Viime vuosina on usein noussut esille, että perinteinen kirkon usko on uhattuna. On jopa esitetty, että me kirkon toimijat mukaan lukien piispat uhkaamme perinteistä uskoa. Kirjoitan nyt asiasta omasta näkökulmastani ja puolustan vahvasti suomalaista perinteistä kirkon uskoa. Katson itse edustavani sitä ja edustan myös joidenkin sanoja käyttääkseni ns. klassista kristinuskoa ja olen ekumeeninen. Tunnen erittäin hyvin kirkkomme opin ja myös toisten kirkkojen oppiperustoja sekä suomalaisten uskomisen tapoja.
Puolustan kirkon jäseneksi kuulumista. Se on tärkeää sinänsä ja on tietysti harmillista, että monet jättävät kirkon. On harmillista, että meillä kirkon piiristä arvostellaan ihmisiä siitä, että ”vain kuuluvat kirkkoon”. Se ei anna kutsuvaa kuvaa uskon, toivon ja rakkauden yhteisöstä.
Puolustan sitä, että äitimme ja isämme ja esivanhempamme ovat oman usein hiljaisen uskonsa myötä liittyneet kirkon uskoon ja sen myötä sukupolvien ketjuun. Harvat heistä ovat olleet näkyviä uskovaisia, vaikka monista olemme huomanneet hartauden harjoitusta ja joidenkin olemme tienneet rukoilevan säännöllisesti nuoremman sukupolven puolesta. Heistä useimmat eivät intoilleet tai kiivailleet oikeassa uskossa olemisen puolesta, vaan he tyytyivät seurakunnan tavalliseen ja perinteiseen uskoon, jonka he pyhäkoulussa ja rippikoulussa omaksuivat.
Puolustan niitä nuoria ja perheitä, jotka päättävät osallistumisesta kirkkomme rippikouluun. Siihen osallistuu noin 85-90% ikäluokasta, siis paljon enemmän kuin kirkkoon kuuluvia on. Puolustan perheitä, jotka tuovat lapsensa kasteelle. Puolustan heitä, jotka ottavat vastaan kirkon jäsenenä kummin tehtävän. Puolustan myös heitä, jotka näkevät kasteen ja kummiuden arvokkaana ja haluavat toimia kummeina, vaikka eivät ole kirkon jäseniä.
Puolustan suurta joukkoa suomalaisia, jotka haluavat saattaa läheisensä hautaan kristillisen hautaan siunaamisen kautta. Se on vahva perinne, mutta samalla se on ehkä yksi vahvimmista uskon ilmentymistä keskellämme. Puolustan heitä, jotka jouluna ja pyhäinpäivänä vaeltavat läheistensä haudoille muistamaan heitä viemällä kynttilän haudalle. Kuinka vahva ja hieno uskonnollinen perinne se onkaan, vaikka se tuottaakin ekologisesti harmia!
Puolustan niitä suomalaisia, jotka kerran vuodessa lähtevät kirkkoon: usein joulukirkkoon tai läheisen nuoren konfirmaatiokirkkoon. Heitä meidän kirkossa tulee kiittää ja rohkaista – eikä moittia, kuten joillakin on tapana. Minut papiksi vihkinyt piispa Kalevi Toiviainen kerran ”torui” ihmisiä viisaan hengellisesti yhdessä piispantarkastuksessa. Se liittyi johonkin esille tulleeseen kysymykseen. Hän puhui suunnilleen näin:”Olen huomannut, että jotkut seurakuntalaiset arvostelevat toisia siitä, että he käyvät kirkossa vain tavan vuoksi. Minusta se on oikein hyvä tapa. Ei ihmisiä tule moittia, kun he tulevat kirkkoon, vaan rohkaista.” Piispa oli viisas teologi ja osoitti sanansa ehkä kritiikiksi myös pietististä hengellisyyttä kohtaan.
Puolustan niitä ihmisiä, jotka erilaisissa vaikeuksissa ja kriiseissä turvautuvat kirkon diakoniatyön, perheneuvonnan ja sairaalapappien tukeen. Heitä on paljon ja heissäkin on paljon muita kuin kirkon jäseniä. Puolustan varusmiehiä ja -naisia, jotka saavat varusmiespalveluksen aikana sotilaspapeilta ja -diakoneilta opetusta ja tukea. Heissäkin on paljon uskoa ja monia liittyy myös kirkkoon tuona aikana. Puolustan noissa mainituissa tehtävissä työtä tekeviä usein julkisuudelle näkymättömästä, mutta erittäin tärkeästä työstä!
Puolustan ulkosuomalaisseurakuntien, merimieskirkkojen ja ”turistiseurakuntien” toimintaa ja siihen osallistuvia ihmisiä. Siellä näkyy paljon perinteistä kirkon uskoa suomalaisilla, jotka asuvat ulkomailla tai jotka viettävät lomaa tai oleskelevat lyhyempiä kausia ulkomailla. Merimiespappina opin silloin yksinkertaisen ja harmillisen asetelman: Moni merenkulkija oli eronnut kirkosta pettyneenä siihen, että heidän kirkollisverojaan ei voitu ohjata merimieskirkkojen työlle. Heissäkin oli paljon perinteistä uskoa tuosta huolimatta.
Puolustan ihmisten hiljaista uskoa, joka tulee esille hieman kuin esivanhemmillamme. Se tulee esille sitoutumisena vastuulliseen elämään, läheisistä huolehtimisena, ahkerana työn tekemisenä, apua tarvitsevien auttamisena ja suomalaisilla erityisesti luonnon keskellä sen pyhyyden kokemisena.
Puolustan kirkkomme työntekijöitä ja piispoja, jotka sitkeästi jatkavat työtään kirkon, evankeliumin ja ihmisten hyväksi. En ole pitkällä virkaurallani havainnut yhdenkään papin, piispan tai muun kirkon työntekijän toimivan perinteistä kirkon uskoa ja oppia vastaan. Päinvastoin monet ovat antaneet kirkolle ja ihmisille liikaakin, koko oman elämänsä.
Jos kirkosta halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija, silloin unohdetaan kirkossamme ja maassamme ollut pitkä jatkumo perinteisen suomalaisen kirkon uskon vaalimisessa. Se ei ole pienen hengellisen ryhmän usko, vaan tavallisten, ehkä harvoin kirkossa käyvien suomalaisten usko. Siihen uskoon meidän tulee enemmän liittyä ja sitä uskoa meidän tulee pyrkiä sekä vaalimaan että vahvistamaan eri tavoin. Siinä voi olla kirkon hyvän tulevaisuuden siemen, ei sisäänpäin kääntymisessä ja opin rajojen tiukassa vetämisessä!
Toivo Loikkanen
Toivo, kiitos kirjoituksesta.
Otsikko on ”Perinteisen suomalaisen kirkon uskon puolustus”.
Minkälainen ja mikä on usko, jota puolustat?
Se, usko, johon isämme ja äitimme turvasivat. Kristuksen kirkon ja ev.lut. kirkkomme usko. Ja usko, jolla ihmiset sen uskoivat. Uskossa on kirkon opetuksen mukaan nuo kaksi: usko, joka uskotaan sekä usko, jolla uskotaan. Kirkon uskoon voit tutustua Katekismuksen ja luterilaisten tunnustuskirjojen kautta (huumoria sinulle). Sen tiivistelmä on apostolinen uskontunnustus. Sen isämme ja äitimme ja isovanhempamme ovat lausuneet ja siihen uskoon he ovat liittyneet sydämissään.
Toivo, kiitos vastauksesta.
”Sen tiivistelmä on apostolinen uskontunnustus.”
Ehkä Nikealais-konstantinopolilainen alkuperäinen uskontunnustus, ei siis Rooman paavin väärentämä versio, olisi sopivampi lähtökohta?
Toivon puolustukseen voi monella tavalla yhtyä siinä on monia hyviä asioita. Yksi asia siinä on kuitenkin kyseenalainen;
Toivo kirjoittaa; ”Jos kirkosta halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija, silloin unohdetaan kirkossamme ja maassamme ollut pitkä jatkumo perinteisen suomalaisen kirkon uskon vaalimisessa”
Luterilaisuus oli alunperin juuri oikean uskon puolustamista. Luterilaisuus oli oikean uskon tulkinta, jonka uskonpuhdistus Martti Lutherin avulla löysi. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat tämän oikean uskon esitys. Tämä esitys on tiukkaa kamaa ja rajanvetoa oikeasta uskosta, suhteessa väärään uskoon.
Se, että luterilaisuus on muuttunut historian aikana ei vastaa luterilaisuuden alkukuvaa, oikean ja ainoan uskon ilmentäjänä.
Suomen kielessä puhutaan toisin kuin muissa kielissä ”uskonpuhdistuksesta” – viittaus johon pysyvään staattiseen järkäleeseen, johon kaikki ovat sidottuja. Muissa kielissä puhutaan reformaatiosta, joka kirjaimellisesti tarkoittaa uudelleen muodostamista (re-formation). Liekö siksi Suomessa niin jyrkkiä kiistoja, että kielellisestikin on juututtu tuohon. Muualla luterilaisuuden perintönä ehkä nähdään kyky uudistua, uudelleen muotoutua, Jumalan sanan johdatuksessa. Jos ”oikea usko” jää 1500-luvun uskonoppineiden käsityserojen ruotimisen tasolle, leiviskät on kyllä haudattu jo syvälle maahan. Ehkä kannattaisi vain rohkeasti elää tässä Jumalan maailmassa hänen tahtoaa kysellen ja luottaen että nykyäänkin Hänen johdatuksessaan voidaan tehdä oikeita ratkaisuja.
Luterilaisuus on sisällöllisesti niin sekava kokonaisuus, että sen uudistusmahdollisuudet ovat heikot. Se on jo alusta asti irtaantunut vuosituhantisesta kristillisestä perinnöstä. Näen sen niin, että kehitys alkoi Augustinuksesta hänen pessimistisestä ihmiskäsityksestä, latinalaisesta kielestä joka osaltaan kadotti kreikankielisen maailman isien hengellisen tradition. Kehitys jatkui lännessä ja radikalisoitui uskonpuhdistuksessa. Luterilaisuutta voisi verrata helluintailiikkeen syntyyn jossa on vielä vähemmän jälkiä kristikunnan yhteisestä traditiosta. – Tämä oli vähän pessimistinen näkökulma.
Luterilaisuus säilyy ilmeisesti parhaiten tiukassa opillisessa konstruktiossa, jolla opin puhtautta valvotaan tiukasti. Esimerkkinä voisi olla Amerikan Missouri-synodi, johon Suomen Evankelis-Luterilaisella kirkolla ei ole yhteyttä.
”Se, että luterilaisuus on muuttunut historian aikana ei vastaa luterilaisuuden alkukuvaa, oikean ja ainoan uskon ilmentäjänä.” Tuo ei nähdäkseni ole luterilaisuuden ’alkukuva’. Puhdasoppisuuden kausi, Martin Chemnitz ja Johann Gerhard, on oma vaiheensa, joka seurasi Lutherin ja Melanchtonin vaihetta.
Martin Chemnitz oli saksalainen luterilainen teologi. Chemnitz oli Braunschweigin superintendentti ja yksi Yksimielisyyden ohjeen tekijöistä, yhdessä Lutherin ja Melanchtonin kanssa.
Yksimielisyyden ohje ilmestyi useita vuosia Lutherin ja Melanchthon kuoleman jälkeen, joten he eivät olleet mukana kirjoittamassa sitä.
Martin Chemnitz oli tärkeässä osassa ohjeen kirjoittamisessa.
Hups, hyvä korjaus Juhalta. Keskeisiä kirjoittajia olivat, Martin Chemnitz, Jakob Andreae, Nicolaus Selnecker .
Tunnustustekstien hyvä historiallinen kuvaus löytyy mm.
”Johdatus luterilaiseen tunnustukseen, Gunther Gassmann & Scott Hendrix, Kirjapaja, 2005”
Voi kysyä, oliko Luther ’luterilainen teologi’. Minulla on sellainen käsitys, että hän ei halunnut perustaa mitään nimeään kantavaa suuntausta, saatri kirkkokuntaa.
Vaikka Luther ei halunnut perustaa uutta kirkkoa, se perustettiin. Luterilaiset kyllä ymmärsivät, että heidän uskon näkemykset olivat niin radikaaleja, että ne väistämättä johtivat uuden kirkon perustamiseen. Luterilaiset vihkivät omat papit, perustivat seurakuntia, laativat omat kirkkojärjestykset jne. Näin syntyi uusi kirkko.
Prof. emeritus Jouko Talosen artikkeli Vartija-lehdessä valaisee osaltaan sitä miten tälle vuosituhannelle on tultu – Suomen kirkkohistorian viisitoista käännekohtaa 1905-2020.
Kysyä voi, kuinka selkeä on kirkon ”ääni” siinä, mikä on kirkon oppi/sanoma/tavoite? Ainakin mediassa siitä on kovin erilaisia tulkintoja – olipa kyse maallikoista tai teologeista. Tunnustuskirjat toki lienevät virallinen perusta.
Mitä on oikeaoppinen luterilaisuus (tai kristillinen usko, tai kristillisyys), ei tavalliselle ”perusluterilaiselle joulukirkossa kävijälle” välttämättä ole kovinkaan selkeää – ihan ”kahvipöytäkeskjulstelujen” pohjalta arvoituna. Niissä ei kokemusteni pohjalta pohdiskella Chemnitz:n, Melanchtonin tai Lutherin käsitysten hienouksia. Ihan kristinuskon perusteematkin jäävät helposti melkoisen hatariksi; usein oleellista tuntuu olevat tiettyjen käskyjen korostus tai yleinen ”lähimmäisenrakkaus riittää” -asenne ym.. Toki erittäin arvostettavia asia jo tavaksi otettuna, jota ei tietenkään tule väheksyä. Kristillinen usko ymmärretään helposti yleiseksi eettisyydeksi – mitä se kenellekin sitten tarkasti ottaen onkaan…
Joo, häkellyttävän paljon energiaa ollaan valmiita panemaan kirkkohistorian ja dogmatiikan ruotimiseen, mutta vähemmän kiinnostaa se mitä kirkon penkissä istuva ajattelee ja miten ymmärtää asioita. Jeesus kohtasi ihmiset kuuntelemalla heidän huoliaan ja ajatuksiaan. Hänen vastustajansa pikemminkin ovat tunnettuja opillisesta hiusten halkomisesta. Jotkus asiat eivät vain näköjään muutu.
Nämä eivät ole mitään vastakkaisia asioita, vaan liittyvät kiinteästi yhteen ja ovat aina liittyneet.
RUKOUS ELÄMÄN PARANNUKSESTA
Kaikkivaltias ja armollinen, rakas taivaallinen Isä! auta, ett`ei minun uskoni olisi kuollut ja ilman töitä, vaan elävä ja rakkauden kautta vaikuttavainen kaikkeen siihen, kuin sinä käskenyt olet, osottain itsensä kristillisellä kuuliaisuudella ja jumalisella elämällä. Ylöspidä, rakas Isä, se hyvä työ, jonka sinä minussa alkanut olet. Älä heitä minua pois kasvois edestä, ja älä minulta ota pois sinun Pyhää Henkeäs, valaise ja hallitse minua Pyhällä Hengelläs, sinun suuren laupiutes tähden: sinun Poikas Jesuksen Kristuksen, minun Herrani ja Vapahtajani korkian ansion ja makson tähden; anna minulle katuvainen ja särjetty sydän, Jesuksen Kristuksen kalliilla verellä priiskoitettu, ja uskoa, rakkautta ja hyvää aikomusta täynnänsä. Amen.
Vanha Suomalainen Virsi- ja Evankeliumikirja, s. 849, Raumalla 1963, O. Y. Länsi-Suomen kustannuksella, Oy. Länsi-Suomen kirjapaino.
Aamen. Pysytään tässä rukouksessa koko elämämme ajan.
Mietin otsikon sanojen liittymistä toisiinsa. Siirtelin niitä ja sain eri vivahteita. Miten suomalaisen kirkon perinteinen usko eroaa perinteisen kirkon suomalaisesta uskosta? Sitäkö nyt mietimme, miten me suomalaiset perinteisesti uskomme kirkkoomme? Näin viisastellessani tulin ajatelleeksi, että suomalaiset taitavatkin todella uskoa perinteisesti siihen, että kirkko pitää heidän puolestaan yhteyttä Kristukseen.
Mielenkiintoinen pohdinta ja päätelmä. Varmaan on näinkin. Monet maksavat mielellään kirkollisveroa olematta kiinnostuneita siitä, mitä luterilainen kirkko opettaa. Diakoniatyö, nuorisotyö ja rippikoulu nauttivat luottamusta toimitusten ohella. Kirkosta eroaminen on kuitenkin erityisesti suurissa kaupungeissa kiihtynyt.
Tämä on Suomen ev.lut. yhteisön blogialusta, joten ymmärrän, että käytetään sanaa ”kirkko”, kun tarkoitetaan Suomessa toimivaa ev.lut. yhteisöä.
On huomattava, että sana ”Kirkko” (isolla alkukirjaimella) tarkoittaa katolista, apostolista, ”oikein ylistävää”, ja ”oikeauskoista” kirkkoa. En ota kantaa missä määrin Suomen ev.lut. yhteisöön sopivat edellä mainitut määreet.
Voin yhtyä pääsosin Toivo Loikkasen artikkeliin ymmärtäen toki hänen intentionsa. Kirkko on sekä kansallinen että henkinen ja hengellinen äitimme. Se on ollut sitä noin 900 vuotta. Monet Turun piispat olivat todellisia maan isä ja turvasivat ahdingon aikoina olemassaolomme. Jos missään niin Suomessa pääosin Lutherista alkunsa saaneesta uskonpuhdistuksesta / reformaatiosta on tullut kansallisomaisuutta. ”Rovasti Luther” on elänyt kansan parissa lohtua ja uskon voimaa jakaen kirjoitetun sanansa kautta arjen keskellä. Nimenomaan luterilaisen uskon ydin, oppi uskonvanhurskaudesta on iskostunut syvälle kansan sieluun. Mikäli tämä oppi kansan sielusta hiljalleen häviää silloin katoaa jotakin luovuttamatonta. Eikö sen estäminen ja pysyminen muiltakin osin tunnustuksessa ole koko Evlut-Kirkon yhteinen asia.
Kuinkahan moni kirkon jäsen ymmärtää vanhurskauden olemuksen – saati sen tarpeen tai välttämättömyyden?
Joulukirkossa käynti ym. vaikkapa vain toisinaan, lasten vieminen/pitäminen päiväkerhoissa tai kirkon diakoniatyön arvostus ovat toki sisnänsä arvostettavia asioita. Ne eivät kuitenkaan kerro paljonkaan siitä, mitä ukso on.
Luterilaisuus taidetaan usein ymmärtää joksikin ”Pohjois-Eurooppalaiseksi kulttuuriseksi mentaliteetiksi” vastakohtana ”katoliselle Etelä-Euroopalle”, ”ortodoksiselle idälle”; tai ei-islamilaisuudeksi, ei-hindulaisuudeksi jne. Ollaanko ehkä enemmän ”luterilaisia” vai/kuin ”kristittyjä”? Ja kuitenkin toisaalta otetaan mukaan budhalaisia vaikutteita aikamme (uuteen) luterilaisuuteen. Ehkäpä vanhempi kirkkoväki vielä eläää taivastoivossa (kaipuussakin kenties?) tai kirkkonostalgiassa. Kirkon julkiteoreorian usko (tunnustusdokumenteissa) ja käyttöteorian mukainen (ihmisten toiminnassa ilmenevä) usko eivät aina synkronoidu.
Monelle kirkko on (ollut) kansallinen instituutio ja krisinusko parempi kuin islam, koska se on sallivampi: sallii mm. alkoholin ym. eikä edellytä osallistumista paastoihin. Luterilaisuutta pidetään parempana kuin katolisuus, koska se sallii pappien avioliiton, avioeron, ehkäisyn ja puolustaa aborttioikeutta (lukuunottamanna ”tiukkapipoisia fundamentalistisia herätyskristittyjä”, joita ei ehkä edes ”oikeiksi luterilaisiksi” katsota).
(Nämä ajatukset perustuvat ns. arkiseen havainnointiin keskusteltaessa kirkosta tai uskonnosta ei-teologien kesken).
Pohdinnat lienevät samankaltaisa, tarkasteltaessa kirkkoja yleisemminkin.