Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirja on aiheuttanut valtaisan keskustelun. Sen äärellä olen todella ihmetellyt miksi toista on niin vaikea ymmärtää. Rauhalan kirja yritti avata yhdenlaista näkökulmaa tuomitsematta muita. Sitä seuranneesta keskustelusta ei taas voi täysin sanoa samaa.
On tärkeää, että jokaisella on omantunnon vapaus ja vapaus päättää omista henkilökohtaisista asioistaan vapaasti kuten haluaa: joku haluaa ison perheen, toinen pienen perheen ja kolmas ei perhettä ollenkaan. Kaikkien toiveet ja valinnat ovat yhtä arvokkaita.
Tätä toisen ihmisen itsemääräämisoikeutta ja omantunnon vapautta rikotaan paljon. Kirjan julkistamista seuranneessa keskustelussa leimakirves on heilunut ja tuomioita on jaeltu isoon ääneen. Vaikuttaa olevan paljon niitä, jotka tietävät toisen asiat paljon paremmin kuin toinen itse. Miksi on niin vaikea elää ja antaa toistenkin elää? Toisen ihmisen painostaminen ja pilkkaaminen on väärin, vaikka toinen ihminen valitsisikin toisin kuin minä itse.
Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat oikeasti halunneet ja saaneet ison perheen. Heillä on siihen oikeus, eikä kukaan saa alkaa kyseenalaistaa heidän oikeuttaan. Jos pystyy huolehtimaan isostakin perheestä, on sellaisen hankkiminen aivan sallittua. On toki niitäkin joille ei toiveista huolimatta suurta perhettä anneta. Minusta on hienoa nähdä suuri perhe, jossa sekä vanhemmat että lapset voivat hyvin. Onneksi niitäkin on, vaikka jotkut haluavat kieltää tämän todellisuuden.
Helsingin Sanomissa eräs vanhoillislestadiolainen perheenisä julkaisi kirjoituksen. Hän kokee suurperheen isänä olevansa yleisen mielipiteen painostama. En ihmettele tätä kokemusta. Vaikka Rauhalan kirja ei tuominnut suurperheiden vanhempia, sitä seuranneessa keskustelussa heitä on kieltämättä tuomittu välillä rajustikin. Rimanalitus oli Iltalehden lööppi, joka nimesi oikopäätä lestadiolaisäidit synnytyskoneiksi. Kas kun lestadiolasisiä ei nimetty siitosoreiksi. Suuren perheen vanhemmat eivät pääse valintansa kanssa helpolla, vaikka he olisivatkin itse valinneet suuren perheen. Heitä ihmetellään, joskus hyvällä ja joskus pahalla. Heitä pilkataan joskus hyvinkin rajusti, mikä tuntuu hyvin epäreilulta. Suvaitsevaisuuteen kuuluu myös eri tavalla ajattelevien suvaitseminen ja kunnioittaminen.
Toisaalta taas kirjan julkistamista seurannut vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki on saanut liikkeen piirissä aikaan puolustusreaktion, joka sekin on paikoin läikkynyt yli. Jotkut ihmiset haluavat kieltää sen, että kukaan liikkeen sisällä voisi kokea itsensä painostetuksi, tai että kukaan olisi tullut suuren perheen vanhemmaksi vasten tahtoaan. Myös suuren perheen joskus mukanaan tuomat ongelmat kielletään usein liian ehdottomasti.
Myös ison perheen valinneiden on myönnettävä, että jotkut kokevat tulleensa ison perheen vanhemmiksi vasten tahtoaan. He kokevat etteivät saa valita. He kokevat tulleensa painostetuiksi ja pelotelluiksi. He kokevat myös joutuneensa tai joutuvansa yleisen mielipiteen painostamaksi vanhoillislestadiolaisuuden sisällä. En ihmettele näitäkään kokemuksia vaan voin hyvin uskoa niihinkin. Heidän kokemuksensa on aivan yhtä tosi ja hyväksyttävä kuin suuren perheen halunneidenkin kokemus.
Näille ihmisille Pauliina Rauhala antoi äänen. Se oli erittäin suuri teko inhimillisyyden puolesta. Rauhalan kirjasta roihahti jälleen poru, joka kytenyt pinnan alla. Roihunnut keskustelu on välillä toiminut inhimillisyyttä vastaan. Mutta mitä Rauhala kirjoitti? Hän ei varmastikaan halunnut rajoittaa kenenkään oikeutta hankkia suurta perhettä. Ei, hän vain kuvasi ilmeisen onnistuneesti sellaisen ihmisen sielunmaisemaa, joka ei halua isompaa perhettä, joka ei kestä, joka kokee romahtavansa, mutta joka ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa. Tällainenkin todellisuus on olemassa. Sitä ei saa kiistää sekään, joka itse on halunnut ja saanut suuren perheen. Kaikki eivät halua, eivät voi tai eivät halusta huolimatta jaksa saada suurta perhettä, ja heidän pitää saada elää aivan yhtä hyvinä Jumalan lapsina kuin muutkin. Ehkäisemättömyyden kannattajilla ei ole sen kummempaa oikeutta omia Jumalaa yksin itselleen kuin ehkäisijöilläkään.
Helsingin Sanomissa kirjoittanut lestadiolainen isä toteaa, että kukaan ei voi pakottaa meitä ehkäisemään tai olemaan ehkäisemättä. Valitettavasti minun kokemukseni on toisenlainen. Erityisesti uskonnon voimalla voi tehdä paljon. Paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa. Uskonnon voimalla voidaan pahimmillaan rajoittaa hyvinkin rajusti jokaiselle ihmiselle kuuluvaa valinnanvapautta. Kun joku ihminen ilmoittaa puhuvansa Jumalan suulla, on tätä vaikea vastustaa, jos on juurtunut syvälle uskonnolliseen yhteisöön. Valitettavasti kaikki uskonnon nimissä puhuvat ja kirjoittavat eivät ymmärrä tai tunnusta vaikutusvallan mukanaan tuomaa vastuuta.
Keskustelussa on tullut esille myös väite, että suuri perhe ei uuvuta. Ei uuvutakaan välttämättä. Yksilapsinen tai lapseton voi uupua ja masentua. Niin voi. On myönnettävä, että suuressa perheessä voidaan elää ihan onnellista elämää. Silti tässäkin on nähtävä myös kolikon toinen puoli ja myönnettävä, että moni joka jaksaa yhden lapsen kanssa, ei välttämättä jaksa enää viiden tai kymmenen kanssa, sillä lapset vaativat huolenpitoa. Suuri perhe voi olla uupumuksen syy. Energia ei riipu vain tahdonvoimasta. Työuupumus, burn out voi tulla liiasta työstä, niin ansiotyöstä kuin työstä perheen parissa. Se ei ole kiinni asenteesta tai laiskuudesta. Jotkut vain jaksavat enemmän kuin toiset.
Valitettavasti olen törmännyt paljon sellaiseenkin asenteeseen, että suuren perheen kanssa jaksamattomuus olisi tahdon, uskon tai luonteen heikkoutta. Sellaisen väitteen esittäjä tulisi laittaa inhimillisyyden ja ihmisyyden peruskurssille. Tällaisesta lähtökohdasta ei voi syntyä tervettä keskustelua. Tällainen näkökulma haavoittaa haavoittuneita entistä pahemmin.
Uskon, että suurin osa toisten ihmisten painostajista ei tarkoita pahaa. Silti seuraukset voivat olla pahat. Sekä suuren perheen kannattajissa että vastustajissa löytyy niitä, jotka varmasti ajattelevat toisten parasta yrittäessään saada näitä ”hulluja” kääntymään oikealle tielle. Valitettavasti hyvä tarkoitus ei aina takaa hyvää lopputulosta. Suurin osa ihmisistä ei halua olla sen kummemmin suuren kuin pienenkään perheen vastustaja. He vain haluavat valita itse, ja antaa muidenkin valita itse. Se suotakoon kaikille.
On hyvä keskustella rakentavasti mikä on hyvää ja oikein. Mutta toisten painostamiseen, leimaamiseen ja lynkkaamiseen ei kenelläkään ole oikeutta.
– Vanhoillislestadiolainen isä –
Kirjoituksen tiivistetty versio julkaistu myös 10. 10. 2013 ilmestyneessä Kotimaassa
Harvinaisen tervehenkistä ajattelua, mielestäni.
Tunnen itse perheen, jossa on 11 lasta, he eivät ole lestadiolaisia. Perhe voi hyvin, kaikki lapset suorittavat peräkanaa ylioppilastutkinnon ja jatkavat opiskelua, ansiotyötä, menevät naimisiin ja saavat lapsia, useita tietysti.
Heillä on mukavat muistot lapsuuden isosta perheestä.
Mielestäni aivan normaalia elämää. Kenenkään painostamatta, omasta halusta ja rakkaudesta lapsiin.
kaikilla monilapsisen perheen lapsilla ei ole hyviä muistoja lapsuudestaan kävi myös ilmi blogista
Antero,
niin kävi. Se on usein esillä ollut puoli asiasta.
Tämä blogikirjoitus kertoo myös siitä, miten hyvin voiviakin monilapsisia perheitä pidetään outoina jne. Myös se tuottaa perheelle mielipahaa ja synnyttää huonoja muistoja.
Minusta erinomainen kirjoitus, jossa on tarkasteltu asiaa kaikilta puolilta.
Eikös vaan pikkulapset, nuo uskon esikuvat, ota mieluusti vastaan joulupukilta saamansa lahjat? Miten sitten, kun lahjanantajana on Jumala, eikös silloin ennemmin otettaisi se, mitä annetaan, eikä kieltäydytä lahjasta? Jos lahjasta kieltäydytään, eikö sitä silloin pidetä tarpeettomana – kuin kirouksena, jota ei kotia haluta – vaikkei edes tiedetä etukäteen minkälainen se mahtaisi olla?
Antt, on myös tilanteita missä perheen kasvaminen johtaa siihen ettei nykyisistä lahjoista jakseta huolehtia. On myös tilanteita joissa se johtaisi siihen että lahjan vastaanottaminen johtaisi muista lahjoista, kuten terveydestä ja elämänilosta luopumiseen. Asiat eivät ole noin mustavalkoisia kuin annat ymmärtää.
Onko sinusta väärin myös lykätä lasten hankkimista päivääkään sukukypsyyden saavuttamisen jälkeen? Silloinhan jätetään vastaanottamatta lapsi, Jumalan lahja, vai kuinka?
Antti L. Vertauksesi ei toimi. Pikkulapset ottavat mieluusti vastaan sen mikä tuntuu heistä hyvältä. Jos lahja ei miellytä, se laitetaan pois.
Lisäksi lahjanantaja ei voi koskaan pitää selvänä, että lahjan saaja siitä pitää. Jos annan vl-lestadiolaiselle lahjaksi kohtuudella käytettynä terveyttä edistävää punaviiniä, ottaisitko hän sen iloiten vastaan?
Lapsi on Jumalan lahja siinä missä moni muukin ajallinen siunaus. Jossain vaiheessa se voi muuttua taakaksi, kuten moni muukin siunaukselliseksi mielletty asia. Lapset tuovat iloa ja onnellisuutta, mutta myös paljon työtä, vaatimuksia ja surua. Kohtuus on myös tässä paikallaan, mikä on kaikkien eduksi.
Asiaa en ole itse määritellyt, vaan voimme sen lukea Psalmista 127:
”Lapset ovat Herran lahja”.
Lainaus:
Kyllä, ehdottomasti juuri näin tulisi olla. Kuitenkaan tällaista omantunnonvapautta ei kaikilla ole suomessakaan, valitettavasti. Mielestäni iso ja ratkaiseva ero onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta on juuri sillä, onko suurperheellinen puolisoiden omasta tahdosta ja halusta vaiko muiden tahdosta/painostuksesta.
Miksi toisesta lahjasta on tehty toista tärkeämpi? Miksi joku lahja tulee ottaa vastaan vaikka sen takia monta muuta lahjaa katoaisi? Jos lahja ei tunnu lahjalta, niin mikä se on? Miten lahjaan, joka ei tunnu lahjalta, lopulta suhtaudutaan? Ovatko ne ihmiset väärin uskovia, jotka eivät pysty vastaanottamaan kaikkia ”lahjoja”? Ovatko ne ihmiset vääriä uskovaisia, jotka suojellakseen itseään, perhettään ja ympäristöään tekevät ratkaisun rajoittaa ”lapsilahjoja” tai jotka päättävät käyttää aikansa töihin perheenperustamisen sijasta?