Viime vuosina on usein noussut esille, että perinteinen kirkon usko on uhattuna. On jopa esitetty, että me kirkon toimijat mukaan lukien piispat uhkaamme perinteistä uskoa. Kirjoitan nyt asiasta omasta näkökulmastani ja puolustan vahvasti suomalaista perinteistä kirkon uskoa. Katson itse edustavani sitä ja edustan myös joidenkin sanoja käyttääkseni ns. klassista kristinuskoa ja olen ekumeeninen. Tunnen erittäin hyvin kirkkomme opin ja myös toisten kirkkojen oppiperustoja sekä suomalaisten uskomisen tapoja.
Puolustan kirkon jäseneksi kuulumista. Se on tärkeää sinänsä ja on tietysti harmillista, että monet jättävät kirkon. On harmillista, että meillä kirkon piiristä arvostellaan ihmisiä siitä, että ”vain kuuluvat kirkkoon”. Se ei anna kutsuvaa kuvaa uskon, toivon ja rakkauden yhteisöstä.
Puolustan sitä, että äitimme ja isämme ja esivanhempamme ovat oman usein hiljaisen uskonsa myötä liittyneet kirkon uskoon ja sen myötä sukupolvien ketjuun. Harvat heistä ovat olleet näkyviä uskovaisia, vaikka monista olemme huomanneet hartauden harjoitusta ja joidenkin olemme tienneet rukoilevan säännöllisesti nuoremman sukupolven puolesta. Heistä useimmat eivät intoilleet tai kiivailleet oikeassa uskossa olemisen puolesta, vaan he tyytyivät seurakunnan tavalliseen ja perinteiseen uskoon, jonka he pyhäkoulussa ja rippikoulussa omaksuivat.
Puolustan niitä nuoria ja perheitä, jotka päättävät osallistumisesta kirkkomme rippikouluun. Siihen osallistuu noin 85-90% ikäluokasta, siis paljon enemmän kuin kirkkoon kuuluvia on. Puolustan perheitä, jotka tuovat lapsensa kasteelle. Puolustan heitä, jotka ottavat vastaan kirkon jäsenenä kummin tehtävän. Puolustan myös heitä, jotka näkevät kasteen ja kummiuden arvokkaana ja haluavat toimia kummeina, vaikka eivät ole kirkon jäseniä.
Puolustan suurta joukkoa suomalaisia, jotka haluavat saattaa läheisensä hautaan kristillisen hautaan siunaamisen kautta. Se on vahva perinne, mutta samalla se on ehkä yksi vahvimmista uskon ilmentymistä keskellämme. Puolustan heitä, jotka jouluna ja pyhäinpäivänä vaeltavat läheistensä haudoille muistamaan heitä viemällä kynttilän haudalle. Kuinka vahva ja hieno uskonnollinen perinne se onkaan, vaikka se tuottaakin ekologisesti harmia!
Puolustan niitä suomalaisia, jotka kerran vuodessa lähtevät kirkkoon: usein joulukirkkoon tai läheisen nuoren konfirmaatiokirkkoon. Heitä meidän kirkossa tulee kiittää ja rohkaista – eikä moittia, kuten joillakin on tapana. Minut papiksi vihkinyt piispa Kalevi Toiviainen kerran ”torui” ihmisiä viisaan hengellisesti yhdessä piispantarkastuksessa. Se liittyi johonkin esille tulleeseen kysymykseen. Hän puhui suunnilleen näin:”Olen huomannut, että jotkut seurakuntalaiset arvostelevat toisia siitä, että he käyvät kirkossa vain tavan vuoksi. Minusta se on oikein hyvä tapa. Ei ihmisiä tule moittia, kun he tulevat kirkkoon, vaan rohkaista.” Piispa oli viisas teologi ja osoitti sanansa ehkä kritiikiksi myös pietististä hengellisyyttä kohtaan.
Puolustan niitä ihmisiä, jotka erilaisissa vaikeuksissa ja kriiseissä turvautuvat kirkon diakoniatyön, perheneuvonnan ja sairaalapappien tukeen. Heitä on paljon ja heissäkin on paljon muita kuin kirkon jäseniä. Puolustan varusmiehiä ja -naisia, jotka saavat varusmiespalveluksen aikana sotilaspapeilta ja -diakoneilta opetusta ja tukea. Heissäkin on paljon uskoa ja monia liittyy myös kirkkoon tuona aikana. Puolustan noissa mainituissa tehtävissä työtä tekeviä usein julkisuudelle näkymättömästä, mutta erittäin tärkeästä työstä!
Puolustan ulkosuomalaisseurakuntien, merimieskirkkojen ja ”turistiseurakuntien” toimintaa ja siihen osallistuvia ihmisiä. Siellä näkyy paljon perinteistä kirkon uskoa suomalaisilla, jotka asuvat ulkomailla tai jotka viettävät lomaa tai oleskelevat lyhyempiä kausia ulkomailla. Merimiespappina opin silloin yksinkertaisen ja harmillisen asetelman: Moni merenkulkija oli eronnut kirkosta pettyneenä siihen, että heidän kirkollisverojaan ei voitu ohjata merimieskirkkojen työlle. Heissäkin oli paljon perinteistä uskoa tuosta huolimatta.
Puolustan ihmisten hiljaista uskoa, joka tulee esille hieman kuin esivanhemmillamme. Se tulee esille sitoutumisena vastuulliseen elämään, läheisistä huolehtimisena, ahkerana työn tekemisenä, apua tarvitsevien auttamisena ja suomalaisilla erityisesti luonnon keskellä sen pyhyyden kokemisena.
Puolustan kirkkomme työntekijöitä ja piispoja, jotka sitkeästi jatkavat työtään kirkon, evankeliumin ja ihmisten hyväksi. En ole pitkällä virkaurallani havainnut yhdenkään papin, piispan tai muun kirkon työntekijän toimivan perinteistä kirkon uskoa ja oppia vastaan. Päinvastoin monet ovat antaneet kirkolle ja ihmisille liikaakin, koko oman elämänsä.
Jos kirkosta halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija, silloin unohdetaan kirkossamme ja maassamme ollut pitkä jatkumo perinteisen suomalaisen kirkon uskon vaalimisessa. Se ei ole pienen hengellisen ryhmän usko, vaan tavallisten, ehkä harvoin kirkossa käyvien suomalaisten usko. Siihen uskoon meidän tulee enemmän liittyä ja sitä uskoa meidän tulee pyrkiä sekä vaalimaan että vahvistamaan eri tavoin. Siinä voi olla kirkon hyvän tulevaisuuden siemen, ei sisäänpäin kääntymisessä ja opin rajojen tiukassa vetämisessä!
Toivo Loikkanen
Väärä käsitys siitä mistä vanhurskaudesta on kyse on hyvin yleinen. Kuuleehan usein sanottavan että kirkon usko on synti keskeinen ja siitä pitää päästä eroon. Toisaalla taas vaaditaan voimakkaampaa julistusta siitä mitä synti on.
Väärä käsitys vanhurskaudesta on nujertanut kirkkokansan itsetunnon apaattisuuteen, ja vetäytymään sivuun kaikesta toiminnasta. ”Eihän minusta ole, enkä kelpaa mihinkään. Olenhan täysin syntinen, enkä voi siis tehdä mitään hyvää.
Samalla käsitys Jumalasta on muuttunut mahdottomia vaativaksi tyranniksi. Ilman oikeaa käsitystä vanhurskaudesta ei ole oikeaa käsitystä synnistä. Koko uskonelämän alue käsitetään raskaan kivireen vetämiseksi. Siksi vain harvat siihen lähtevät mukaan. Jollei papit itse käsitä tätä yksikertaista asiaa, niin eivät he sitä osaa opettaa.
Niinpä rippikoululainen, ei edes rippikoulun jälkeen tajua sitä, että voisi saada puhtaan oman tunnon . Uskomalla että Jumalan vanhurskauden saa uskomalla sen mitä Jeesus on myös hänen puolestaan tehnyt. Näin hän saa aseman jossa rohkeasti uskaltaa lähestyä Jumalaa rukouksessa ja hyljätä synnin elämässään. Omistamansa vanhurskauden tähden hän saa itsetuntoaan vahvistavan uskon siihen, että hänen koko elämänsä ja toimintansa on Jumalan vanhurskauden varassa. Tulikohan riittävän epäselvästi sanottua tämä yksikertainen asia ?
Niinpä kaikki on pielessä, jollei tuon vanhurskauden asia ole selvillä.
.
Luterilaisuudessa vanhurskaudesta on historiassa ollut erilaisia käsityksiä. Osa luterilaisista ei ole ikinä esim hyväksynyt yksimielisyyden ohjetta, jossa on laaja osio vanhurskauttamisesta ja joka on Ausburgin tunnustuksen oikea tulkki.
Pekka on oikeassa siinä, että luterilaisuudelle vanhurskauttaminen on ykkösasia jonka varassa luterilainen kirkko on. Onneksi näin ei ole muualla kristikunnassa.
Pyhä Henki on se, joka näyttää (tai jonka tulisi antaa näyttää) todeksi synti, (lahja)vanhurskaus ja tuomio. Eräänlaiset ”kolme pointia” (ikäänkuin ”Stubbilaisittain” ilmaistuna?). Helposti asiasta (asioista) tehdään kovin abstarakteja ja vaikeasti hahmotettavia. Missä tuo Totuuden Henki sitten luuraileekaan nykyään? Taitaa olla niin, että toiset puhuvat synnistä, toiset armosta, toiset laista – tai etiikasta; kolmesta ”pointista” yhdessä harvemmin? Osatotuudet (tai ”osauskot”) ovat olleet ennenkin ihmisen ongelmana. Ehkä myuös ”henki” on erotettu omaksi saarekkeekseen?
Olet Jukka Mikkola varsin oikessa epäillessäsi sitä, moniko enää ymmärtää tuon vanhurskauden olemuksen. Epäilin sitä itsekkin kirjoittaessani tuon opin tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Otin sen tärkeyden kuitenkin esille. Totta lienee, että rovasti Lutherin opetukset tuosta opista ovat painuneet nykyään jokseenkin unoholaan ainakin herätysliikeiden ulkopuolella. En ainakaan itse kirkossa käyvänä ole tuosta vanhurskauttavasta uskosta ja sen tarpeesta saarnoissa juurikaan kuullut. Syvällisiä saarnoja toki, mikä nyt syvällistä kenellekin sitten on.
On tietysti hyvä, että kirkossa käydään, jos ei muuten niin tavan mukaan. Tosin ollessani hautajaisissa, en voinut välttyä siltä huomiolta, kuinka ihmiset ovat menettäneet otteen kristillisyyteen. En sano tätä millään moitteella, vaan se on pelkästään huomio, miten kristinusko on jotenkin vain kadonnut ihmisten mielistä. Ymmärretään, että Luoja on mutta mikä hän on ja tarvitsenko häntä ja miksi tarvitsen?
Käytännössä sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa käy 30-40 iäkästä henkilöä. Mutta sitten on myös toisin. Pääsiäisen aikaan kahden päivän aikana viidessä eri tapahtumassa kävi noin 2000 ihmistä. Kyseisessä kirkossa paikkoja on 450. Varmaan on niin, kuten toteat, että luterilaisuutta pidetään parempana sen sallivuuden johdosta ja sen parempi, kun luterilaisessa kirkossa ei olisi mitään rajoja. Eikä tietenkään herätysliikkeitä noista kirkon rajoista muistuttamassa ja siksi myös määräenemmistösäädös toivotaan poistettavan kirkolliskokouksesta.
Lisäksi. Samaan aikaan uskosta vanhurskas ja syntinen. Synti on tosin kadonnut kielestämme lähes kokonaan. Tosin onhan meillä ”syntisten pöytä” ja markkinamiesten /- naisten tehokeino kun meille tarjotaan jotakin, joka on oikein ”syntisen hyvää!”
Kosti V. Pari huomiota. Vanhoillislestadiolaisissa seurapuheissa viitataan aika ahkerasti niin Lutheriin kuin vuoden 1948 kristinoppiinkin. (Tilanne on sikäli hauska, että SRK-vanhoillisuutta arvosteltiin varsinkin menneinä vuosikymmeninä tunnustuksen vastaisista opinkäsityksistä).
Meillä oli viime pyhäinpäivänä tilanne, jossa kutsuttu vierailija ihmetteli sitä, kuinka nuorta väkeä jumalanpalveluksessa oli. Kommentti huvitti meitä työntekijöitä. Olimme juuri todenneet, että kirkkovieraiden keski-ikä vaikutti tänään paljon tavanomaista korkeammalta.
Kopiointi ei mielestäni toimi. Mutta jos paikkakunnalla ja seurakunnassa on vahva, konservatiivinen herätyskristillinen pohjavire ja kristillinen kulttuuri, jossa korostuu ahkera sanan kuulossa ja messussa käyminen sekä muukin osallistuminen, se kyllä myös näkyy. Tässä suhteessa olen hiukan eri linjoilla T Loikkasen kanssa, vaikka kristillisen tapakulttuurin merkitystä ei pidäkään vähätellä. Suitsevia kynttilöitä ei pidä sanmutella, koska ne käryttävät eivätkä pala kunnolla vaan tulta pitää ruokkia.
Marko S. Kun itse en tunne kirkollista kenttää kuitenkaan samalla tavalla kuten te papit tulee huteja ja katumusta olen tuntenut yhdestä jos toisestakin kommentista, jonka olen kirjoittanut. Lestadiolaisuus on jäänyt itselleni hieman vieraaksi. Toki välillä luen Lars Leevin tekstejä, varsinkin hänen kirjaansa Hullujenhuonelainen ja pidän hänen terävästä älystään analysoida vaikkapa ns. ”filosofista järkisielua”.
Hauska tilanne, mihin viittaat tuolla kirkkovieraiden keski-iällä. En aliarvoi teidän pappien paineita työssänne. Helppo on tietysti ulkopuolelta niin tehdä, mutta olen itse kerran joutunut puhumaan (vaikka en siihen pyrkinyt) niin vaikeassa tilanteessa, että ajattelin etten selviä siitä millään ja vielä lähes ilman mitään kokemusta.
Itseäni on yllättänyt nuo messut, joita järjestetään täällä joka toinen viikko sunnuntaisin. Ne vetävät paitsi lapsiperheitä myös 40 + 80 ikähaitarilla. Siinä on käynyt niin, kun sana on kiirinyt se on tuonut myös entisestään lisää väkeä. Voi melkein puhua tietynlaisesta herätyksestä. Messuja vetävällä papilla on siihen oma osuutensa.
Tarkoitatko Sami Paajanen tuolla: ” Onneksi näin ei ole muualla kristikunnassa,” sitä että muualla kristikunnassa ei olla Jumalan vanhurskauden varassa” ?
Pekka, kirkossa vanhurskauttamista ei olla ikinä ymmärretty kuten luther sen ymmärsi 1500 luvulta alkaen. Vanhurskauttamisen sisältö on aivan erityyppinen.
Sami. Eikö evankeliumin oppi ole kuitenkin se, että Kristus seurustelee ainoastaan ”kurjien pitaalisten, epäpuhtaiden ja kadotetujen syntisten kanssa.” Mistä kirkosta löydät muita, tai yleensä ihmiskunnasta? Kertoohan Luther itse harhailleensa kauan, eikä tiennyt omaa laitaansa, kunnes hän tuli kohtaan Room.1:17: ”Vanhurskas on elävä uskosta,” sai avun ja pääsi irti Aristoteleesta.
Otin taas käteeni Kristinopin vuodelta 1948. Näinhän siellä lukee: ”Kun uskossa otamme vastaan Kristuksen Vapahtajanamme, Jumala ei lue meille syntejämme, vaan antaa ne meille Kristuksen tähden anteeksi. Hän pukee meidät Kristuksen puhtauteen ja pyhyteen. Näin umala vanhurskauttaa meidät.” Oheen on liitetty muutama Raamatun jae: Room. 1:17, Room. 5:1, Room. 8:1, Ef. 1:7 ja Room. 8:16. Loppukaneettina on Lutherin: ”Sinä Herrani Jeesus, olet minun vanhurskauteni, mutta minä olen sinun syntisi.”
Oho! Jumalasta katosi alkukirjain.
Minne voisin mennä, jos kirkosta eroaisin? En minnekään. Jäisin aivan tyhjän päälle. Tämän tulee havaitsemaan moni lähtijä hyvin pian lähtönsä jälkeen. Avioliittoon vihkimisen tavat, tai asetukset eivät vaikuta omaan elämääni millään tavalla. Käsitän niiden asioiden kuuluvan papeille kokonaan. Oma roolini kirkossa on täysin toisaalla. Tästä kirkollisesta roolistani poistuminen merkitsisi Jumalan minulle antaman paikan hylkäämistä. Jopa koko sen ystäväjoukon hylkäämistä, jonka kanssa vuosikymmeniä olen elänyt. Vielä pahempaa olisi se, että kadottaisin Jumalan seurakunnassa toimintamahdollisuuksia, jotka ovat korvaamattoman arvokkaita.
Pekka P. Monet uskovat/aktiivikristityt kokevat tämän kysymyksenasettelun ja nämä pohdinnat erittäin tutuiksi. Tunnistan siitä myös itseni. Toisiakin näkökulmia voidaan esittää:
1. Me kirkon jäsenet teemme verovaroillamme ja osallistumisellamme mahdolliseksi myös kaiken sen, millä perinteinen tai klassinen kristinusko tuunataan kirkossamme joksikin muuksi. Esimerkiksi moni tuntemani maallikkosaarnaaja on vuosikausia vieraillut paikallisseurakunnissa ja saanut seurakuntalaisilta myönteisen palautteen saarnoista ja hartauspuheista. Sitten kirkkoherra on vaihtunut eivätkä nämä koko ikänsä kansankirkossa olleet saarnaajat olekaan enää tervetulleita. Heidän kokemuksensa siis on, että toimintamahdollisuudet on viety tai niitä on kavennettu.
2. Pitääkö tällaisessa kansankirkossa pysyä hintaan mihin hyvänsä, varsinkin kun ajattelee nuoria ja sitä kristinuskontulkintaa, minkä he kohtaavat seurakunnassa ja rippikoulussa? Nämä pohdinnat liittyvät hyvin keskeisesti siihen, mitä me sanomme Kirkon olevan. On totta, että moni kansankirkosta eronnut on joutunut tuuliajolle. Toisaalta ympäri Suomea on syntynyt sekä pieniä luterilaisia että uuskarismaattisia seurakuntia. Orvoksi ja tuuliajolle ei siis tarvitse jäädä. Toki kuulun itsekin siihen ikäpolveen, jolle kansankirkko on hengellinen koti ja siinä toimiminen itsestään selvyys. Mutta ajat muuttuvat, kuten ovat muuttuneet en ensin.
”Moni tuntemani maallikkosaarnaaja on vuosikausia vieraillut paikallisseurakunnissa ja saanut seurakuntalaisilta myönteisen palautteen saarnoista ja hartauspuheista. Sitten kirkkoherra on vaihtunut eivätkä nämä koko ikänsä kansankirkossa olleet saarnaajat olekaan enää tervetulleita.” Tällaiset surulliset tilanteet ovat varmaankin mahdollisia, jos nämä maallikkosaarnaajat edustavat järjestöä, jonka johtajat kiistelevät äänekkäästi kirkon hallinnon päätöksiä vastaan.
Maallikko saarnaajat, niitä ei pitäisi missään tapauksessa päästää messuun saarnaamaan. Kenellä on tietoa, koska tämmöinen erikoisuus on alkanut? Onko Pietismi vaikuttanut tämän ilmiön syntyyn.
Pekka eihän tilanne voi olla noin surkea.Aabrahamkin joutui lähtemään kohti luvattua maata. Jumala tietysti näkee tilanteesi. Kirkon vaihtaminen ei mikään maailmanloppu ole. Varsin jos vaihdat alkuperäiseen.
Kaksi kommenttia, Martti P ja Sami P.
Martti P, ei kannata heitellä arveluja lonkalta, jos ja kun ei tunne joissakin hiippakunnissa vuosikymmeniä vallinnutta tapaa eikä edes tiedä, mistä järjestöstä tai hiippakunnasta on kyse :)!
Sami P. Tietänet, että Suomenkin kirkossa on ollut käytäntö nimeltä saarnalupatutkinto. Nyttemmin sitä ei – valitettavasti – enää ole. Tietenkään ketä tahansa ei pidä päästää saarnaamaan, eikä niin tapahdukaan. Olen taipuvainen samaan näkemykseen kuin Sinä, mutta matalakirkollisilla seuduilla ajatellaan toisin kuin korkeakirkollisissa luterilaisissa piireissä ja ortodoksisessa/katolisessa kirkossa.
”Ei kannata heitellä arveluja lonkalta, jos ja kun ei tunne joissakin hiippakunnissa vuosikymmeniä vallinnutta tapaa.” Seurakunnasta ja kirkkoherran vaihtumisestahan esimerkki oli, ei hiippakunnan vanhoista tavoista. Seurakunnan tasolla tietääkseni tehdään päätökset tilojen käytöstä ja tilaisuuksien puhujista. Minulla on edelleen se käsitys, että seurakuntien ja henkilötasonkin ongelmat johtuvat usein kirkon ja järjestöjen johdon välisistä kirkkopoliittisista väännöistä. Tällaista arvelua en ’heitä lonkalta’ vaan minulla on surullinen kokemus oman seurakuntani luottamuselimistä.
Samalla kun olen päättänyt pysyä kirkossa suhtaudun siihen tietyllä varauksella. Juuri noiden syiden tähden, joita Marko s. toit esiin. Olen vuosia pyrkinyt rakentamaan omaa toimintaani siten, ettei nuo uhkakuvat vaikuta minuun. Uusi kirkkoherra ei voisi romuttaa toimintamahdollisuuksiani. Olen hyvin tietoinen siitä, että seurakunta voi toimia myös hyvin tylysti. Eikä sen tarvitse kertoa syytä sille miksi miksi se toimii niin. Se on yksi kirkon vallankäytön väline. Joten jo ennalta olen varautunut siihen siten, etten rakenna koko toimintaani seurakunnan varaan.
Sisäisesti täysin terveitä seurakuntia en ole tavannut. Vaihtamalla tilanne ei parane. Eikä sillä, että perustetaan uusi ja ehompi entisen tilalle. Kirkossa sentään on tilaa tämmöiselle, joka haluaa toimia kirkossa ja kirkon liepeillä. En laittaisi kovin paljon painoa sille opetukselle, jonka nuoret saavat viikon aikana rippikoulussa. Se on niin lyhyt ja monella tavalla hämmentävä aika nuoren elämässä, etteivät he kykene sisäistämään sitä opetusta, jota siellä saavat.
Pekka,
”Sisäisesti täysin terveitäseurakuntia jne ..”
Pekka,
Aina, kun esimerkiksi helluntaiseurakunnista tulee kyse, niin olen säännöllisesti laittanut vuonna 30 Jerusalemissa syntyneen Seurakunnan nimeksi ”Helluntaipäivän Kastajaliike”. Tuon paikallisseurakunnan johtaja oli Jeesus 40 päivää, hänen kuolleista nousemisensa ja taivaaseen astumisen välisen ajan. Ennenkuin Jeesus nousi taivaaseen, Apt. 1:9, hän hetkeä sitä ennen sanoi:
4 Ja kun hän oli yhdessä heidän kanssansa, käski hän heitä ja sanoi: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan odottakaa Isältä sen lupauksen täyttymistä, jonka te olette minulta kuulleet.
5 Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä, ei kauan näitten päivien jälkeen.”
6 Niin he ollessansa koolla kysyivät häneltä sanoen: ”Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelille valtakunnan?”
7 Hän sanoi heille: ”Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut,
8 vaan, kun Pyhä Henki tulee (teihin) kr. epi/ päällenne, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka”.
Kun Temppelin pylväskäytävässä kokoontunut, n. 500 seurakuntalaisen päälle lankesi luvattu Voima, heillä oli Jeesuksen ohjeet kastaa Pietarin saarnan vastaanottaneet, siis uskoontulleet, joille sama Pyhän Hengen kasteen lupaus kuului. Sitten he kokoontuivat uskovina ja nauttivat ehtoollista jne…
Tämä näin vaikuttavalla tavalla perustautuneessa uskovien yhteydessä oli puutteita, joihin jopa Jeesus puuttui Ilmestykirjan kahdessa luvussa. Samoin Paavali kiinnitti kirjeissään uskovien puutteisiin, lankeamuksiin huomiota. Näin on tänäänkin.
Kuitenkin Hebr. 12:14 sanotaan, että ilman pyrkimystä pyhitykseen ei kukaan ole näkevä Herraa. Eli oppi oli apostolien ja profeettain perustukselle laskettu, eikä sitä ole sen koommin muutettu, esim nk. helluntaiseurakunnissa, jotka muuten ovat yhtä puutteellisia vieläkin. Kirkolliskokoukset eivät olisi voinneet muuta kuin todeta Kirjoitusten paikkansapitävyyden, mutta ne jokainen, 21, muotoili niiden opetuksen toiseksi, kuten 2. käsky. Vain yksi esimerkki.
On jotain tai on olennainen, mitä et ole sisäistänyt. Jos Seurakunnan oppi ei ole täysin Raamatusta, silloin on hakeuduttava sinne missä se, oppi, on Raamattu.
Pekka P. Kaksi näkökulmaa. Luterilaisen käsityksen mukaan uskova pysyy kaksiosaisena elämänsä loppuun asti: omalta puoleltaan syntisenä mutta on uskosta vanhurskas armosta, Kristuksen tähden. Siksi tästä maailmasta ei voikaan löytyä ”sisäisesti täysin terveitä seurakuntia” kuten asian hyvin sanoitat. (Tiedän, että jotkut yrittävät luoda tällaisia ja ne sortuvat herkästi omaan tiukkapupoisuuteensa ja riitelyyn).
Se, mitä nyt pohditaan ja mistä eri tahoilla keskustellaan, onkin, tuleeko kristityn tänä aikana pysyä mihin hintaan hyvänsä sellaisessa kirkossa, joka julkisesti luopuu tunnustamasta ja opettamasta klassista kristinuskoa ja päälle päätteeksi sysii syrjään niitä, jotka pitävät siitä kiinni? Kristittyhän tarvitsee – välttämättä – oikein julistettua ja Pyhän Hengen voimassa saarnattua evankeliumia sekä oikein toimitettuja sakramentteja sekä uskovien yhteyttä selvitäkseen elämästä hengissä, so. ikuiseen elämään. Ainakin teoriassa voi kysyä: Jos kerran joutuu eri tavoin varautumaan siihen, että seurakunta tai ”kirkko” ei annakaan tukea vaan romuttaa sen, mitä itse on yrittänyt rakentaa Raamatun perustuksella, miksi siinä pitäisi sinnitellä? Meidänhän on tarkoitus tallettaa apostoleilta peritty usko ja siirtää se myös tuleville polville. Tiedän, että tähän voidaan antaa erilaisia ja perusteltuja vastauksia.
Rippikouluja on monenlaisia. Minusta on tärkeää, että nuoret oppivat käskyt, uskontunnustuksen ja rukoukset. Ja aina opetuksesta jotain tarttuu. Valitettavasti voimme opettaa myös väärin.
Mikkola Jukka:
”Pyhä Henki on se, joka näyttää (tai jonka tulisi antaa näyttää) todeksi synti.”
Sanoit tieten tai tietämättäsi tämän keskustelun olennaisen, että ”.. tulisi antaa näyttää”.
Jumala näyttää, käyttää ihmistä, uskovaa viestinsä esilletuojana. Hän tekee sen Henkensä kautta, joka Henki on uskovassakin.
Eli jumalan Seurakunnan tehtävä on jatkaa Pietarin parannussaarnaa. Ilman Herran Henkeä puheet ovat kilää ja kalinaa, jollaiseen kykenee vain teologiassa, jumaluuksienopissakin sivistynyt. Tai oikeastaan se onkin ehto sivistyneeseen kirkollisuuteen, jota esiintyy muuallakin kuin evlut-kirkossa. Henki joka sen eläväksi tekisi, on haitta. Haitta esiintyy, koska Henki ei elävöitä muuta kuin profeettojen ja apostolien perustalta julistettua, sen päälle laskettua Alkuperäisyyttä.
Kutsuisin Alkuperäistä Helluntaipäivän Kastajaliikkeeksi, myöh. HPK. En ärsyttääkseni, vaan palauttaakseni UT seurakunnan alkuun. Tätä Alkuperäisyyttä kohti tämä blogikin kurottelee, mutta varoo yhtymistä sen kanssa, koska ilman sakramentteja kirkkolaitos lakkaa olemasta. Kuitenkin juuri siksi ensimmäisinä vuosisatoina, ennen uskoontuloa kastamiseen luisuvista erottui ne, jotka eivät luopuneet noudattamasta ensimmäisiä tekoja, kuten uskovien kastamista. Tähän vaivaan, lankeamiseen, Jeesus osoittaa ensimmäisen nuthteensa Efeson paikallisseurakunnalle, Ilm 2, 2-7. Jeesus muistuttaa, kuinka he olivat juuri niitä jotka alottivat ja pysyivät uskon alkeissa, mutta hylkäsivät ensimmäisen rakkauden, eli uskonsa, vt. 1.Tim. 5:12.
Eli HPK- Seurakunta on aina ollut. Heidän menestyksensä on ollut tähän päivään asti Ylhäältä ja muun, vaikka samassa pellossa kasvavien, menestys on ollut Alhaalta.
Ensimmäisen uskon hylkääminen alkoi ja alkuseurakunnan perustamisesta lähtien. Uskontulemisia on ollut aina vuodesta 30 lähtien, mitä HPK ilmaisuun voidaan liittää.
”… palauttaakseni UT seurakunnan alkuun.” Miksi palaisimme alkuun? Eteenpäinhän meidän on mentävä. ”Menkäämme eteenpäin, jos Jumala suo (Hepr. 6:3).”
Reijo, missä on ne dokumentit, jotta ihminen voisi paikallistaa tämän kastajaliikkeen. Jos ne ei samaistu vaikka ekumeenisiin synodeihin, niin kerro meille…

Paajanen Sami 23.04.2024 13:53 Klo 13:53
Reijo, missä on ne dokumentit, jotta ihminen voisi paikallistaa tämän kastajaliikkeen. Jos ne ei samaistu vaikka ekumeenisiin synodeihin, niin kerro meille…
Vastaus Ilmianna asiaton kommentti
Sami,
Kysymyksesi on hyvä, joskin siihen olen jo usean vuoden ajan vastannut. Kirjoitin tälle foorumillekin blogin ilmaisusta ”Helluntaipäivän Kastajaliike” ja sen tie kautta aikojen. Löydät sen, jos käyt läpi muutaman vuoden luettelon bolgeistani. Myös asia on tuontuostakin esillä ja viittaan tähän ”HPK”-ilmaisuun, ynnä näiden viittauksien yhteydessä olen kattavuus-perustat tälle määritelmälle antanut riittävän usein. En tietenkään oleta, että lukisit kaikki tai yleensäkään, mitä kirjoitan, mutta näin usean vuoden ajan toistettuna ilmiö pitäisi olla selvä.
Ruotsalainen saarnaaja, lähinnä baptisti, joka tuli uskoon metodisteissa antoi evankelisten rajojen hänen välillään lähes poistua ja kirjoitti 1946 kirjan “Döparerörelsens väg genom tiderna”. Kirjaa ei ole käännetty suomeksi.
Olen tästä maininnut sinulle tällä sivustolla 23/9/21. Eli vastasin samaan asiaan silloin. Jos et sitä löydä, niin laitan koordinaatit tai kopioin sen sinulle. Pidän tarpeettomana vastata samaan kysymykseen. Tietysti, jos asiassa on jokin kohta epäselvä voin tietysti yrittää selvittää.
C.G. Hjelm taisi olla metodisti, Hänen kirjansa ei sentään taida kelvata dokumentiksi, vaikka saattaa ajatuksiltaan olla hyvinkin mielenkiintoinen.
Reijo Mänttäri, valitettavasti et osaa, etkä ilmeisesti pysty dokumentoimaan kastajaliikkeen historiallista konstruktiota. Vetoat omaan omaan kirjoitukseesi 23/9/21 josta asia ei selviä. Vetoat ekumeeniseen ortodoksi kirkolliskokouksen kokoamaan Raamattuun ja käytät näin ortodoksi isien kokoamia tekstejä kastaliikkeen esiintuomiseksi. Edelleen et ole osoittanut kastajaliikkeen historiallista jatkumoa, et mitään dokumenttia, et historiallisia paikkakuntia missä he vaikuttivat, et niiden historiallisia opettajia, tekstejä. Luulisin sen olevan helppoa, jos kastajaliike on kerran ollut olemassa. Vai onko niin, että niistä ei tiedetä mitään. 🙂🙂🙂
Helluntaiherätyksen juuret ovat 1800-luvulla Yhdysvalloissa vaikuttaneissa baptisti- ja metodistikirkkojen pyhitysliikkeissä. Liikkeen seurakunnat opettivat, että pyhitys on teko, jolla Jumala tekee uskonratkaisun tehneen ihmisen rakkautensa arvoiseksi. Tästä teosta käytettiin nimitystä Pyhän Hengen kaste ja sen ulkoisena ilmenemismuotona pidettiin kielilläpuhumisen armolahjaa. Helluntaiherätyksellä ei ole varsinaista perustajaa, mutta modernin helluntailiikkeen synty yhdistetään yleensä metodistipastori Charles Fox Parhamiin (1873-1929). (uskonnot.fi)
Apt. 2 kertoo profeetta Jooelin kautta annetun profetian toteutumisesta, Pyhän Hengen vuodatuksesta helluntaina, mutta jatkumoa moderniin helluntaiherätykseen ei kyetä osoittamaan? Helluntai on kristillisen Kirkon syntymäpäivä.
Kari, näin itsekkin olen ymmärtänyt. Reijo Mänttäri käsittää asian toisin, mutta ei pysty osoittamaan asiaa todeksi.
Martti,
”… palauttaakseni UT seurakunnan alkuun.” Miksi palaisimme alkuun? Eteenpäinhän meidän on mentävä. ”Menkäämme eteenpäin, jos Jumala suo (Hepr. 6:3).”
Uustestamentillinen Seurakunta, jota kuvaan nimellä ”Helluntaipäivän Kastajaliike” on perustautunut profeettojen ja apostolien perustukselle, jotka perustuvat kaikelle sitä ennen kirjoitetulle. Eli on jotain tässä ajassa mikä ei muutu ja muuttumaton muoto on tiivistetysti Apt. 2.luku. Tätä olen toistanut ehkä liiankin usein.
”Tätä olen toistanut ehkä liiankin usein.” Olen tästä samaa mieltä. Koeta päästää irti tästä pakkomielteestäsi.
On hyvä tuntea kristilliset juuremme, mutta joidenkin kristittyjen käsitys ”alkueperäiseen” uskoon tai seurakuntaan pääsemisestä ei ole mahdollista. Se johtuu aivan yksinkertaisesti ajasta: silloin oli silloin ja nyt on nyt. Tiedämme jotakin alkuseurakunnan elämästä, mutta elämä kaikkineen ja seurakunnan elämä oli kovin erilaista tuolloin. Yhteisiä piirteitä voimme tietysti löytää: Jeesuksen opetukset ja muistaminen, kristilliseen elämään pyrkiminen, kristittyjen kokoontumiset yleensä ja erityisesti Herran päivänä, kaste ja ehtoollinen, diakonia eli puutteessa olevien auttaminen ja vastaavat asiat.