Pärjäisikö kirkko paremmin kevyemmällä hallinnolla?

Ensi syksyn seurakuntavaalien ehdokaslistojen jättämiseen on nyt aikaa kolmisen kuukautta ja varsinaisen vaalikeskustelun alkaminen antaa vielä odottaa itseään. Omalla kohdallani tuli nyt kesällä täyteen kolme ja puolivuotta Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston ja Vuosaaren seurakuntaneuvoston jäsenenä.  Olen tässä roolissa usein pohtinut kirkon luottamushenkilön vaikuttamismahdollisuuksia ja myös historian valossa näkemyksiäni kirkon hallinnosta.

Selkeä hallinto antaa parhaimmillaan turvalliset puitteet seurakunnan kaltaiselle usean kymmenen henkilön työyhteisölle, jonka työn kohderyhmänä on moni tuhansien asukkaiden kaupunginosa.  Toiselta puolen hallinnon jäykkyys voi tuoda seurakunnan toimintaan tiettyä kirkon nykyiseen viime vuosikymmenien aikana merkittävästi muuttuneeseen ja haasteelliseen yhteiskunnalliseen asemaan nähden tarpeetontakin jäykkyyttä, joka hidastaa tarvittavaa uudistumista.

Viime seurakuntaneuvoston kokouksessa kirkon byrokraattisuudesta nähtiin eräänlainen –  hieman ehkä huvittavakin – esimerkki, kun päätimme yhtenä esityslistan asiakohtana poistaa seurakunnan inventaarioluettelosta ”poistetaan” merkinnällä varustetut kalusteet ja lähettää luettelon edelleen Yhteisen kirkkoneuvoston hyväksyttäväksi.  Vastaavia hallinnollisia jäänteitä ikään kuin menneestä ajasta tulee aika ajoin vastaan seurakuntaneuvoston ja kirkkovaltuuston työssä.

Seurakuntaneuvostossa tehdään luonnollisesti merkittäviä päätöksiä muun muassa siitä keitä valitaan seurakunnan uusiksi työntekijöiksi, linjataan budjetista ja niin edelleen.  Näin seurakuntavaalivuotena paikallaan olisi kuitenkin käydä keskustelua siitä, että olisiko kirkon hallintoa ehkä mahdollista keventää niin, että kalustoluettelon poistojen kaltaisia asioita ei olisi tarpeen tuoda neuvoston, puhumattakaan vielä varmuuden vakuudeksi yhteisen kirkkoneuvoston, käsittelyyn.  Keskeisenä linjana tässä uudistumisessa olisi se, että luottamuselimissä työn painopistettä voitaisiin siirtää hallinnosta seurakunnan käytännön arkisen toiminnan suunnitteluun yhdessä sen palkatun henkilöstön kanssa.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Kerran vielä koitan sanoa jotakin. Kirkko on menettänyt jotakin olennaista, jos omalletunnolle ei anneta sijaa. Me tiedämme asevelvollisuudesta, että omantunnon kysymykset voivat vapauttaa tai ainakin antaa helpotuksia. On aseeton palvelus ja siviilipalvelus. Vain perustettomasta totaalikieltäytymisestä seuraa se, että velvollisuus suoritetaan istuen.. Ainakin tämän verran oikeudenmukaisuutta pitäisi kirkkosta löytyä.

    Jotenkin tulee mieleen, että onko Jumalalla vielä joku sija kirkon elämässä, vai onko kansasta tullut se kaikkivaltias, joka määrää tahdin? Kansa säätää lakeja kokoontuneilla Valtipäivillä edustajiensa välityksellä. Varmasti olisi siunaukseksi, jos Jumalalla olisi joku osa siellä. Uskon, että oikeudenmukaisuudentunto lisääntyisi, koska sana kehottaa ajattelemaan myös toisen parasta.

    Kannattaa pohtia kysymystä, joka tehtiin Jeesukselle: Kuka on siis minun lähimmäiseni?

    • Tässä on kyse jostain paljon suuremmasta asiasta kuin omatunnosta ja mielipiteistä.

      Kyse on siitä faktasta, että kaikki mitä voimme tietää Jumalan tahdosta tulee ilmi vain ja ainoastaan Raamatusta.

      Yksikään lain piirto ei katoa. Jos yksikin Raamatun jae heitetään romukoppaan, niin koko uskolta katoaa merkitys ja pohja. Kaiken opetuksen täytyy perustua Raamattuun ja niitä selittäviin Tunnustuskirjoihin. Sen takia minkäänlaiseen moniäänisyyden tapaiseen pelleilyyn ei pidä myöskään mennä mukaan.

      Jokin Lähetyshiippakunnan tapainen olisi pitänyt perustaa jo yli 200 vuotta sitten, kun kirkko antautui kaikenlaisten valistusajan viisastelijoiden ja pietistihihhuleiden heiteltäväksi. Lähetyshiippakunnan epäkiitollinen tehtävä on korjata nyt epätoivoisesti sitä hävitystä, jonka moderni Raamatuntutkimus ja liberaaliteologiaksi kutsuttu syöpä ovat aiheuttaneet.

  2. Huomaatko, Risto Korhonen, itse, mitä sanoit? Kirjoitit näin Esko Murron blogikirjoituksesta ja siinä kuvatusta konservatiivien kristittyjen syrjinnästä:

    ”Jos nuo jutut on kirjoitettu vakavissaan, olen ällikällä lyöty. Kyllähän tuolla tavalla eräänlaisen marttyyrin leiman varmaan voi hankkia. Leima tosin tullee siitä, että ympäröivän ihmiskunnan valtaosa katsoo näiden kotikutoisten marttyyrien olevan lähinnä valkotakkisten asiakaspalvelijoiden tarpeessa.”

    Juuri tästä on kyse. Harvalta täällä uskonsa tähden henki menee. Aikamoista on kuitenkin jo se, että Raamattuun uskovia kristittyjä pidetään mielenvikaisina, kuten itse kerrot ”ihmiskunnan valtaosan” ajattelevan. Aikamoista on lukea, että oikeastaan myös minä kuuluisin valkoiseen autoon valkotakkisten kainalossa valkoiseen taloon vietäväksi nistä syistä, joita blogissa kuvattiin.

    Mitäs se olikaan, se ”vihapuhe”, josta niin paljon on puhetta?

    • Miksi esim. minun pitäisi erota kirkosta?

      Miksi pitäisi erota jostain, jonka tunnustukseen olen sitoutunut ja vaikka olen pyrkinyt pysymään Raamatun sanassa opissa ja käytännössä?

      Käännettäköön kysymys siis toisin päin. Miksei joku kansankirkkolainen voisi erota ja perustaa jotain omaa lahkoa? Siellähän kaikki saisivat siellä selittää ihan mitä vain toisilleen avarakatseisen moniäänisyyden nimissä, ja virallinen tunnustus voisi olla esim. Anything goes. Suomen ev.lut.kirkossa sellainen meininki ei kuitenkaan käy (ainakaan vielä), niin kauan kuin kirkko virallisesti sitoutuu luterilaiseen tunnustukseen.

      MIllä tavalla muuten sinun sympatiasi liittyvät tähän keskusteluun? Miksi sillä on merkitystä? Muuttaako se automaattisesti huonosti muotoilemasi argumenttisi paremmaksi? Vai enkö saisi sanoa mitään vain siksi, etten satu olemaan joku julkkis/isokenkäinen?

  3. Martti, älähän sinäkin martyroidu tyhjästä. Kommenttini koski Esko Murron puhetta, johon Sonja laittoi linkin tuossa aikaisemmin. Puhe sisältää runsaasti harhaisia käsityksiä, joiden kaltaisia jokseenkin missä tahansa muussa kuin uskonnollisessa kontekstissa pidettäisiin ainakin höperöinä, ellei peräti hourailuina.

    Ristiriita syntynee ainakin osin siitä, että uskonkiihkossa unohtuu muu maailma (tai luullaan, että maailma toimii oman uskonkiihkon ehdoilla). Suomessa ylivoimainen enemmistö pitää älyttömänä ajatuksena Murron julistamaa ”kristuksen kirkkoa”, jota paholainen uhkaa sieltä sun täältä. Jumala, joka suorastaan vaatii pitämään naisia ja homoja vähempiarvoisina, on hyvin vaikea sovittaa Suomen kaltaisessa maassa vallitseviin arvoihin.

    Kommenttejani saa vapaasti pitää vihapuheena. ”Viha” kuitenkin kohdistuu mielestäni äärimmäisen hölmöön ja vaaralliseen tulkintaan siitä, mitä jumalanne ihmisiltä vaatii. Ihmisiä en vihaa, enkä oikeastaan tuollaisia aatteitakaan. Mutta niillä aikaansaatua pahaa, esimerkiksi ihmisten syrjintää, kyllä vihaan.

    Yhtä lailla tuota Murron puhetta voi pitää vihapuheena. Vaikka se on oikeaoppisesti naamioitu marttyyriuden viittaan, siitä käy hyvin selväksi, miten väärin (ilmeisesti paholaisen vallassa toimivat) vääräuskoiset tai muuten vaan pahat ihmiset poloisia oikeaoppisia kristittyjä kohtelevat. On Brendan Eichin kamala kohtalo (vastusti homoliittoja ja siihen reagoitiin). On Anni-raukka, joka eheytyi ja josta tuli siksi marttyyri. Ja on kavala toimittaja, joka kehtasi tehdä jutun eheyttäjien puoskaroinnista. Ja niin edelleen.

    Oletteko tulleet ajatelleeksi, että vallanhimolla on väistämättä joitakin seurauksia? Kun lähtee maallista valtaa tavoittelemaan (Eich, Buttiglione, Räsänen), joutuu hyväksymään maalliset menettelytavat ja sen, että omia, kristittyjä arvojaan ei kuitenkaan voi väkisin juntata tyhmille äänestäjille.

    Olkaa kaikin mokomin oikeauskoisia. Mutta kun enemmistö ei tuota oikeaa tulkintaa osta, älkää pliis nillittäkö siitä julkisesti. Olkaa marttyyrejä keskenänne, mitä siihen meitä jumalattomia ja vääräuskoisia sotkemaan.

    • ”Jumala, joka suorastaan vaatii pitämään naisia ja homoja vähempiarvoisina, on hyvin vaikea sovittaa Suomen kaltaisessa maassa vallitseviin arvoihin.”
      Miten perustelet sen, että Jumala vaatii pitämään naisia ja homoja vähempiarvoisina LSn piireissä? Millä tavalla naiset ja lapset ovat vähempiarvoisia?

  4. Lahtisen kommentista:
    Ilmeisesti Luther-säätiön opetus ei ole kaikkialla noin ääriluterilainen, mitä Severin huomautus antaa ymmärtää.
    Porukassa taitaa olla varsin paljon pietistejä.
    Se tuli esiin, kun puhuimme luterilaisesta termistä armonjärjestys.
    On ihmisiä, jotka eivät suostu ymmärtämään mitä sillä tarkoitetaan, ja niin he kehittävät sille oman merkityksensä..
    Samaan syssyyn menee se, ettei nähdä eroa Amerikan pietistien ja Euroopan evankelisten kirkkojen vanhan pietistisen hartauselämän välillä.

  5. Minun ajatteluni lähti siitä, että Lähetyshiippakunta haluaisi rakentaa kansankirkkoa Jumalan sanalla. Parhaiten se olisi toiminut kirkkokansan keskuudessa siellä minne ihmiset sanankuuloon kokoontuvat. Olen Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen periksiantamaton kannattaja ja siltä pohjalta ajattelin voivani keskustella.

    Tunnen riittävästi toiset poissulkevia liikkeitä, joten ei olisi tarvinnut enää yhtään uutta ainoaaoikeaa. Siksi irtisanoudun tästä. asiasta kokonaan. Kun itse toimin vankilalähettinä, niin niissä puitteissa ekumenia oikeasti toimii. Pastori on kaikkien hengellinen hoitaja kirkkokuntaan katsomatta ja me vapaaehtoiset käymme siellä ja seurakuntakokoontuu yhtenäisenä.

    Olihan se hyvä, että asia tuli niin selväksi, että yhteiselle elämiselle ei ole edellytyksiä näillä eväillä. Kiitos Severi, vapautit minut tästä kivusta.

Jalovaara Ville
Jalovaara Ville
Helsingin ja Turun yliopistojen dosentti ja helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu.