Peregrinus – vaeltaja

Polun tai poluttoman reittinsä päällä vaeltaja tuntee jaloillaan yhteyden maahan, aisteillaan ympäristöön, sydämellään Jumalaan.

Arjestaan irrotettu ihminen huomaa olevansa riippuvainen monesta. Kunnioitus ja nöyryys kasvavat.

Ilman kodin lämpöä, keittiön varastoja,  kuivia vaihtovaatteita vaeltaja on luonnon ja Luojan armoilla. Mutta armoa riittää. Se on vapauttava ja iloiseksi tekevä kokemus. En tarvitse niin paljon ollakseni tyytyväinen.

– – –

Loman viimeisellä viikolla kuljin monien vuosien tapaan puolison ja nuorimman lapsen kanssa Lapissa yöpyen teltassa. Päivämatkat olivat yli 20 km. Minkä sade kasteli sen aurinko kuivasi. Sieniä, mustikoita ja hilloja oli paljon. Niitä syötiin.

– – –

Luirojärven luoteispuolella ylitettiin sumussa tunturin laki. Leikkimökin kokoiset kivenlohkareet, pahdat, ja jontkat ilmaantuivat maitomaisesta valkeudesta. Lohkareisen laen sivulla kivien suojaamana pohjoistuulelta oli maata myöten oksiaan yli kymmenen neliön alalle levittävä, ilmeisen vanha kuusi – yli 600 metrin korkeudessa. Muita puita – ei edes tunturikoivuja – ollut enää ainakaan sataan metriin korkeussuunnassa. Onko Suomessa yhtä korkealla tavattu kuusta?

– – –

Mieleen painuvin havainto oli kuitenkin viimeisenä päivänä auringon paisteessa vastaan tullut peregrinus. Se laskeutui kelon oksalle Rautuojan varrella, suipot siiven kärjet ja vaalean kirjava rinta. Heti siihen tuli toinen, naukui ja ehkä kerjäsi ruokaa- lentopoikanen vai puoliso? Pesiviä muuttohaukkapareja on Suomessa ehkä pari sataa. Kanta on onneksi viime vuosikymmeninä ollut kasvussa. Tuoreinta kehitystä en tunne.