Kiitos Janne Kaisanlahdelle hyvästä avauksesta. Parokiaalista seurakuntamallia on syytä tarkastella kriittisesti. Kuitenkaan parokiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä ei tarvitse nähdä toistensa vastakohtina.
Parokiaalisuus on hyvä siinä, että teoriassa jokainen neliömetri Suomessa on delegoitu jollekin seurakunnalle. Käytännössä kuitenkin alueellinenseurakunta on jo nyt useiden eri yhteisöjen verkosto – on nuorisotyön toimintayhteisö, on diakonian piirit ja porukat, on messuyhteisöt jne. Eli eri työmuodot ovat omia alayhteisöjään vaikka paperilla ja ehkä kirkkoherran mielessä kaikki ovatkin yhtä perhettä.
Ei siis olisi lopulta kovin suuri loikka nähdä alueellinen seurakunta pienoishiippakuntana, jonka alueella kokoontuu erilaisia kokoontuvia seurakuntia eli yhteisöjä. Näiden yhteisöjen profiili ja identiteetti saisi kuitenkin olla laajempi kuin työmuoto. Tunnstuksemme mukaisesti ne voisivat jäsentyä erilaisten messujen ympärille. Ehdotankin, että tulevaisuudessa alueseurakunta nähtäisiin erilaisten messuyhteisöjen verkostona. Näin ajatellen parokiaalisuus ja yhteisömalli eivät olisi toisiaan poissulkevia vaan täydentäviä. Ja seuraavassa vaiheessa alueseurakuntien kokoa voisi laajentaa nykyisten rovastikuntien tasoisiksi, jolloin talous ja hallinto sekä yhteiset työmuodot tulisi hoidettua jopa nykyistä tehokkaammin.
Yksittäinen rovastikunta-seurakunta pitäisi sisällään laajan paletin erilaisia yhteisöjä, joilla voisi olla keskenään erilaisia toiminnallisia ja jopa hengellisiä painotuksia (myös avioliitosta!). Samalla seurakunnan tavoittavuus paranisi merkittävästi. Sivutuotteena liberaalit ja konservatiivit voisivat elää yhdessä toisilleen tilaa antaen.
Parokkia vai yhteisöjä?
Tässä mallissa voisi olla todellakin ideaa, hieman samaa, josta olen itse kirjoittanut. Olen kyllä sitä mieltä, että suurten hallintoseurakuntien sisällä olevat (oikeat) messuseurakunnat tai alueseurakunnat tai lähiseurakunnat tarvitsevat jonkinlaisen struktuurin, eivät vain sen, että ovat messuyhteisöjä. Struktuurin tulisi kytkeytyä kirkon säädöksiin, mutta sen ei pidä olla liian raskas. Joka tapauksessa kukin lähiseurakunta tarvitsee johtajan, työyhteisön ja taloudellisia resursseja sekä järkevän hallinnon (neuvosto tai vastaava).
Termejä vielä täsmennän vastaamaan Timon kirjoitusta: Alueseurakunta tai hallintoseurakunta siis voi sisältää useita lähiseurakuntia tai seurakuntia.
On totta, että pitää olla jonkinlainen johtamisrakenne ja toimivat käytänteet. Omissa yhteisöissäni on aina ollutkin rakenne – johtaja, johtoryhmä (neuvosto) ja laajempi kokoontuminen, joka muistuttaa valtuustoa sekä valvonta ylemmältä taholta.
Ilman rakenteita yhteisö jää pieneksi ja väliaikaiseksi. Yhteisön sisäistä rakennetta ei kuitenkaan välttämättä kannata viedä esim kirkkolakiin tai järjestykseen muuta kuin aivan pääkohdittain – kuten kirjoitat. Järkevä tapa organisoida riippuu myös pitkälti yhteisön koosta. Pieni yhteisö on aika spontaani mutta satojen ihmisten yhteenliittymä on jo melkoinen organisaatio. Mutta siis jotkin käytänteet pitää luoda ja myös toimintatapa, millä puututaan, jos toiminta menee pieleen. Tätä pitää vielä kehitellä.
Enneminkin pitäisi ajatella, että kun jotain menee pieleen… Juuri se olisi ensin selvitettävä, miten asiaa ryhdytään käsittelemään. Kirkolla on aika ikäviä menetelmiä käytössä. Parempia olisi hyvä kehitellä, ennen kuin uutta seurakuntamallia ryhdytään väsäämään. Kaikkien toiminnassa mukana olevien tulisi tietää miten mikä taho ja miten asioita aletaan laittaa järjestykseen, kun jotain menee pielleen. Tämän tähden rakenne on välttämätön. Muuten kuka tahansa voi ryhtyä miten tahansa asiaa hoitamaan ja siitä ne voi mennä ihan kuralle. Vaaleilla valittu kirkkoneuvosto se ei voi olla. Demokratian toetutuminen ei saisi olla tärkeimpänä kriteerinä silloin kun valitaan henkilöitä ottamaan vastuun silloin kun jotain menee pieleen. Siinä tehtävässä tarvitaan asiantuntemusta yhteisön hyvästä hoitamisesta.