Viime vuosina on usein noussut esille, että perinteinen kirkon usko on uhattuna. On jopa esitetty, että me kirkon toimijat mukaan lukien piispat uhkaamme perinteistä uskoa. Kirjoitan nyt asiasta omasta näkökulmastani ja puolustan vahvasti suomalaista perinteistä kirkon uskoa. Katson itse edustavani sitä ja edustan myös joidenkin sanoja käyttääkseni ns. klassista kristinuskoa ja olen ekumeeninen. Tunnen erittäin hyvin kirkkomme opin ja myös toisten kirkkojen oppiperustoja sekä suomalaisten uskomisen tapoja.
Puolustan kirkon jäseneksi kuulumista. Se on tärkeää sinänsä ja on tietysti harmillista, että monet jättävät kirkon. On harmillista, että meillä kirkon piiristä arvostellaan ihmisiä siitä, että ”vain kuuluvat kirkkoon”. Se ei anna kutsuvaa kuvaa uskon, toivon ja rakkauden yhteisöstä.
Puolustan sitä, että äitimme ja isämme ja esivanhempamme ovat oman usein hiljaisen uskonsa myötä liittyneet kirkon uskoon ja sen myötä sukupolvien ketjuun. Harvat heistä ovat olleet näkyviä uskovaisia, vaikka monista olemme huomanneet hartauden harjoitusta ja joidenkin olemme tienneet rukoilevan säännöllisesti nuoremman sukupolven puolesta. Heistä useimmat eivät intoilleet tai kiivailleet oikeassa uskossa olemisen puolesta, vaan he tyytyivät seurakunnan tavalliseen ja perinteiseen uskoon, jonka he pyhäkoulussa ja rippikoulussa omaksuivat.
Puolustan niitä nuoria ja perheitä, jotka päättävät osallistumisesta kirkkomme rippikouluun. Siihen osallistuu noin 85-90% ikäluokasta, siis paljon enemmän kuin kirkkoon kuuluvia on. Puolustan perheitä, jotka tuovat lapsensa kasteelle. Puolustan heitä, jotka ottavat vastaan kirkon jäsenenä kummin tehtävän. Puolustan myös heitä, jotka näkevät kasteen ja kummiuden arvokkaana ja haluavat toimia kummeina, vaikka eivät ole kirkon jäseniä.
Puolustan suurta joukkoa suomalaisia, jotka haluavat saattaa läheisensä hautaan kristillisen hautaan siunaamisen kautta. Se on vahva perinne, mutta samalla se on ehkä yksi vahvimmista uskon ilmentymistä keskellämme. Puolustan heitä, jotka jouluna ja pyhäinpäivänä vaeltavat läheistensä haudoille muistamaan heitä viemällä kynttilän haudalle. Kuinka vahva ja hieno uskonnollinen perinne se onkaan, vaikka se tuottaakin ekologisesti harmia!
Puolustan niitä suomalaisia, jotka kerran vuodessa lähtevät kirkkoon: usein joulukirkkoon tai läheisen nuoren konfirmaatiokirkkoon. Heitä meidän kirkossa tulee kiittää ja rohkaista – eikä moittia, kuten joillakin on tapana. Minut papiksi vihkinyt piispa Kalevi Toiviainen kerran ”torui” ihmisiä viisaan hengellisesti yhdessä piispantarkastuksessa. Se liittyi johonkin esille tulleeseen kysymykseen. Hän puhui suunnilleen näin:”Olen huomannut, että jotkut seurakuntalaiset arvostelevat toisia siitä, että he käyvät kirkossa vain tavan vuoksi. Minusta se on oikein hyvä tapa. Ei ihmisiä tule moittia, kun he tulevat kirkkoon, vaan rohkaista.” Piispa oli viisas teologi ja osoitti sanansa ehkä kritiikiksi myös pietististä hengellisyyttä kohtaan.
Puolustan niitä ihmisiä, jotka erilaisissa vaikeuksissa ja kriiseissä turvautuvat kirkon diakoniatyön, perheneuvonnan ja sairaalapappien tukeen. Heitä on paljon ja heissäkin on paljon muita kuin kirkon jäseniä. Puolustan varusmiehiä ja -naisia, jotka saavat varusmiespalveluksen aikana sotilaspapeilta ja -diakoneilta opetusta ja tukea. Heissäkin on paljon uskoa ja monia liittyy myös kirkkoon tuona aikana. Puolustan noissa mainituissa tehtävissä työtä tekeviä usein julkisuudelle näkymättömästä, mutta erittäin tärkeästä työstä!
Puolustan ulkosuomalaisseurakuntien, merimieskirkkojen ja ”turistiseurakuntien” toimintaa ja siihen osallistuvia ihmisiä. Siellä näkyy paljon perinteistä kirkon uskoa suomalaisilla, jotka asuvat ulkomailla tai jotka viettävät lomaa tai oleskelevat lyhyempiä kausia ulkomailla. Merimiespappina opin silloin yksinkertaisen ja harmillisen asetelman: Moni merenkulkija oli eronnut kirkosta pettyneenä siihen, että heidän kirkollisverojaan ei voitu ohjata merimieskirkkojen työlle. Heissäkin oli paljon perinteistä uskoa tuosta huolimatta.
Puolustan ihmisten hiljaista uskoa, joka tulee esille hieman kuin esivanhemmillamme. Se tulee esille sitoutumisena vastuulliseen elämään, läheisistä huolehtimisena, ahkerana työn tekemisenä, apua tarvitsevien auttamisena ja suomalaisilla erityisesti luonnon keskellä sen pyhyyden kokemisena.
Puolustan kirkkomme työntekijöitä ja piispoja, jotka sitkeästi jatkavat työtään kirkon, evankeliumin ja ihmisten hyväksi. En ole pitkällä virkaurallani havainnut yhdenkään papin, piispan tai muun kirkon työntekijän toimivan perinteistä kirkon uskoa ja oppia vastaan. Päinvastoin monet ovat antaneet kirkolle ja ihmisille liikaakin, koko oman elämänsä.
Jos kirkosta halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija, silloin unohdetaan kirkossamme ja maassamme ollut pitkä jatkumo perinteisen suomalaisen kirkon uskon vaalimisessa. Se ei ole pienen hengellisen ryhmän usko, vaan tavallisten, ehkä harvoin kirkossa käyvien suomalaisten usko. Siihen uskoon meidän tulee enemmän liittyä ja sitä uskoa meidän tulee pyrkiä sekä vaalimaan että vahvistamaan eri tavoin. Siinä voi olla kirkon hyvän tulevaisuuden siemen, ei sisäänpäin kääntymisessä ja opin rajojen tiukassa vetämisessä!
Toivo Loikkanen
Toivo, kiitos! Tämä oli todella hyvä kirjoitus (tai saarna)! Olen mitä suurimmassa määrin samaa mieltä. Tavallisen ihmisen yksinkertaista uskoa saa ja pitää puolustaa. Kansankirkkoa pitää puolustaa.
Kiitos! Jotenkin iski mieleen oikein ”herätys”, että tästä haluan kirjoittaa. Tuli lopussa myös vahva tunnevyöry päälle. En uskalla tällaisia minään Hengen liikkeinä tulkita, mutta loppujen lopuksi kaikki on uskomme mukaan Hengen ohjaamaa…
Kansankirkkoa puolustan, vaikka sitä mollataan menneiden aikojen juttuna ja opillisesti vääränä. Kansankirkkoa merkityksessä, että kirkko ja sen asia kuuluu kansalle ja kansa eli uskovat (miten kukin uskookaan) ovat siinä asianomistajina, eivät kirkon organisaatiot tai tietyllä tavalla ajattelevat kirkon ihmiset.
Huomasin, että kirjoitin oman näkemykseni kirkon missiosta ja visiosta kirjoitukseni loppuun:
”Jos kirkosta halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija, silloin unohdetaan kirkossamme ja maassamme ollut pitkä jatkumo perinteisen suomalaisen kirkon uskon vaalimisessa. Se ei ole pienen hengellisen ryhmän usko, vaan tavallisten, ehkä harvoin kirkossa käyvien suomalaisten usko. Siihen uskoon meidän tulee enemmän liittyä ja sitä uskoa meidän tulee pyrkiä sekä vaalimaan että vahvistamaan eri tavoin. Siinä voi olla kirkon hyvän tulevaisuuden siemen, ei sisäänpäin kääntymisessä ja opin rajojen tiukassa vetämisessä!” – Siinä se on sanottu – vaikka itse sanonkin tai kirjoitinkin!
Kiva kirjoitus, kiitos!
Tavallisen ihmisen yksinkertaista uskoa saa ja pitää puolustaa. Tuttua ja turvallista koko blogi. Tämä kaikki nauttii laajaa luottamusta. Blogin otsikko on myös erinomainen.
Mutta
Yksinkertaisen uskon rinnalle on tuotu, yhteiskunnan poliittisten päätösten myötä, luterilaiseen kirkkoon uusia asioita, jotka tuntuvat vierailta. Tavallinen ihminen on hämmentynyt. Hämmennyksessäni minut leimataan intoilijaksi. En väitä olevani yksin oikeassa uskossa. Minulla ei ole mitään, mitä en olisi lahjaksi saanut. Minulle olisi riittänyt tavallinen, perinteinen uskonoppi.
Kiitos rohkaisevasta kommentistasi! En oikein tiedä, onko tuotu jotakin ratkaisevasti muuta tai uutta. Mainitset, että tuotu uusia asioita, monikossa. Mitä ne mahtavat olla. Jos saan arvata, niin yksi on ajatus samaa sukupuolta olevien yhdenvertaisesta kohtelusta muihin pareihin katsottuna eli liiton siunaaminen. Sekin on vasta ehdotus. Onko muuta? En ainakaan tiedä.
Siis oppiimme eli oppiin Jumalasta, Kristuksesta, kirkosta, virasta, vanhurskauttamisesta ja sakramenteista ei ole tuotu uutta. On se entinen hyvä tallella. Sitä on tosin sanoitettu uudelleen kuten Huovisen kirjoittamassa Katekismuksessa. Mitään opillista uutta ei ole tuotu.
”Esivanhempamme tyytyivät seurakunnan tavalliseen ja perinteiseen uskoon, jonka he pyhäkoulussa ja rippikoulussa omaksuivat.” (Toivo L.)
Esivanhempamme arvostivat perinteistä uskon opetusta enemmän kuin uudet sukupolvet. Raamattua tulkitaan nykyään monilla tavoilla. Kaikki tulkitsijat ovat oikeassa sanovat piispat? Esivanhemmat olivat vielä ns. klassisen kristinuskon piirissä kristinoppinsa oppineita (tapa)kristittyjä. Esivanhemmat eivät eronneet kirkosta ennen niinkuin tänään. Esivanhempien rippikoulun aikoihin ei ollut käytössä nykyistä piispallista kaitsentaa ja moniäänisyyttä. Ajassa on menossa voimakas murros.
Uskomista voi puolustaa vaikka se olisi valhetta ja väärää todistusta, pääasia on se mitä tekee.
Toisin sanoen, mihin se usko johtaa, mitä se saa tekemään, koska uskossa voi hurmostella vaikka hevosen selkään ja lähteä tappamaan vääräuskoisia.
Uskonnon luoma yleinen ilmapiiri, on aiheuttanut miljoonille ja taas miljoonille ihmisille kärsimystä, sydämen murhetta ja sielun tuskaa. Pahantekijä uskovasta tulee silloin kun se haluaa tehdä toisesta pahan, olla pahennukseksi toisille. Kohde ei välttämättä ole paha, mutta sanoja on.
Yleinen ilmapiiri on siitä kummallinen asia, että se siirtyy sukupolvelta toiselle, ja on tavoittanut myös nekin, jotka eivät ole aktiivisesti kirkossa istuvia lahjavanhurskaita, vaan jopa ateisteja, hekin tietävät mitä pitää evankeelisesti halveksia ja antavat myös kohteiden kuulla sen, voivat jopa käydä käsiksi.
Teot siis ratkaisevat. Kristillisesti asia on vaikeampi, kun jo ajatukset ovat syntiä, koska sieltä toet lahtevät. Kannattaa siis miettiä mitä ajattelee ja varsinkin mitä uskoo. Ellei sitten leiki vakavilla asioilla.
Uskomisen kannalta on tietysti totta, että Ilmetyskirjan lukua taivaassa olevasta karitsasta, joka vaikuttaa teurastetulta, mutta katsotaan kelvolliseksi avaamaan kirja, on hyvin vaikea ymmrtää ilman selitysteosta, ja sellaista en ole löytänyt. Joten yhä vain mietin, että osaako tuo karitsa todella lukea ja miten ne häät pitäisi ymmärtää.
Näin käy kun itse lukee.
Loikkanen
”Jos halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija….”
Mitä pahaa siinä on jos oikea uskominen tarkoittaa uskomista oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja oikeuteen, rehellisyyteen, luotettavuuteen, sääntöihin, todenpuhumiseen valheiden sijasta.
Uskoo arvoihin ja niiden ajamiseen.
Totuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin! Tarkoitan tuolla sitä, että joillekin ryhmille on tärkeämpää ajaa omaa oikeassa olemisen agendaa ja uskomisen tapaa kuin se, että mahdollisimman moni voisi olla osallinen yhteisestä uskosta. Uskossa on paljon totuusainesta, mutta siinä on myös paljon muuta eli kokemusta, tunnetta, osallisuutta ja vastaavia asioita. Usko ei ole luettelo oikeita ja vääriä asioita vaan syvempi kokonaisuus.
Ns. tapakristillisyys ei ole huono asia. Hyvät tavat tulisi saattaa niiden ansaitsemaan arvoonsa yleisemminkin.
Kysyä kuitenkin voi, onko kansan ns. tapakristillisyys kirkon kannalta varsinainen päämäärä. Tai mikä oikeastaan on kirkon päämäärä eli ”missio”? Tosiasia lienee, että kansankirkossamme on vallalla (ainakin) kaksi eirlaista uskoa, oikeastaan erilaista uskontoa – ellei peräti erilaista maailmankatsomusta. Kirkolla näyttäisi siten olevan myös useammanlaisa ”missioita”. En tässä nyt ota kantaa siihen, mikä näistä on ”se oikea” kansankirkon puolustettava ”kansankirkollinen usko” tai missio; mutta jos ollaan rehellisiä ja halutaan todella pyrkiä yhtenäiseen kansan kirkkoon, olisi kansankirkon hyväksyttävä myös nämä erilaiset tavat ymmärtää maailmaa. Tutkimusten mukaanhan lienee joka tapauksessa niin, että merkittävä (ellei peräti suurin) osa kansankirkon jäsenistä ei usko ns. klassisen kristinuskon mukaisiin totuuksiin (ottamatta tässä kantaa siihen, onko tuo totuus absoluuttista, suhteellista vai mystistä).
Oikeassa olemisen halu ei rajoitu vain ns. konservatiivisseen herätysliikeväkeen. Se lienee ihmiselle lajityyppinen ominaisuus, olipa kyse ns. konservavtiivisesti tai ns. liberaalisti klassisen kristinukson julkikirjoitettuihin perusteisiin uksovista.
”Puolustan kirkkomme työntekijöitä ja piispoja, jotka sitkeästi jatkavat työtään kirkon, evankeliumin ja ihmisten hyväksi. En ole pitkällä virkaurallani havainnut yhdenkään papin, piispan tai muun kirkon työntekijän toimivan perinteistä kirkon uskoa ja oppia vastaan. Päinvastoin monet ovat antaneet kirkolle ja ihmisille liikaakin, koko oman elämänsä.”
Eikö kirkon työntekijöissä ole mukana myös täysiä ateisteja tai ainakin agnostikkoja? On työntekijöitä, jotka uskovat kaikkien pääsevän taivaaseen. Toisaalta jokin aika sitten tehtiin tutkimus, jossa ainakin kaksikymmentä prosenttia papeista oli sitä mieltä, ettei ole taivasta eikä helvettiä. Mitä esim. yliopiston harjoittama Raamattukritiikki on saanut aikaiseksi? Heikki Räisänen ja kumppanit ovat saaneet aikaan epäuskoa teologeissa. Uskovatko kaikki papit todella esim. ruumiin ylösnousemiseen, sovitukseen ja neitseestä syntymiseen? Eivät usko! Monet papit kyllä puhuvat Jumalasta, mutta eivät lainkaan tai vähän Jeesuksesta. Kuka esim. vielä selittää ja opettaa kunnolla Jumalan lakia ja kymmentä käskyä?
Onpa surullista että toisten uskon vääräksi ruotiminen on tärkein asia.
Pellervo, esitinkö siis yllä väärää tietoa? En. Toivo antoi vähintäänkin liian positiivisen ja ruusuisen arvion kirkon kaikista työntekijöistä. Kirjoittihan esim. dosentti Timo Eskola aikoinaan kirjan nimeltä Ateistit alttarilla. Teemu Kakkuri sanoi aikanaan olevan teologeja, jotka uskovat Apostolisesta uskontunnustuksesta vain kohdan kuoli ja haudattiin.
En ottanut kantaa siihen oletko oikeassa. Minulle toisten uskovaosuuden asteen ja laadun syynäminen ei ole olennaista. Kuulen Jumalan sanaa kirkossa, lausun uskontunnustuksen ja rukoilen Isä Meidän -rukouksen muiden mukana. Otan vastaan Kristuksen ehtoollisessa. Toisten uskon asteesta minulle on tullut ongelmia vain kun toinen tulee kyseenalaistamaan omani ja osoittamaan ovea ulos kirkosta. Yllättävän normikäyttäytymistä paremmin uskovilta nykyään, jos uskaltaa esittää oman näkemyksen asioista.
Voihan pappi kyllä puhua oikeinkin, vaikkei itse uskoisi siihen, mitä puhuu. Ateistikin voi saada täyden kympin esim. uskonnonkokeesta.
Kerrotaan eräästä papista, kun hän piti seurakunnalleen jäähyväissaarnaa, hänen todenneen, että hän on itsekin vähitellen alkanut uskomaan puheisiinsa.
Uskon että yleisimmin pappi puhuu ”oikein” koska omien ajatusten kertominen usein johtaa kanteluihin. Eipä ihme että monissa saarnoissa ei sanota oikein mitään. Omalle uralle ei kannata kasata esteitä. Jäähän siinä jumalanpalvelukseen raamatun sana ja virret. Useimmiten juuri niistä saa evästä.
En tiedä, mistä kirjoitat. Kuten kirjoitin, en ole kohdannut yhtäkään pappia, piispaa tai kirkon työntekijää joka olisi toiminut tai puhunut kirkon oppia ja uskoa vastaan. Tutkimukset ovat asia erikseen. Ihminen voi mielessään ajatella monenlaisia. Minäkin olen niin tehnyt. Olen paininut joskus senkin kanssa, onko uskomisen asia totta ja niin edelleen. En minä niitä pohdintojani saarnaa. Voin toki sanoa, että epäily kuuluu uskon rinnalle ja että minäkin joskus epäilen.
Toivo, kirkossa on esim. pappeja, jotka julkisesti opettavat, että kaikki pääsevät.
Toivo, kirkossa on esim. pappeja, jotka julkisesti opettavat, että kaikki pääsevät taivaaseen. Silloinhan kaikki saisivat uskoa mitä tahansa ja elää miten tahansa.
Esim. pastorit Antti Kylliäinen, Petri Tikka ja Olli Valtonen opettavat julkisesti kaikkien ihmisten pelastumista.
Kiitos Toivo Loikkaselle että hän puolustaa tavallisen ihmisen kristillisyyttä. Kun kirkkoherrat ja piispat katselevat asiaa kirkkolaitoksen näkökulmasta ja kaikenlaiset liikkeet ajavat omia asioitaan, Toivo on ainoa, joka puolustaa tavallisen kansan ylisukupolvista uskoa ja sitoutumista kirkkoon. Sekä ”liberaaleilta” että ”konsevatiiveilta” kuulee yltiöindividualistista ylireagointia, jossa melkein päivittäin ollaan uhkailemassa erolla kirkosta. Eikö siinä ole jotain kestävää että vaikkei kovin usein kirkossa käyttäisikään, kirkkoon kuuluminen on itsestään selvyys.
Vanhoina aikoina, kun kaikki kansa vielä kävi kirkossa olen kokenut ihan kinkereillä ja ahtisaarnoissa ja ehtoollisjumalanpalveluksissa suurimmat hengelliset kokemukset ja edelleen ehtoollispöytä on se missä usko konkretisoituu. Valitettavasti ”kansa” on kääntänyt kirkolle selkänsä. Ennen kiirastorstaina ja jouluaamuna ei meinannut kirkkoon mahtua sisään ja jp kesti ehtoollisineen siksi tosi pitkään (ei hötkyillä, ei ollut mitään jatkuvia ehtoollispöytiä). Vaikea ehkä nähdä jatkuvuutta tälle kaiken kansan mallille, niin hyvät muistot kuin siitä onkin. Säröjä tähän omassa kokemuksessa ovat olleet ratkaisukristillisyys painostustilaisuuksineen sekä lestadiolaiset (lestadiolaispappi ei kerran antanut väärin uskovalle ehtoollisviiniä omassa kirkossa?).
Oikea tai väärä oppi ei ole tähän kuitenkaan vaikuttanut juuri mitään, naisten pappeus ei tätä kehitystä ole muuttanut vaan kirkko ei vaan ole jotenkin huomannut, että vanha muoto ei enää puhuttele. Tuomasmessussa oli yritystä, mutta ei se riittänyt kääntämään laivaa.
Ehkä pienemmälle laumalle nykyaikana tarvitaan intiimimpiä ja spontaanimpia muotoja ja toisaalta kun perusasiat ovat vieraampia, myös enemmän tausta mitä tehdään ja mitä kirkossa tapahtuu? Veikkaan että jos tehtäisiin tutkimus satunaisilla koehenkilöillä 80 % ei tajuaisi yhtään, mistä on kysymys kirkonmenoissa. Ei tässä kutsumisessa, opettamisessa ja ovien avaamisessa olisi työsarkaa kaikille sen sijaan että vahditaan kuppikuntien rajoja ja toinen toistensa oppia.
Painovirhe paholaiset: Tarkoitus oli ehdottaa että kaikkien kutsumisessa kirkkoon matalalla kynnyksellä olisi (edelleen) yhteinen työsarka sekä maallikoille että työntekijöille että enemmän tai vähemmän ”kääntyneille” ja ”heränneille”.
Todella hyvä kirjoitus. Tavallisen suomalaisen kirkon jäsenen yksinkertainen usko tarvitsee puolustajaa. Jatkat tässä mielessä edesmenneen Jaakko Eleniuksen linjaa, joka sai ryöpytystä sekä konservatiivilta että liberaalilta taholta, kun arvosti ja puolusti kirkon jäseninä kaikesta huolimatta pysyviä ihmisiä.
Vesa, eikö Jaakko Elenius esim. ollut sitä mieltä, että jo se edustaa todellista kristillisyyttä, kun kuulee vain kirkonkellojen soivan. Sekin riitti hänelle kristillisyyden todisteeksi. Kun vain kävelee kadulla kirkon ohi. Tosin kyllä eräällä teologisen luennolla muistan, kun hän esim. sanoi Hesaria Euroopan jumalattomimmaksi sanomalehdeksi.
Tuo taisi Eleniuksen osalta mennä niin, että ”eräässä paneelissa Jaakko kohautti sanoessaan, ettei sillä ole väliä, jos kirkossa ei käy väkeä, riittää jos kirkonkellot soivat!” (Seurakuntalainen 2010). On toki syytä huolestua, jos käy niin, ettei edes kirkonkelloja kukaan enää soita. Prof. emeritus Kaarlo Arffmanin mielestä ”luterilaisen tradition juuria ei tunneta, ja osittain niitä ei edes haluta tietää evankelis-luterilaisen kirkon piirissä.” ( Luterilaisen reformaation jäljillä 2018)
Kaarlo Arffman muuten on nyttemmin kääntynyt katolilaiseksi!? Hän muuten oli graduni toinen arvostelija Jouko Talosen kanssa.