Eduskunnan perustuslakivaliokunnan annettua 4.3.2020 lausuntonsa hallintovaliokunnalle kirkkolakiehdotuksesta (HE 19/2019) voisi sanoa, että ollaan tilanteessa, jossa on kysymys kirkkolakijärjestelmän perusteista. Perustuslakivaliokunnan mukaan lakiehdotusta ei voida käsitellä ehdotetussa lainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta puuttui lausunnoissaan viiteen pykälään, joiden se katsoi olevan ongelmallisia suhteessa perusoikeussäännöksiin. Nämä koskivat kirkonkirjoista jäsentietojärjestelmään siirrettäviä tietoja ja jäsenrekisteristä sivulliselle luovutettavia tietoja, diakoniaan liittyvien arkaluonteisten tietojen käsittelyä sekä varoituksesta ja terveystarkastukseen määräämisestä tehtävää muutoksenhakua.
Kirkkolakijärjestelmän mukaista on, että ellei eduskunta voi hyväksyä lakia, lakiehdotus hylätään tai se muuten palautuu kirkolliskokouksen uuteen harkintaan ja käsittelyyn. Eduskunta ei voi tehdä korjauksia kirkkolakiin vaan ainoastaan joko hyväksyä tai hylätä sen. Voisi siten sanoa, että kirkkolain kokonaisuudistuksenkin osalta on kysymys itse lakijärjestelmään sisältyvästä rakenteesta: jollei kansaa edustava valtiopäiville kokoonnut eduskunta katso voivansa hyväksyä kirkolliskokouksen ehdotusta ainoastaan kirkon asioita sisältäväksi kirkkolaiksi, ei kirkkolaki tule säädetyksi osaksi yhteiskunnan oikeusjärjestystä.
Tämä ei poista tietenkään sitä, etteivätkö säännösehdotukset kirkkolakiin voisi ja saisi sisältää tulkinnanvaraisuuksia. Olisivathan kaksi perustuslakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista (V.-P. Viljanen, M. Hidén) kelpuuttaneet kirkkolain kokonaisuudistuksen käsittelyn jatkamisen eduskunnassa. Valiokunta hyväksyi kuitenkin lausunnon mietinnön asiantuntijoiden enemmistön kannan mukaisesti. Heidän mielestään kirkkolain käsitteleminen edellä mainittujen lakiehdotuskohtien osalta ehdotetussa lainsäätämisjärjestyksessä ei ollut mahdollista.
Kirkko-oikeuden tutkijan kannalta perustuslakivaliokunnan lausunnossa esiin tuotujen kirkkolakiehdotuksen sisältämien epäselvien kohtien tulkintaa mielenkiintoisempia ovat kuitenkin eräät muut lausunnon sisältämät näkökohdat, perustelut ja johtopäätökset.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan myös tarkastellut itse kirkkolakijärjestelmää ja kyseenalaistanut sen tarpeellisuutta.
Perustuslakivaliokunnan kirjaukset kirkkolakijärjestelmän perusteista
Perustuslakivaliokunta on kirjannut lausuntoonsa kirkkolakijärjestelmään liittyviä ongelmia, mutta myös tärkeitä näkökohtia sen perusteista, mm. seuraavan:
”Kirkkolain erityinen säätämisjärjestys on vanhaa perua: kirkolla on ollut aloiteoikeus kirkkolain muuttamiseen ja kumoamiseen vuoden 1869 kirkkolaista lähtien. Ennen vuoden 2000 perustuslakiuudistusta kirkkolain erityisaseman perustuslaillisena kiinnekohtana oli hallitusmuodon 83 §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädettiin kirkkolaissa. Kirkkolakia koskeva erityinen säätämisjärjestys oli puolestaan kytketty valtiopäiväjärjestyksen 31 §:n 2 momentin säännökseen, jonka mukaan kirkkolain säätämisestä ´on voimassa, mitä siitä erikseen on säädetty´. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa valtiopäiväjärjestyksen 31 §:n 2 momentin viittaussäännöstä pidettiin kuitenkin liian epämääräisenä valtuuttamaan kirkkolaissa säätämään perustuslain yleisistä lakiehdotusten vireille tuloa koskevista säännöksistä poikkeavasti kirkolliskokouksen yksinomaisesta kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta. Sen vuoksi kirkkolain säätämistä koskevaan perustuslain 76 §:n 2 momenttiin säädettiin täsmällisempi säännös osoittamaan, että valtuus koskee nimenomaan kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta säätämistä. Samalla kirkkolain sisältöä koskeva hallitusmuodon 83 §:n 1 momentin säännös voitiin siirtää käytännössä sellaisenaan perustuslain 76 §:n 1 momentiksi. Nämä säännökset ovat nykyisin osa voimassa olevaa perustuslakia (HE 1/1998 vp, s. 127).”
Kirkkolakijärjestelmän tarkoituksen merkitys kirkkolain alan tulkinnoille
Kirkko-oikeuden tutkijana olen kirkko-oikeudellisissa julkaisuissani pitänyt esillä tarkoitusta mitä varten kirkkolakijärjestelmä alun perin luotiin.
Suomalaiset joutuivat autonomian aikana evankelis-luterilaisen valtiokirkon jäseninä siirretyiksi ortodoksiseen Venäjän keisarikuntaan. Suomalaisten uskonnon ja omantunnon vapaus luterilaista uskoa tunnustavina haluttiin turvata ortodoksisessa valtakunnassa ja tämä oli toteuttava erityisellä kirkkolailla. Kirkolliskokouksen ei säätyvaltiopäivillä kuitenkaan katsottu voivan antaa säätää kirkkolakia, jonka keisari olisi sitten vahvistanut. Sen sijaan vuoden 1869 kirkkolaissa säädettiin vieläkin voimassa oleva periaate siitä, että kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista.
Suomen itsenäistyttyä kirkkolain asema oikeusjärjestyksessä vahvistettiin vuoden 1919 hallitusmuodon 83 §:ssä säätämällä, että kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Puoli vuosisataa vuoden 1869 kirkkolakia myöhemmin säädetyn hallitusmuodon kirkkolain kirkon omia asioita koskevan säännöksen muotoilijat ilmaisivat siten yhteiskunnallisen lainsäädännön näkökulmasta kirkkolain alan kirkon järjestysmuodon ja hallinnon käsittein.
On myönnettävä, että kirkkolain alan määrittely on kirkkolakijärjestelmän alusta saakka ollut jossakin määrin tulkinnallinen. Jos kirkkolain säätää eduskunta, voidaan perustellusti kysyä, onko kirkkolaki(kaan) ainoastaan kirkon oma asia. Kun kirkkolain alaa on alun perin määritelty, kirkon ja sen jäsenten aseman yhteiskunnassa turvaamiseksi ei ole lain lisäksi ollut käytännössä ollut muuta instrumenttia kuin laki. Kun kirkolle, johon käytännössä koko kansa kuului, on haluttu sen tunnustuksen mukaisen toiminnan turvaamiseksi säätää oma laki, jonka sisällön kirkko itse sai oppinsa pohjalta määrätä. Luterilaisen kirkon oppikäsityksen mukaan kirkon oppi on määräytynyt luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaan Raamattuun sitoutuen.
Tämän vuoksi ainoastaan kirkon omia asioita on määritelty asioiden kirkosta lähtöisyydestä käsin. Suomen valtiosääntöön tullut määrittely kirkon järjestysmuoto ja hallinto eivät käsitteinä kirkkoa koskien voi merkitä oikeudellista normia, joka olisi vastoin kirkon oppiperustaa.
Perustuslain käsiteilmaisut eivät tavoita kirkosta lähtöisyyden teologista dimensiota, jos kirkon järjestysmuoto ja hallinto käsitetään niin, ettei kirkon järjestysmuoto (konstituutio) täytä teologista kirkosta lähtöisyyden kriteerin sisältöä. Konstituution käsitteeseen sisältyvät mm. seurakuntarakenne, kirkon jäsenyys ja virkarakenne yms. asiat, joilla jo on selvempi yhteys kirkon tunnustukseen ja kirkon opilliseen perustaan. Kirkon järjestysmuotoa, konstituutiota määrittää kirkon teologia. Kyse ei ole vain kirkon ulkoisista rakenteista. Kirkon hallinnon käsitteen puolestaan on määrittelynä oltava hallintoa, joka on nimenomaan kirkon omista perusteista nousevaa ja määräytyvää ja jonka sisältö täsmentyy kirkosta (ja sen teologisesta olemuksesta) lähtöisin olevaksi hallinnoksi. Tässä kohdin esimerkiksi vuoden 2000 perustuslain 76 §:n ei voida pitää järjestysmuoto-sanan käännöstä oikeaan osuvana, kun sen mukaan järjestysmuoto ei tavoita konstituution luonnetta, vaan on käännetty sanalla organisation.
Kirkkolain alan kaventamispyrkimys
Näyttää myös siltä, että kirkkolain alaa on käytännössä supistettu tulkinnoin, jotka eivät välttämättä ole perusteltavissa kirkkolakijärjestelmän perusteista käsin, vaan sisältävät yhteiskuntapoliittista painotusta. Esimerkiksi valiokunnassa asiantuntijana kuultu professori Juha Lavapuro näyttää tulkitsevan vuoden 2000 perustuslain 76 §:ään tullutta lisäystä eduskunnan aseman vahvistamisena, vaikka 2 momenttiin viittaamista ennemminkin olisi pidettävä kirkkolain alan selkiyttämisenä, kun kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta nyt viitataan nimenomaan perustuslaissa.
Niinpä perustuslakivaliokuntakin on lausunnossaan tulkinnut asiantuntijansa tavoin kirkkolain alaa suppeammin: ”Nyt arvioitavassa kirkkolakiehdotuksessa perustuslain 76 §:n mukaisella kirkon järjestysmuodolla on hallituksen esityksen (s. 123) mukaan katsottu tarkoitettavan sitä ulkoista muotoa, jossa kirkon toimintaa harjoitetaan. Säännökset järjestysmuodosta määrittävät kirkon ja sen seurakuntien päätöksenteko-organisaation ja toimivallan perusteet.” Tosin kirkkokaan ei esitystensä sanamuodoissa ole aina ollut johdonmukainen.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut myös, ettei perustuslain kirkkolakia koskevasta erityisestä lainsäätämisjärjestyksestä seuraa, että kirkkolakiin olisi mahdollista sisällyttää erityisen lainsäätämisjärjestyksen nojalla poikkeuksia perustuslaista tai Suomea velvoittavista kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. Perustuslakivaliokunnan on perustuslain 74 §:n mukaisessa tehtävässään varmistuttava siitä, ettei kirkkolakiehdotus ole vastoin perustuslakia tai kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Kirkkolakiuudistuksen osalta tulkinnat viiden pykälän kohdalla ovat koskeneet perustuslain mukaisuutta. Kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin nähden ei ilmeisesti ole ollut epäselvyyttä.
Perustuslakivaliokunta on todennut, että kirkkolakiin edelleen otettaisiin myös selvästi tunnustuksellista sääntelyä (esim. 1 luvun 2 §), joka ei valiokunnan mielestä kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta valiokunta kuitenkin myöntää tällaisen sääntelyn voivan olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta. Tästä kirkkolakijärjestelmän kannalta on sen alusta saakka kuitenkin nimenomaisesti ollut kysymys. Yhteiskunta nimenomaisesti halusi antaa etuoikeutetun aseman kansalaisten enemmistön uskoa tunnustavalle kirkolle. Tämä usko on kirkkolain mukaan luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaista uskoa. Toinen asia sitten on, jos yhteiskunta jossakin vaiheessa ei halua antaa luterilaiselle kirkolle enää tällaista erityisasemaa. Toisaalta olen myös kirjassani Kirkkolakijärjestelmän ongelmat – kirkko-oikeudellinen vierailu kirkkolakijärjestelmän perustuksilla (2019) tuonut esiin sen, että myös kirkko itse voi aiheuttaa kirkkolakijärjestelmän kannalta ongelmia, jos ei haluaisi toimia sen lainsäädännöllisesti salliman tunnustuksellisen elintilan mukaisesti.
Pidän perustuslakivaliokunnan lausunnossa esitettyä näkemystä lakitasoisuusvaatimukseen nähden jossakin määrin ristiriitaisena aikaisemmin esitettyihin näkemyksiin nähden. Aiemmin on edellytetty kirkolta sen oppiin perustuvaa lakitasoista säännöstä kirkko oikeutukseen saada oppinsa perusteella poiketa yhteiskunnallisesta sääntelystä. Nyt kuitenkin lausunnossa on tuotu esiin kirkkolain ja kirkkojärjestyksen välisen suhteen perustuminen perustuslain 11 §:ssä turvattuun uskonnonvapauteen, johon on vakiintuneesti katsottu sisältyvän uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia ja oikeus määrätä omista asioistaan, kuten uskonnollisten johtajien, pappien ja opettajien valinnasta (PeVL 28/2006 vp, s. 1, PeVL 20/2003 vp, s. 2, PeVL 57/2001 vp, s. 2). Valiokunnan käsityksen mukaan osa esityksen säännöksistä olisi perustuslaillisista syistä ollut perustellumpaa jättää kirkkojärjestyksen sääntelyn varaan. Kirkolle on kuitenkin perustuslakiin säädetty oikeus kirkon esittämään kirkkolakiin, jossa kirkolle on turvattu sen oman järjestysmuodon ja hallinnon edellyttämä lainsäädäntö kirkon omassa laissa. Tällä perustuslakiin sisältyvällä perustavaa laatua olevalla oikeudella on vaikutuksensa paitsi kirkolle myös sen työntekijöille ja jäsenille saada toimia kirkossa oman uskontunnustuksensa mukaan.
Lähtökohtana on aika itsestään selvänä alettu pitää sitä, että perusoikeussäännökset ulottavat vaikutuksensa muuhunkin julkiseen toimintaan kuin valtion nimissä tapahtuvaan ja että evankelis-luterilainen kirkko kuuluu tässä mielessä siihen ”julkiseen valtaan”, joka on useissa perusoikeussäännöksissä velvoitettuna tahona ja jonka tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen (ks. HE 309/1993 vp, s. 26). Näyttäisi kuitenkin siltä, että kirkon tehtävissä yhä vähemmän voidaan löytää yhtymäkohtaa sellaiseen ”julkiseen valtaan”, joka edellyttäisi tarvetta turvata perustuslain 22 §:n mukaisia oikeuksia. Sinänsä perustuslain 80 §:ssä saattaa ennemminkin olla löydettävissä sellaisia alueita, joita lailla säätämisen vaatimus voisi koskea myös evankelis-luterilaisen kirkon autonomian piiriin sinänsä kuuluvia asioita, jos kysymys muutoin on yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista tai asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan (PeVL 20/2003 vp, s. 2/I ). Käsittelyssä olevassa kirkkolakiehdotuksessa saattaisi olla viiden säännöksen osalta tämänkaltaisista asioista kysymys. On huomattava, että perustuslakivaliokunta on aiemmin todennut, että perustuslain 11 §:ssä turvattuun uskonnolliseen yhdistymisvapauteen sisältyy uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia (PeVL 20/2003 vp, s. 2/I, PeVL 57/2001 vp, s. 2/I).
Pitää toki paikkansa, että kirkkolain säätämisjärjestys on poikkeus siihen perustuslakiuudistuksessa vahvistettuun valtiosääntöiseen pääsääntöön, jossa eduskunnan asema ylimpänä valtioelimenä ja lainsäätäjänä on yksiselitteisesti ensisijainen (ks. HE 1/1998 vp, s. 75/I). Mutta poikkeus on jo ennen perustuslakiuudistustakin ollut tietoinen ratkaisu uskonnon ja omantunnon vapauden takaamiseksi kirkolle ja sen jäsenille. Pitää kylläkin paikkansa se, että kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen piiriin voidaan lukea asiat, joihin perustuslain 76 § nimenomaisesti viittaa. Mutta viittauksen kohteena on pidettävä koko 76 §:ää eikä vain sen ensimmäistä momenttia niin kuin perustuslakivaliokunnan lausunnossa on kirkon oikeutta suppeasti tulkinneiden asiantuntijoiden käsityksen pohjalta arvioitu. Olisikin pidettävä kiinni kirkolle suodun lainsäädäntöautonomian laajuudesta sitä aiheettomasti ja sen sisältö käytännössä supistavasti mitätöiden. Tämä edellyttää kirkkolakijärjestelmän kokonaisuuden ymmärtämistä laajemmin kuin valtiosääntöoikeuden, hallinto-oikeuden tai virkamiesoikeuden lähtökohdista. Kirkko ja sen konstituutio ovat hallinnollisen organisaation lisäksi myös teologinen ilmiö. Ja kirkon oppi, ainoastaan sen omana asiana on nimenomaan teologiaa, ei juridiikkaa, ei valtiosääntöoikeutta. Sen sijaan kirkon järjestysmuodon käsitteenä voidaan edellyttää sääntelyä kirkon määrittelynä myös laissa.
Kirkon oppi ja laki
Tarkoitus ei kirkkolaissakaan alun perin ollut, että kirkolliskokous päättäisi opillisista asioista muuten kuin tarkastaen kirkollisten kirjojen kirkon opinmukaisuutta. Vasta vuonna 1973 kirkolliskokouksen tehtäviä kirkkolaissa muutettiin tältä osin. Kirkkolain säännökset voivat kyllä perustua kirkon oppiin ja olla siten ”ainoastaan kirkon omaa asiaa”. Sen sijaan kirkon oppilauseiden kirjaaminen lakipykäliksi luterilaisessa kirkossa näyttäisi ylittävän ns. regimenttirajan. Kirkon opista on säädetty jo siinä laajuudessa kirkkolaissa kuin on tarpeen, eli ilmaistu, mitkä ovat ne tunnustuskirjat, joissa kirkon oppi on lausuttu. Kirkkolaissa on säädetty kirkon sitoutumisesta luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin, joista selviää kirkon Raamatun mukainen oppi. Kirkon konstituutio ei voi olla ristiriidassa kirkon oppiin nähden, vaikka siitä olisi säädetty kirkkolaissa.
Tarvitaanko vielä kirkkolakijärjestelmän tarpeellisuuden selvitys?
Perustuslakivaliokunta huomautti lausunnossaan, että kirkkolain erityisen käsittelyjärjestyksen tarpeellisuuta on esitetty kokonaisuudessaan selvitettäväksi, mutta selvitystä ei kuitenkaan ole tehty. Tämän vuoksi perustuslakivaliokunta ilmaisi lausunnossaan esitettyihin valtiosääntöisiin seikkoihin viitaten, että selvityksen tekeminen voisi edelleen olla tarpeellista. Kirkko-oikeuden tutkijana pidän kirkkolakijärjestelmän kokonaisvaltaisena selvittämisenä kirkkolakijärjestelmän tarpeellisuuden arvioinnissa sitä, että otetaan huomioon nimenomaan kirkon uskonyhteisön tunnustuksellinen luonne. Kirkkoa eikä sitä koskevia oikeudellisia normeja ole mahdollista arvioida ilman, että kirkon teologia otetaan huomioon. Kirkkolakijärjestelmä sisältää ongelmia, mutta tuskin on mahdollista löytää parempaakaan järjestelmää. Kirkkolakijärjestelmästä on tehty selvityksiä mm. useissa oikeustieteellisissä ja teologisissa väitöskirjatutkimuksissa.
Pekka Leino
professori, kirkko-oikeuden ja hallinto-oikeuden dosentti
OTT, TT, varatuomari
Tätä oli hauska lukea, kiitos sitä Pekka Leino. Alkukommenttina totean toisaalta, että tätähän minäkin tarkoitin parissa blogissani ja toisaalta, että taidan olla osittain eri mieltä kirjoittajan kanssa, joiltakin osin. (Sen mitä nyt maallikko pystyy olemaan eri mieltä asiantuntijan kanssa.) Tyytyväinen olen siitä että ymmärsin melkein jokaisen lauseen, vaikka tekee mieli väittää että jossakin lauseessa looginen ajatus ei seuraa sanottua. Muuten erittaäin valaiseva ja informatiivinen blogi, josta näkyy hyvin asian historialinen kehitys.
Kappale joka alkaa ”Pitää toki paikkansa, että kirkkolain säätämisjärjestys on poikkeus siihen …” on minun mielestäni keskeinen. Tilanne Suomessa ja luterilaisen kirkon kannalta on 1860-luvulta niin paljon muuttunut, että en näe perusteluja riippua kiinni 150 vuotta sitten tehdyssä ratkaisussa .
Hyvin perusteltu asia missä entisestään kirkon asemaa ei uudella lujabetonoinnilla ehdotuksien kirjauksilla jopa pappien asemalla ei entisestään tulla syvennyttämään. Tulevaisuushan hyvin voi olla toisenlainen Ihmisten arjessa katsoa hengellisiä tarpeitaan.
Jatkan vähän komenttiani, vaikka olo on vähän kuin hiirellä norsujen painimatsissa. Paitsi että eihän tässä mitään matsia ole vielä näköpiirissä. Toivottasti joku toinenkin kirko-oikeusasiantuntija ilmaantuu.
Leino näkee hyvin sen miltä minustakin näyttää. Että perustuslakivaliokunta tarttuu ei vain lakiehdotuksen sisältöön, vaan myös kirkkolakijärjestelmän perusteisiin, valiokunnan sanoin ”sääntelyvarauksen alaan” eli toistaiseksi voimassa olevaan kirkkolain säätämisjärjestykseen. Valiokunta toteaa: ”Kirkkolain säätämisjärjestys on selvä poikkeus siihen perustuslakiuudistuksessa vahvistettuun valtiosääntöiseen pääsääntöön, jossa eduskunnan asema ylimpänä valtioelimenä ja lainsäätäjänä on yksiselitteisesti ensisijainen (ks. HE 1/1998 vp, s. 75/I). Ottaen huomioon eduskunnan asemaa koskevien valtiosääntöperiaatteiden painoarvon perustuslain 76§:n ilmaisua poikkeuksen asiallisesta alasta (kirkon järjestysmuoto ja hallinto) on perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan välttämätöntä tulkita suppeasti. Kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen piiriin voidaan siten lukea ainoastaan ne asiat, joihin perustuslain 76§:n 1 momentin säännös nimenomaisesti viittaa.”
Siis on valiokunnan käsityksen mukan välttämätöntä tulkita suppeasti. Tästä Leino on selvästi erimieltä, koska hän ymmärtää sanan järjestysmuoto sisältävän jo sellaisena konstituutio-käsitteen ja siten elimellisen ja erottamattoman siteen kirkon uskoon ja uskontunnustukseeen.
Minä rohkenen olla perustusvaiokunnan näkemyksen kannalla. Toisin sanoen uskaltaisin (eläkerovastilla tosin ei ole juuri pelkäämistä kun ei ole enää vastuuta) nähdä kirkon ja valtion toisistaan etäännyttämiselle jatkoa.
Leino näyttää kirkon tunnustuksellisten konservatiivien (termi omasta hihasta vedetty, en aio yrittää avata sen merkitystä) tapaan sitovan kirkon järjestysmuodon ja hallinnon kirkon uskoon ja kirkon teologiaan. ”Kirkkoa eikä sitä koskevia oikeudellisia normeja ole mahdollista arvioida ilman, että kirkon teologia otetaan huomioon.” (Leino). Näin toimien kirkon ja valtion suhteesta tulee umpisolmuun vedetty sidos, joka ei ole muutettavissa. Sitä ei pysty avaamaan muu kuin valtiollinen lainsäätäjä eli eduskunta.
Kiitokset Pekka Leinolle perusteellisesta analyysistä. Kirkon itsenäisyyden ja riippumattomuuden kannalta olisi erittäin tärkeätä, että kirkko pitäisi kiinni perustuslakiin perustuvasta erikoisasemastaan niin pitkään kuin se on mahdollista. On varsin oireellista, että perustuslakivaliokunnan mukaan ”kirkkolain erityisen käsittelyjärjestyksen tarpeellisuus tulisi ottaa kokonaisuudessaan selvitettäväksi”. Se viittaa selvästi lainsäätäjän haluun saada myös aloite kirkkolain säätämiseen ja puuttua sen sisältöön. Jos kehitys kääntyy tähän suuntaan, kirkon ainoa mahdollisuus on pyrkiä etääntymään valtiosta, kuten Hannu Paavolakin esittää.
Kirkon tulevaisuuskomitean vuonna 2016 julkistamassa mietinnössä pohdittiin, voisiko kirkko luopua julkisoikeudellisesta asemastaan joko ulkopuolisen poliittisen vaikutuksen johdosta tai omasta aloitteestaan. Ensimmäinen askel tähän suuntaan voitaisiin luopua mahdollisimman pitkälle viranomaistehtävistä, esimerkiksi avioliittoon vihkimisestä ja muista väestörekisteritehtävistä. Samakka jälkeen tulisi muuttaa nykyiset virkasuhteet työsuhteiksi, sitten jossakin vaiheessa jouduttaisiin todennäköisesti luopumaan verotusoikeudesta. Muutos olisi tulevaisuuskomitean mukaan vaikea ja dramaattinen, mutta sillä voisi olla myös positiivisia vaikutuksia seurakuntien yhteisöllisyyteen.
Pekka Leino on hyvin avannut niitä historian olosuhteita, joissa kirkkolakijärjestelmä on syntynyt. Tätä taustaa vasten kirkkolain merkitys ja tarpeellisuus tuolloin vallinneissa oloissa tulee ymmärrettäväksi. Tänään ollaan kuitenkin jo kaukana ajoista jolloin ortodoksiseen Venäjän keisarikuntaan liittyneiden suomalaisten evankelis-luterilaisen valtiokirkon jäsenten uskonnon ja omantunnon vapautta oli tarpeen turvata erityisen kirkkolain avulla. Nykyisin kun uskonnonvapaus on turvattu kaikille yksilöille ja uskonnollisille yhteisöille mm. perustuslain ja uskonnonvapauslain säännöksillä, ei ainakaan tästä syystä ole olemassa tarvetta kirkkolakijärjestelmän ylläpidolle.
Näin ollen perustuslakivaliokunta on aiheellisesti peräänkuuluttanut selvitystä kirkkolain erityisen käsittelyjärjestyksen tarpeellisuudesta.
Mikäli kirkkolakijärjestelmästä luovuttaisiin, seuraisi siitä kirkon julkisoikeudellisen aseman ja verotusoikeuden lakkaaminen sekä nykyisen rahoituspohjan romahtaminen.
Risto Tuorin viittaamassa kirkon tulevaisuuskomitean mietinnössä 2016 arvioidaan, että julkisoikeudellisen aseman menettäminen merkitsisi myös kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkenemistä ja sen kannanottojen painoarvon vähenemistä. Tulojen huomattava pieneneminen aiheuttaisi myös sen että kirkon mahdollisuudet toimia yhteiskunnallisten ja sosiaalisten turvaverkkojen institutionaalisena ylläpitäjänä ja tilkitsijänä merkittävästi heikkenisivät. Pitäisikö kirkkolakijärjestelmästä pitää kiinni näistä tai mahdollisista joistain muista syistä?
Kirkkolain 1 luvun 2 § mukaan kirkon tehtävänä on tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.
Tehtäväkuvaankin nähden on syytä kysyä, voisi kirkko selviytyä tehtävästään ilman kirkkolakijärjestelmää ja isoa organisaatiota kuten kirkkohallitus, hiippakuntavaltuustot, tuomiokapitulit ja kirkolliskokous siinä laajuudessa kuin ne nykyisin ovat.
Kiitoksia Pekka Leinolle seikkaperäisestä kirjoituksesta.
Viittaus tunnustuskirjoihin kirkon identifioimiseksi on välttämätön. Toinen vaihtoehto olisi kumota koko kirkkolaki ja poistaa kirkkoa koskevat viittaukset perustuslaista. Tällöin siis kirkolla olisi sama julkisoikeudellinen asema, kuin kaikilla muillakin rekisteröidyillä uskonnollisilla yhteisöillä.
Nykyisen kirkkolain tarkoittamassa kirkossa on kyse juuri siitä reformaatioajoista saakka yhdenjaksoisesti maassamme vaikuttaneesta kirkosta, joka on sitoutunut yksimielisuuden kirjassa tarkennettuun tunnustusperustaan sekä myöhempään Upsalan kokouksen päätökseen.
https://tunnustuskirjat.fi/yksimiel.html
https://tunnustuskirjat.fi/upsala.html
Juuri tälle kirkolle on annettu erityinen asema ja erityiset velvoitteet massamme. Ilman viittausta kirkon tunnustusperustaan, kyse olisi lainsäädännön tasolla ”mistä lie” uskonnollisesta yhdyskunnasta, jolle on annettu muista uskonnollisista yhdyskunnista poikkeava erityinen hallinnollinen asema.
Huomioksi, että sekä ortodoksikirkon, että helluntaikirkon seurakuntien papiston palvelussuhteen muotona on työsuhde. Tämä ei kavenna laisinkaan sitä että heillä on ko. kirkkojen oman oppiperustan mukainen hengellinen pappisvirka. Ortodoksit määrittelevät ko. virkaan vihkimisen sakramentiksi. Teologisessa merkityksessä myös luterilainen kirkkomme tulisi toimeen ilman kirkkolakia. Toki yhteiskunnan tulisi tällöin muuttaa mm. hautaustoimilakia. Esimerkiksi avioliittoon vihkimisen oikeus jatkuisi samoilla säädöksillä kuin muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien papistolla.
Kiitokset ”koronakiireissä” laatimaani kirjoitukseen laittamistanne kommenteista.
Halusin harvinaiseen lajiin, kirkko-oikeuden tutkijoihin kuuluvana, kiinnittää huomiota siihen, että lain – kirkkolainkin – tekeminen uuden perustuslain aikana on entistä vaativampaa kun monenmoista tulkintaa on liikkeellä. Meillä ei ole perustuslakituomioistuinta, joten eduskunnan perustuslakivaliokunta pukee päälleen tuomarinkaavun ja koettaa häivyttää politiikan mielestään. Perustuslakiimme perehtyneitä valtiosääntöoppineita kuitenkin on olemassa vain kourallinen ja joskus juristipiireissä on koettu, että heidän tulkintansa perustuslaista estävät kaiken lainsäädännön tekimisen. Eipä ole tarvinnut muiden kirkon eikä eduskunnankaan valiokunnissa juosta kuultavana. Nyt kirkkolakia uudistettaessa on kiinnitetty huomiota eräisiin perustuslain ja säädettäväksi ehdotetun lain välisiin ongelmiin ja asiantuntijoiden mielestä nämä viisi kohtaa estävät kirkkolain normaalin säätämisen eduskunnassa.
Kirkon kannalta ongelmallista mielestäni on asiantuntijoiden lausunnoista valiokunnan jäsenten näkemykseksi lausuntoon tullut kannanotto sen selvittämiseen, olisiko koko kirkkolakijärjestelmästä luovuttava. Mutta mikä sitten kirkon kannalta olisi parempi järjestelmä? Sekö, että valtiovalta säätää kirkolle oikeudelliset normit ollenkaan kysymättä sopivatko ne kirkon oppiperustaan? Palaisimme vanhaan pohjoismaiseen valtiokirkkoaikaan, jossa kuningas sääti kirkkolain. Kirkkolakijärjestelmämme, joka on uniikki ja jota muualla kadehditaan, on 150 vuoden iästään huolimatta yllättävänkin ”moderni” ja antaisi myös mahdollisuuden ihan hyvään lainsäädäntöön. Olisiko ongelmaksi vähän muodostunut se, että jossakin on määrin ohentunut käsitys siitä, että kirkolla on yhteiskunnassa ihan oma tehtävänsä ja toimialueensa. Kirkon hallintokaan ei ole mitä tahansa hallintoa, vaan sen on oltava sopusuhteessa kirkon omaan teologiaan. Toivottavasti kirkolla on oma teologiansa hallussaan
Kaima, kysyt mikä olisi kirkkolakijärjestelmän vaihtoehto – ”kuninkaan säätämä kirkkolakiko”. Ei tietenkään niin, vaan esimerkiksi järjestäytyminen uskonnonvapauslain mukaiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mikä mahdollistaisi erilaisia oikeushenkilövaihtoehtoja valtakunnallisella ja paikallistasolla. Se on totta, että käsitys kirkon tehtävästä yhteiskunnassa on ohentunut ja ennuste tulevasta lienee samansuuntainen. Siksi kirkon tulisikin oma-alotteisesti ryhtyä selvittämään kysymystä kirkkolakijärjestelmän tarpeellisuudesta.
Komppaan tietenkin Pekka Lahdenperän uusinta kommenttia, joka ilmestyi sinä aikana kun kirjoitin omaani.
Hyvä hyvä. Keskusteluun on tullut jo vähän erilaisia sävyjä. Aika on muuttunut 1800-luvulta, ja tulevaisuuskomiteakin on lausunut asiasta jotakin (pitäisi niin pitkälle kuin mahdollista kiinni nykymallista, lähinnä talousvaikutuksen vuoksi). Pekka Lahdenperän kysymys on mielenkiintoinen: ”Tehtäväkuvaankin nähden on syytä kysyä, voisi kirkko selviytyä tehtävästään ilman kirkkolakijärjestelmää ja isoa organisaatiota kuten kirkkohallitus, hiippakuntavaltuustot, tuomiokapitulit ja kirkolliskokous siinä laajuudessa kuin ne nykyisin ovat.” Voisi tai ei voisi – omasta mielestäni voisi, laihempana ja mahdollisesti terveempänä.
Jukka Kivimäki on jyrkkä. ”Viittaus tunnustuskirjoihin kirkon identifioimiseksi on välttämätön. Toinen vaihtoehto olisi kumota koko kirkkolaki ja poistaa kirkkoa koskevat viittaukset perustuslaista. Tällöin siis kirkolla olisi sama julkisoikeudellinen asema, kuin kaikilla muillakin rekisteröidyillä uskonnollisilla yhteisöillä.” Vahingossa ehkä sanonut ”sama julkisoikeudellinen asema” kun pitäisi sanoa sama (yksityis)oikeudellinen asemakuin.. Viittaus tunnustukseen on hänen mukaansa välttämätön, omasta mielestäni kirkon nimi on riittävä. Jos tunnustusta pidetään välttämättömänä, silloin vaihtoehtona onkin kumota kirkkolaki, muussa tapauksessa ei. Hyvä huomio Kivimäellä lopussa. ”Teologisessa merkityksessä myös luterilainen kirkkomme tulisi toimeen ilman kirkkolakia. Toki yhteiskunnan tulisi tällöin muuttaa mm. hautaustoimilakia. Esimerkiksi avioliittoon vihkimisen oikeus jatkuisi samoilla säädöksillä kuin muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien papistolla.” Näinhän se menisi – ja siinä on eduskunnallakin paljon nikottelemista.
Blogisti on yhtä vaihtoehdoton. ”Mutta mikä sitten kirkon kannalta olisi parempi järjestelmä? Sekö, että valtiovalta säätää kirkolle oikeudelliset normit ollenkaan kysymättä sopivatko ne kirkon oppiperustaan? Palaisimme vanhaan pohjoismaiseen valtiokirkkoaikaan, jossa kuningas sääti kirkkolain.” Ensinnäkin asiassa ei ole vain ”kirkon kannalta” vaan myös valtion kannalta. En yksinkertaisesti pysty näkemään sellaista muutosta, että valtio ottaisi kirkkolain säätämisen asiakseen. Sehän vaikuttaa dystopian käsikirjoitukselta. Mielikuvitusta. Tietenkin valtion kannalta luonteva muutos olisi katkaista hinausköysi ja holhoussuhde, ja vapauttaa kirkko kirkoksi. Se että on ”jossakin määrin ohentunut käsitys siitä, että kirkolla on yhteiskunnassa ihan oma tehtävänsä ja toimialueensa”, voi pitää paikkansa, mutta en olisi asiasta kovin huolissani. Valtiokirkko on laimentunut jo kansankirkoksi, kansankirkko voisi laimentua yhteiskuntakirkoksi, mutta asia ei muutu muuksi; valtio on valtio, kansa on kansa, yhteiskunta on yhteiskunta – ja kirkko on kirkko. Ei sitä tarvitse lailla sitoa mihinkään.
Leinon mukaan ”Kirkon hallintokaan ei ole mitä tahansa hallintoa, vaan sen on oltava sopusuhteessa kirkon omaan teologiaan.” Tässä on varmasti sanottu jotain oleellista, vaikka asia on muotoiltu ystävälliseen muotoon: hallinnon oltava sopusoinnussa teologiaan. Siinä on miettimistä. Ehkä katolisen kirkon kanoninen laki on optimaalisesti sopusoinnussa teologian kanssa.
Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon sovelletaan jo nyt uskonnonvapauslakia osittain. Ruotsissa kirkko pyrki hyvin pitkään vapautumaan valtion holhouksesta kuitenkaan pystymättä siihen. Lopulta valtio ”vapautti” kirkon valtion tahdosta kirkkolaista (joka ei ollut verrattavissa kirkkolakijärjestelmäämme) ja kirkko tuli
samaan asemaan kuin muut uskonnolliset yhdyskunnat, kirkollisveron sijaan tuli kirkkomaksu (kyrkoavgift). Kirkkolain sijaan valtio sääti muutaman pykälän mittaisen lain Ruotsin kirkosta eli puitelain. Onko järjestely hyvä kirkon vai valtion vai molempien kannalta? Ei ainakaan yksiselitteisesti hyvä kirkonkaan kannalta. Onko kirkolle jäänyt käytännössä tilaa/mahdollisuutta pitää kiinni oppinsa perusteista? Puitelaki muistuttaa kirkon demokraattisesta ”järjestysmuodosta”, ei niinkään kirkon uskonnollisesta tehtävästä. Kysymys voisi olla siitäkin, onko valtiolle hyvä sellainen kirkko, joka pitää kiinni omista perusteistaan vai sellainen, joka noudattaa yhteiskunnassa milloinkin vallitsevia käsityksiä ja muuttaa näkemyksiään sen mukaan.
”Kysymys voisi olla siitäkin, onko valtiolle hyvä sellainen kirkko, joka pitää kiinni omista perusteistaan vai sellainen, joka noudattaa yhteiskunnassa milloinkin vallitsevia käsityksiä ja muuttaa näkemyksiään sen mukaan.” Tätä en osaisi valtion puolesta/nimssä arvioimaan. Pidän kysymystä myös jotenkin spekulatiivisena. JOtenkin esimerkiksi tässä avioliittoasiassa näyttäisi valtio kaipaavan kirkkoa joka noudattaisi yhteiskunnassa nyt vallitsevaa käsitystä. Jos ajattelisi että valtiolle olisi hyvä se toisenlainen kirkko joka pitää kiinni omista perusteistaan, sen täytyisi olla kirkkovaltio.
Eli kyllä tuolla lain ja teologian yhteenliittämisellä kirkko tekisi sellainen umpisolmun joka johtaisi kirkon kannalta kanonisen lain tyyppiseen säätäämiseen. Tai sitten valtio (sellaisena kuin se tänä päivänä ilmenee) omalla päätöksellään irrottaisi itsensä sellaisesta kirkosta.
Tässä nyt ei taida olla kysymys kanonisen lain säätämisestä vaan siitä, salliiko yhteiskunta kirkolle uskonnon ja omantunnon vapauden/ oikeuden saada toimia oman tunnustuksensa mukaan.