tiukassa vetämisessä!
Toivo Loikkanen
Niinhän se on, että Pyhälle Hengelle ei useinkaan anneta tilaa kokonaisuudessaan. Toki puhetta Pyhästä Hengestä voi olla paljonkin mutta usein se puhe jää eräänlaiseksi osatutuuksien saarnaamiseksi (ja joskus voidaan ns. ampua yli, eli mennä ”överiksi” ja ajautua jopa sellaiseen, joka ei välttämättä ole aidon Hengen työtä). Eli tässä merkityksesessä Pyhälle Hengelle tulisi antaa se asema, joka sille toisiasiallisesti kuuluu; näinhän ei aina anneta. Siksi synnin, (lahja) vanhurskauden ja tuomion ymmärrys jää puutteelliseksi. Ja voipi pelastustiekin jäädä pimentoon (pahimmillaan jopa tukituksi). Pelastustie tulee aina jättää vapaaksi tarvitsijoille.
Kyseymyksen kastajaliikkeestä ja sakramenttikäsityksistä tai -määrittelyistä ym. jätän muiden pohdittavaksi. Niin kauan kuin tuo synti-vanhurksaus-tuomio -teema on kadoksissa, ei kasteen ym. oikeaoppisuusväittely ketään pelastane. Luulenpa jopa, että ajan rajan tuolla puolen joudumme (tai pääsemme) näkemään myös omasta nykyisestä mielestämme ”väärinkastettuja” tai muita ”väärinajattelijoita”. Toivottavasti olemme itse silloin siellä ”ikuisuuden paremmalla puolella” toisiimme tutustumassa.
Vanha viisaushan on, että kun (jos) löytää ns. ideaalisen seurakunnan tai kirkkokunna tai muun ryhmittymän, johon itse liittyy, kyseinen seurakunta, kirkkokunta tai muu ryhmittymä lakkaa olematsa ideaaliporukka. Yksin ei kuitenkaan tule jäädä.
Perinteisen suomalaisen kirkon uskon puolustus. (Blogi)
Kiitollisena menneitten sukupolvien muistoa ja hiljaista uskoa kunnioittaen!
Eivät maan multiin haudatut esivanhempani ole nähneet kansankirkossa tapahtuneita (ja tulevia?) muutoksia niinkuin minä omana aikanani. Olen samaa mieltä siitä, että Suomen luterilaisessa kansankirkossa on klassista kristinuskoa ”tuunattu” (Marko Sjöblom).
Moniääninen opetus hajoittaa kansaa kirkossa. Koulukuntia ja kiivautta löytyy joka suuntaan. Piispat linjaavat – kaikki ovat oikeassa? Helluntailaisen Reijo Mänttärin Apt. 2 ei muutu. Ei se muutu muillekaan kristityille, mutta tulkintoja on kuitenkin ollut erilaisia kirkkohistorian eri vaiheissa.
Pidin kovasti Kokkosen Pellervon tällä blogilla olevasta aikaisemmasta lauseesta: ”Toisten uskon asteesta minulle on tullut ongelmia vain kun toinen tulee kyseenalaistamaan omani ja osoittamaan ovea ulos kirkosta.” Näin se taitaa olla meidän muidenkin kohdalla?
Uuden seurakunnan perustamisessa on välttämätöntä luoda sille ensimmäiseksi selkeä missio. On pidettävä tarkka huoli siitä, että jokainen siihen sitoutuu. Mutten käy niin että pian joku pyrkii ajamaan omia tavoitteitaan. Sellaisia jotka eivät ole uuden seurakunnan mission mukaisia. Uusien seurakuntien väki koostuu yleensä niistä, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä edellisessä seurakunnassaan. Joten sama tyytymättömyys voi herkästi tulla esiin ja saada aikaan häiriöitä. Jos tähän ehtoon joku työryhmä sitoutuisi ja lähtisi mission mukaiseen toimintaan ja se sopisi omaan missiooni, niin mikäpä siinä. voisihan siihen lähteä mukaan. Toistaiseksi sellaista ei porukkaa ei ole löytynyt, joten kirkkoa pidän yhä parempana toimintaympäristönä. Kirkon sisällä on aivan hyvät mahdollisuudet toimia omatoimisesti ja itsenäisesti tavallisena seurakuntalaisena.
Pekka P, tarkennus on tarpeen. Pointti(ni) ei ole, että nyt pitäisi perustaa uusia seurakuntia, joilla on jokin ”oma missio” tai profiili ja joihin tietyllä tavalla ajattelevat siirtyvät. Näin ajatellaan vapaassa kristillisyydessä ja karismaattisuudessa. Tuo ajattelu ei ole Uuden testamentin eikä Kirkon itseymmärryksen mukaista. Kirkko/seurakunta ei ole jokin samaa mieltä olevien ja tosikristittyinä itseään pitävien yhdistys vaan Kristuksen hengellinen ruumis täällä maan päällä. Samalla me kristityt olemme ”kaksiosaisia” mistä seuraavat sekä erilaiset yksilöiden lankeemukset, riitaisuudet jne. Synti ei poistu meistä kenestäkään vaan sen kanssa on vain elettävä.
Kysymys on siitä, että paikallinen kirkko/seurakunta/kristitty voi valitettavasti eri tavoin irrottaa itsensä Kristuksesta ja klassisesta kristinuskosta. Vaikka me olemme ”kaksiosaisia”, synti ei saa päästä voitolle ja hallitsemaan. Niin surullista kuin tämä on todeta, tällainen tilanne on monien herätysliikkeisiin kuuluvien ja kuulumattomien kristittyjen mielestä viimeistään nyt syntymässä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Mitäpä jos kansankirkon sisällä ei ehkä enää olekaan mahdollista toimia klassisen kristinuskon mukaisesti vaan joudutaan tekemään sellaisia kompromisseja, jotka vaarantavat jopa evankeliumin puhtaan julistamisen, sakramenttien oikean toimittamisen ja sitä kautta pelastuksen?
Tietenkin eri kristityt asettavat rajalinjat eri kohtiin. Kirkkohistorian valossa näitä kristittyjä todellisesti erottavia kysymyksiä on monia. Naispappeus ja spn-avioliitot ovat niistä vain tuoreimpia. Aiempia kysymyksiä ovat olleet mm. Kolminaisuusoppi, Jeesuksen Kristuksen persoona, sovitusoppi, Pyhä Henki, kaste ja ehtoollinen sekä kysymys oikeasta kirkosta/seurakunnasta.
Markon kanssa samaa mieltä. Ei kirkkoja ja seurakuntia perusteta. Kirkko ei ole ihmisten perustama, Jumala on jo perustanut kirkkonsa ja siihen voi liittyä, kasteen ja mirhavoitelun kautta. 😇
Tyttöjen kanssa tässä porukalla vitsaillaan, kun pojat kilpailevat uskovaisuudellaan.
Eiköhän tässä jokainen sinne samaan maaliin päästä.
Seija,
”Tytöttelyllä” ja ”pojittelulla” viitannet (myös) siihen perinteiseen suomalaiseen uskoon, että meitä ihmisiä on naisia ja on miehiä, joiksi ”lajeiksi” ihmiset on luotu; ja ehkäpä miehet ja naiset keskimäärin ovat erilaisiakin? Me miehet tosin emme kaiketikaan enää uskalla ihmisiä ”tytötellä” tai ”pojitella”, kuten ”vanhaan hyvään aikaan” oli sallittua hyväntapaisesti ja hyväntahtoisesti sanoa ilman vähättelytarkoitusta tai toisten loukkaantumista. Ehkäpä pitäsi myös tällaista suomalaista perinnettä arvostaa? En tietenkään väitä, ettei ns. peristeisiä ilmaisuja tai/ja asioita voisi käyttää myös huonosti.
Siinä tietysti olet oikeassa, että ”uskovaisuususko” ei ole ”se” tie päästä perille. Valitettavaa kuitenkin on, että liian moni ei taida oikeaa tietä perille tietää; eikä moni usko perillepääsylle olevan edes periaatteellista mahdollisuutta tai mielekkyyttä. Siinä mielessä ”perinteisen suomalaisen kirkon usko” on pienentynyt (kuin pyy maailmanlopun edellä?). Pikemminkin nähdään kuolema kaiken loppuna, mihin viitanneet suuri pyrkimys eutanasian edistämiseen, mikä ei perinteiseen kristilliseen (suomalaiseenkaan) uskoon kuulu. (Ei eutanasia-asiasta tässä yhteydessä enempää.)
Seija, monet tytöt, naiset, neidit ja rouvat ovat paljon hurskaampia kuin miehet.
Entäs pojat, äijät, herrat, jätkät, kundit, ukot,, vaarit ja mitä meitä nyt on…
Jukka: ”Me tytöt” ollaan kaikki 70 vuoden kieppeillä ja ylikin. Eikös silloin saa jo pojitella kaikkia itseä nuorempia uroksia?
Mitä sukupuolten moninaisuuteen tulee, uskon (ja lääketiedekin sen todistaa), että kaikki eivät mahdu binääriseen muottiin, vaikka sinä ja minä mahduttaisiinkin.
Suomalaisten perinteisestä uskosta puhuttaessa allekirjoitan Toivon näkemykset.
Perinteiseen uskoonko kuuluu uusi lääketiede uusine näkemyksineen? Ja toisaalta: lääketiede tai tiede ylipäänsä ei mitään ”todista” (eikä sen tehtävänäkään ole todistaa) sanan varsinaisessa merkityksessä; se antaa vain enemmän tai vähemmän hyvin perusteltuja ja argumentoituja erilaisia väitteitä tai näkemyksiä, jotka yleensä ajan myötä muuttuvatkin. Tieteessä ei ole lopullista vastausta – jollei tiedettä pidetä uskonnonkaltaisena scientisminä tai ”tiedeuskona”. Eikä tieteessä ole yhtä ja vain yhtä näkemystä. Joten muistakaamme, että perinteinen suomalainen usko ei liene kuitenkaan tiedeuskoa. Moderni suomalainen usko taas voi olla vähän erilaista – kuten myös aikamme jälkimoderni suomalainen usko.
Tyttöjä ja poikia on todellakin monenlaisia.
Jukka: Tuo viimeinen lauseesi osuu ihan nappiin.
Onpa täällä ollut vilkasta kommentointia ja keskustelua. Olen ollut pari päivää kokousreissuilla enkä ole ehtinyt olemaan mukana. Reissut jatkuvat huomenna. Hyvä, että olette asiallisesti kommentoineet ja keskustelleet! Kiitos siitä!
”Malmin seurakuntaan kuuluva Tapanilan kirkko muuttui kuulemma viime viikonloppuna Tylypahkaksi, sillä varhaisnuoret viettivät siellä Potter-kirkkoyötä. Malmin seurakunnan Facebook-sivujen mukaan ohjelmassa oli velhokisa, jossa testattiin lasten velho- ja Potter-tietämystä. Lisäksi askarreltiin tupakortteja ja luotiin omia loitsuja. Iltahartauskin kuului kirkkoyön ohjelmaan, siinä yhdessä lasten kanssa valmisteltiin esirukous Talon messuun”, kirjoittaa päätoimittaja Sari Savela Seurakuntalaisen blogissa.
On tämäkin aika erikoista ja ihmeellistä touhua luterilaisessa kirkossa.
Tätä ei saisi ihmetellä? Ihmettelijä voidaan leimata nykyään tiukan opin kristityksi, joka kieltää lapsilta kaiken kivan? Kouluista on jo kielletty hengelliset päivänavaukset. Kristinusko häipyy pikkuhiljaa horisonttiin.
Tontut, joulupukki, velhot ja maahiset ovat tarot-korttien kanssa kaavoittamassa lisää neliöitä luterilaisen kirkon tiloista ilman ihmettelyä? Kuka puolustaisi perinteistä suomalaisen kirkon uskoa? Toivo Loikkanen ainakin yrittää.
”Mikä saa niin monet hakeutumaan uushenkisyyden pariin? Hietasen mukaan taustalla on ihmisessä oleva halu löytää totuus. Uushenkisyys sopii hyvin humanistiseen ihmiskäsitykseen uskovalle, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja oikea ja väärä suhteellista.
Etsijä saattaa päätyä yhä syvemmälle uushenkisyyden syövereihin. Niin kävi myös Sarastus Hietaselle, joka luki jo nuorena paljon noituuteen ja henkisyyteen liittyvää kirjallisuutta.” (Teologian maisteri ja seurakuntatyön johtaja Sarastus Hietanen)
Eipä tietenkään pointti ole perustaa uusia seurakuntia. Semmoisia silti näyttää moni kaipaavan. Kuvitellen, että näin pääsee ongelmista eroon ja voi toimia oikean kristillisen uskon mukaisesti. Ongelmia on aina vastassa niille, jotka tahtovat Jumalan tahtoa noudattaa. Ongelmia tulee kaikille kristityille sitä mukaa mitä vähäisemmäksi kirkon vaikutusvalta kutistuu. Riippumatta täysin siitä mihin uuteen seurakuntaan on siirtynyt. Kirkolla kun on yhä valtaa järjestää itsenäisesti toimintaansa. Se merkitsee sitä, että samoja mahdollisuuksia on muillakin. Siinä vaiheessa, kun kirkko kadottaa itsemääräämisoikeutensa, niin se katoaa myös niiltä uusilta seurakunnilta.
Pekka P. Suomessa vallitsee uskonnonvapaus eikä kirkkoon tai ylipäänsä mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan tai yhdistykseen ole pakko kuulua. Ei esimerkiksi katolista kirkkoa Suomessa tai helluntaikirkkoa uhkaa mikään itsemääräämisoikeuden menettäminen.
Kriittinen pointti ei ole siinä, että evankelisluterilaisella kansankirkolla on valtaa järjestää itsenäisesti omaa toimintaansa. Se on olemassa. Pointti on siinä, että kansankirkko nimenomaan ei ole käyttänyt tuota toimintavapauttaan vaan ihan itse mukautunut yhä kiihtyvämmällä tahdilla kirkon ulkopuolelta ja sen itseymmärryksen kanssa ristiriidassa oleviin vaatimuksiin. Lisäksi meidät, jotka yritämme vielä pitää kiinni kirkon omasta perustasta (Raamattu, uskontunnustukset ja Tunnustuskirjat) on leimattu kirkon hajottajiksi, toisia syrjiviksi ja ongelmatapauksiksi. Sekä sysitty syrjään. TT ja LHPK:n pastori Samuli Siikavirta sanoitti asian joskus niin, että kansankirkko on itse rajoittanut oman tunnustuksensa seuraamista erilaisilla päätöksillä.
Tällaisessa tilanteessa VOI hyvinkin olla ajankohtaista organisoida uusia seurakuntia, jotta klassinen kristinusko voisi säilyä ja siirtyä uusille sukupolville. Ja kuten sanoin, eri kristityt näyttävät vetävän rajat eri kohtiin (samalla kun monet tietysti ajattelevat, että kirkossa jokseenkin kaikki on tai on ainakin menossa oikeaan suuntaan).
Tulevaisuudessa voi syntyä tilanne, jossa yhteiskunnan taholta aletaan kaventaa ns. myönteistä uskonnonvapautta esimerkiksi vaatimalla kaikkia kristittyjä vaikenemaan tietyistä näkemyksistään. Se koskettaa kaikkia ja voi ääritapauksessa johtaa jonkinlaiseen Kiinan malliin, jossa osa kirkoista toimii julkisesti ja toiset maan alla jopa vainojen uhalla. Tästä Jumala meitä varjelkoon!
Yleisesti ja laajalti tunnettu on Martti Lutherin määritelmä kirkosta eli seurakunnasta. ”Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen.” Concordia 1/1996, 14. Paimen on tietysti Jeesus, ks. Joh. 10:11. Schmalkaldenin opinkohdat, Tunnustuskirjat 1990, 278. Ote allekirjoittaneen pro gradusta: ”Concordia-lehti Lutherin ja luterilaisen ortodoksian teologian tulkitsijana 1994-2003.”
Lutherin kirkko määritelmä perustuu sille pohjalle, että hän ja kumppanit pystyivät luomaan uuden kirkon. He ajoivat omalla tulkinnallaan uskontunnustusten sisälle luterilaisen kirkko-opin. Luterilaisen kirkon oli mahduttava Nikean ja Nikealais-konstantinopolilaisen, Athanasiuksen uskontunnustuksen sisälle. Monet luterilaiset eivät huomaa tätä intentiota ja sen väkinäistä tulkintaa.
Katsokaa, kuinka suuria hän on teille tehnyt. 1. Sam. 12:24
Katso taaksepäin sitä tietä, jota Herra sinun Jumalasi on sinua johdattanut. Etkö huomaa, miten sen varrella on kymmenentuhatta naamioitua siunausta? Palauta mieleesi, miten hän lähetti avun juuri ratkaisevalla hetkellä, miten hän valitsi sinulle oikean tien itse valitsemasi väärän sijasta, miten hän raivasi tieltäsi sen vahingollisen, mihin sydämesi oli niin kiintynyt, miten hän antoi väsyneelle ja taistelevalle sielullesi hengähdysaikaa juuri kun se oli tarpeen. Niin, eikö Jeesus ole ollut vierelläsi silloinkin, kun et ole sitä tiennyt? Eikö loputon Rakkaus ole ympäröinyt sinua joka hetki iankaikkisilla käsivarsilla ja luonut synkimpäänkin pilveen armon kultaisen reunuksen? Katso kulkemaasi polkua ja näe hänen jalanjälkensä omiesi vierellä! Kiitä häntä niistä kaikista ja opi nojaamaan yksinkertaisemmin Jeesukseen.
F. Whitfield, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.