Koirat haukkuvat sellaisia ihmisiä, joita ne eivät tunne. Me ihmiset toimimme samoin. Koirat voidaan opettaa pois ennakkoluuloistaan ehdollistamalla. Ihmisiin käytetään terapiaa ja lääkkeitä, mutta meidän ennakkoluulojamme on paljon vaikeampi murtaa kuin koirien. Joku neropatti – taisi olla peräti Einstein? – sanoi omaan kokemukseensa viitaten, että on helpompi särkeä atomi kuin ihmisen ennakkoluulo.
Ennakkoluulot asuvat meissä ihmisissä sitkeästi, riippuvat meissä kiinni kuin nenä päässä. Erilaisuuden hyväksyminen kun on niin hirveänkauheankamalan vaikeaa. Helpompi olisi hyväksyä vastakkainasettelu ihmisten käyttäytymisen peruslähtökohdaksi. Ja sota ainoaksi käyttövoimaksi ihmisten välisissä suhteissa tyyliin Kaikkien sota kaikkia vastaan.
Pasifisti Hector päästää minut helpolla, kun hän sarkastiseen Sota on kaunis-biisiinsä on jo valmiiksi koonnut kattavan luettelon ihmisten perusjännitteistä:
”On sota välillä kissojen ja koirien / … heikkojen ja vahvojen / suurien ja pienien / ihmisten ja eläinten /maailman ja taivasten / teräksen ja peltojen / nälkäisen ja kylläisen / herrojen ja narrien / likaisten ja puhtaiden / kilttien ja ilkeiden / mustien ja valkoisten / totuuden ja valheiden / tähtien ja merien / hurskaiden ja syntisten / vaimojen ja huorien / pappien ja kirkkojen / isien ja poikien / kehtojen ja hautojen / menevän ja tulevan / vasemman ja oikean / vihan sekä rakkauden / on sota välillä meidän”.
Kansojen väliset sodat – koskee varmasti myös sisällissotia! – oikeutetaan omassa porukassa kiihottamalla ennakkoluuloja toisia kansoja vastaan tai vaikkapa valkoisia / punaisia käsivarsinauhoja kohtaan.
Esimerkiksi politiikassa ja seurakunnallisissa / kirkollisissa vaaleissa on helppo käyttää hyväksi ihmisissä asuvia ennakkoluuloja ja tehdä työtä joitakin tiettyjä ehdokkaita vastaan vaikka kupletin juonen pitäisi olla se, että omaa ehdokasta saa kehua retostella, mutta kilpailijoita ei mollata. Ennakkoluulot ovat luottamuksen vastakohta.
Ennakkoluulollakin on perhe-elämää: Äitinä sillä on Tietämättömyys ja isänä Pelko. Tällä kombinaatiolla ei päädytä kuin yhteen ainoaan lopputulokseen: Koska ennakkoluulo pelkää muita ihmisiä ja ihmisryhmiä, se varmuuden välttämiseksi maalaa nämä piruiksi pitkin seiniä. Ja perkelettä vastaanhan on toki taisteltava…
Ruotsissa, saksassa ja englannissa ennakkoluuloa vastaava sana suomennettuna tarkoittaa ennakkotuomiota: Toinen ihminen tai ihmisryhmä tuomitaan ennakolta, tutkimatta, ottamatta selvää asioista. Siis hutkitaan ennen tutkimista.
En millään enää jaksaisi tässä yhteydessä nimeltä mainita muuatta piispaa ja erästä häneen addiktoitunutta toimittajaa, mutta sen sanon, että kuukausitolkulla jauhettu asia on vielä tuomiotakin pahempi.
Miksi? Siksi, että tuomio voidaan kumota uudella päätöksellä tai armahduksella, mutta ennakkotuomiota, ennakkoluuloa ei kenties milloinkaan. Siihen ei näet pysty järki, ei asiallinen selitys. Maito on jo kaatunut. Rumat lööpit, pahat puheet sosiaalisessa mediassa ja ihmisten äänestäminen jaloillaan ovat pitäneet huolen siitä, että ennakkotuomio on juurtunut syvälle suuren yleisön tunnemaailmaan.
Vieläkö saadaan asia pahemmalle tolalle? Kyllä, sillä kaikkien itseään kristityksi kutsuvien on syytä nähdä, ymmärtää ja vielä muistaakin, että ennakkoluulo eli ennakkotuomio on synti. Sillä katso: Jos sinä tuomitset toisia, niin Jumala tuomitsee sinut sillä samalla tuomiolla. Paavali kirjoittaa roomalaisille (2:1): ”Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja”.
Kyseisessä tapauksessa piispa on pyytänyt mokiaan anteeksi, luvannut maksaa erotuksen kahdesta liian kalliista majoituksesta eikä ole syyllistynyt mihinkään anteeksiantamattomaan pahuuteen. Voisiko hän siis saada jo anteeksi?
Jos ja kun kyseinen vastenmielinen asia saadaan pois päiväjärjestyksestä, voinemme palata näitten viikkojen hengelliseen teemaan eli paastoon. Ryhtykäämme jälleen tekemään Jumalalle tiliä synneistä. Omista synneistämme, ei muiden.
Kuvateksti: Eri tavalla sokeita olemme me, kaikki tyynni.
Onko se sitten niin paha asia, että suurten muutosten keskellä haetaan turvallisuutta? Mielestäni näitä ”uudistajia” on evl-kirkossa jo ihan riittävästi. Uudistajat voivat uudistaa evl-kirkon tietenkin haluamaansa suuntaan. Kakkuri näyttää tässä tarjoavan selviä tienviittoja. Lisäksi, kun osalle ”puolen” valitseminen tuntuu olevan niin perin vaikeata, niin poikkeuksen muodostaa kenttäpiispa Särkiö selvällä kannanotollaan. Lisäksi onhan hänellä sentään vielä läsnäolo- ja puheoikeus piispainkokouksessa.
Paitsi retoriikassa turvallisuus korostuu myös siinä, että kirkon herätysliikkeet ”evankelioivat” ja keskittyvät huolehtimaan lähinnä ikääntyvistä jäsenistään. Uusia ei edes aktiivisesti haluta, koska jotain voisi muuttua. Toisaalta kysymys on myös varovaisuudesta. Postmodernissa kulttuurissa mikään ei ole niin pyhää kuin yksilön intimiteetti. Yksityisyyttä saattaa jo loukata vääränlainen/ylipäänsä minkäänlainen katse vastakkaiseen sukupuoleen hississä. Evakeliointi siinä mielessä kuin esim. Ylioppilaslähetys ja Kansanlähetys sitä harrastivat 1960-luvulla olisi nykyään mahdotonta kunnianloukkaus- ja hengelliseen väkivaltaan liittyvien syytösten vuoksi. Raamattuopistonkin nimi alunperin oli Sisälähetyssäätiö. Nykyään sekin lähinnä keskittyyy viemään sanomaa eri seurakunnissa 5-10:lle uskollisimmalle jäsenelleen. Turvallisuushakuisuuden huipentuma saattaa olla SRK, joka lienee varmuuden vuoksi julistanut 1970-luvun hoitokokousasiakirjat 70:ksi vuodeksi salaiseksi! Tosin en ole varma, lisääkö tämä rauhanyhdistysten rivijäsenten turvallisuuutta olla uskomassa.
Pasi Kauniston ikivihreä ”Koskaan et muuttua saa” liippaa siinäkin mielessä kirkon kuihtuvia herätysliikkeitä läheltä, että Kaunisto oli muistaakseni siviiliammatiltaan hautausurakoitsija. Lopullinen niitti herätysliikkeiden arkkuun saattaa olla epätoivoinen hirttäytyminen seksuaalieettisiin kysymyksiin. Herästysliikeissä kun ei nykyään sen kummemmin välitetä uskosta tai henkilökohtaisesta parannuksesta. Kaikki huomio on kiinnittynyt siihen, mitä tapahtuu 2-4%:n pikkuruisen vähemmistön makuuhuoneissa: usko kohdistuu avioliittoon ja papin sukupuoleen, ei Kristukseen.
Kari-Matti Laaksosella on virkistävä tapa ja taito kärjistää. Ehkä on hyvä todeta kuitenkin, että evankelioimisjärjestöjen aallonpohja näyttäisi ainakin toistaiseksi olevan ohitettu. Kotiseurakunnassani on Raamattuopistolla jokatalvinen nelipäiväinen tapahtuma, joka kokoaa parhaimmillaan toista sataa kuulijaa. Siis yhtä aikaa, Eri päivinä osallistujia on varmaan yhteensä parisen sataa. Kotiseurat kerran kuussa kokoavat myös yllättävän hyvin.
Sama meininki on näkynyt seurakunnan muussakin toiminnassa. Ei eletä lama- tai kriisitunnelmissa.
Evlut Sisälähetyssäätiön nimi muutettiin Suomen Raamattuopiston säätiöksi vasta 1979. Kysymys oli enemmän käytännön syistä kuin linjauksista. Järjestöhän tunnettiin Raamattuopistona ja nimi sekaantui myös silloiseen Sisälähetysseuraan. Tuossa vuosikymmenen vaihteessa tapahtui muitakin toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia, jotka liittyivät myös uuden johtajan, Raimo Mäkelän ajan alkamiseen.
Kansanlähetyksen syntyä oli taas ennakoinut 1960-luvulla useiden evlut-alkuisten lähetysten perustaminen. Julkiset kiistat työmuodoista, kuten lapsievankelioinnista, liittyivät enemmän niihin.
Olisi mukavaa ja hyödyllistä tietää, mitä Kakkurin mielestä juurille palaaminen tarkoittaa? Olisiko se liberaaliteologian hyväksyntää siinä rinnalla, ja samaan syssyyn Paavalin ja muiden haittatekijöiden heittämistä yli laidan? Kysyn siksi, että semmoista täällä palstoilla lukee, ja toisaalta Kakkuri näkee herätysliikkeiden keskittyvän liberaalien vastustamiseen.
Katson asiaa lestadiolaisuutta jossain määrin tuntien. Juuret ovat teologisessa mielessä menneet osaksi perinteiden peittoon, mutta kirkon maallistuminen näyttää aika tavalla lisäävän työntöä ulospäin.
Se on kyllä totta, että herätysliikkeistä on tullut jäsentenvälisiä yhteisöjä. Ulkopuolisia ei joukkoon oikeastaan halutakaan.
Pitäiskö tehdä pieni oikaisu. Mielesätni Afrikan anglikaanikirkot eivät ole menettääneet seurakuntia. Se oli nimenomaan ELCA Amerikassa, NALC:han perustettiin monien ELCAsta irtautuneiden seurakuntien toimesta, ja joitain muita kirkkoja ja osa liittyi Missouriin.
Särkiö otti esimerkin anglikaanisen kommuunion särkymisestä. Monet afrikkalaiset anglikaanit ovat olleet pettyneitä esimerkiksi Canterburyyn, ja tämä kysymys voi repäistä anglikaanien perinteisesti melko vahvan yhteyden rikki, riippuen mitä tapahtuu. Etelän anglikaaneillahan on ollut omiakin yhteisiä kokouksia, vähän kuin protestina pohjois-amerikkaan ja britanniaan, jos oikein ymmärsin.
Kyse ei siis ole afrikan anglikaanien jakautumisesta vaan koko maailmanlaajuisen anglikaaniyhteisön jakautumisesta. Tästä Särkiökin puhui.
Kun kuvaa laajentaa kansainväliseksi, on kuitenkin mielenkiintoista, että kristinuskon muodoista parhaiten pärjäävät teologisesti konservatiiviset. Teologisesti liberalisoituneet kirkot sen sijaan kuihtuvat nopeasti. Teologinen ja eettinen liberalismi näyttää siis olevan lopulta lähinnä väliasema matkalla ateismiin tai agnostismiin.
Myös Suomessa eniten väkeä kerääviä hengellisiä tilaisuuksia ovat rauhanyhdistysten seurat. Suurimmissa kaupungeissakin. Näin Uusi Tie-lehden noin vuosi sitten tekemän tutkimuksen mukaan. Rauhanyhdistysten sunnuntaiseuroihin osallistuu muistaakseni keskimäärin yhtä paljon väkeä kuin kokonaiskirkon messuihin sunnuntaisin. Jos Helsingin Rauhanyhdistykselle tulee sunnuntai-iltana seuroihin, mitenkään kuihtuvalta ja kuolevalta ei toiminta näytä: suuri sali täynnä lähinnä nuoria ja nuoria aikuisia. Veikkaisinkin, että suomalaisesta kristinuskosta sadan vuoden päästä todennäköisimmin hengissä ovat vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuus.
Kakkuri on toki oikeassa siinä, että herätysliikkeiden toiminta on nykyisin enemmän säilyttävää ja puolustautuvaa kuin evankelioivaa ja eteenpäin menevää, ja se on toki ongelma. Itse suosittelisin herätysliikkeille suurta avoimuutta toimintamuotojen ja erityisesti hengellisen kielen uudistamisessa. Samoin toivoisin niiden panostavan entistä enemmän kristinuskon älylliseen apologiaan. Itse teologista sisältöä, myöskään etiikkaa, ei saisi kuitenkaan mielestäni muuttaa, vesittää eikä pinnallistaa.
Joona on oikeassa siinä, että vanhoillislestadiolaisuus on, yleisestä käsityksestä poiketen, yllättävän virkeä herätysliike juuri nyt. Vaaranpaikkoja on nähdäkseni kaksi: ”ekumenia/”yhteistyö muiden konservatiivisten herätysliikkeiden kanssa (erityisesti teologien parissa) sekä se, että perusteellinen tilinteko 1970-lukuun jää sittenkin lopulta tekemättä. Ellei jälkimmäistä tehdä, on SRK (-vanhoillisuus) sadan vuoden päästä sitä, mitä SKP nyt, jos epäpyhä rinnastus sallitaan.
Toisaalta on ehkä niinkin, että koko ”luterilaisuus” voi jäädä alaviitteeksi kristinuskon historiassa. Se taitaa jopa olla todennäköisin vaihtoehto. Luterilaisuudessa on jokin teologinen valuvirhe, en tosin osaa sanoa mikä.
”Luterilaisuudessa on jokin teologinen valuvirhe…”
Käsittääkseni ”valuvirhe” on siinä, että reformaatio, Totuuden etsiminen, on jäänyt kesken. Nyt tieteen löytöjen keskellä pitää uskaltaa arvioida mm. Raamatun luonne uudelleen. Mitkä Raamatussa ovat Jumalan sanoja, mikä aines kenties jotain muuta hyödyllistä, sekin oikein ymmärrettynä? Millainen Jumala on, kun Hän ilmaisi Sanomansa Jeesuksen olemuksessa? Raamatun tekstien profetalisuutta ei tarkastele juuri kukaan, vaikka siten voisi ihmetellä vaikka luomiskertomuksen yhteensopivuutta tieteen kanssa. Liikkeen/porukan/perinteen näkökulmatko lukitsevat mielet.
Käsitykseni on, että Paavali oli tosiaankin Jumalan valitsema ”ase”. Sopiva ”luupää” huolehtimaan uskon leviämisestä soveliaassa historian vaiheessa. Kuitenkin taitaa olla niin, että Jumalan ja siis Jeesuksen rakkauden kohde on Johanneksen asenne ja tapa uskoa. Se ei vain ole riittävän mediaseksiästä, levitäkseen (paitsi ehkä sivistyneessä ajassamme!?) Tämä on kadoksissa, eikä kristinuskossa opita tuntemaan Jumalaa.
Ongelmana näen sen, että ”kirkon viisaus” on yksinoikeudella teologien hallussa, jotka taas on opetettu tarkastelemaan aihepiiriä tieteellisesti, eli Jumalan olemus ja vaikutus sivuuttaen. Jumalasta kiinnostuneen ”teo login” olettaisin tutkivan mitä erilaisempia mm. logisuuteen pyrkiviä näkökulmia, vaikka ne eivät tulisikaan teologilta. Miten kristillisyys voi tutustuttaa ihmiset kiinnostavasti Jumalaan, jos Jumalaa ei haluta ottaa huomioon ja oppia tuntemaan Häntä. Hän on antanut työkalut aikalaistemme herättämiseen, mutta kuka ylittää loukkaantumisensa ym. ja tarttuu haasteeseen?. Johannakselainen evankeliumi vaatii leivitäkseen niitä, jotka lähtevät mukaan syväsukellukseen tuomaan helmet ihmisten näkyviin. Yksin se ei näytä onnistuvan…
Enää ei kehuskellakaan ”piskuisella” laumalla 😉 Noh, ehkä maailmanloppu ei olekaan vielä ihan kynsillä, ehtiihän tuo vielä pienentyä 😉 Tai sitten pitää ettiä vielä pienempi lauma 😉 Tsooh, tsooh, juu, juu; vitsi, vitsi 😀
Tosiasiassa vl-liike ei ole tainnu eikä taida väkimäärältään kovin kasvaa. Ainakin mitä miettii suvareitten väkimäärää, se on pysynyt melko samana vuosikymmeniä.
Osa vl-liikkeen väestä on kuuliaisia liikkeen opetuksille ja käyvät tosi mielellään liikkeen tilaisuuksissa; ne ovat kuin virvoittavia keitaita kuivassa erämaassa heille ja he eivät jäisi mistään hinnasta pois tilaisuuksista. Sairauskin on pahin takaisku ikinä, jos se estää seuroissa käynnin. Tämä porukka on nk. ”vain me” porukkaa, he ajattelevat liikkeen parissa olevan ainoana maailmassa pelastuksen avaimet.
Osa taas liikkeen jäsenistä talostelee liikkeen parissa pelkkä sosiaalisista syistä, tässä porukassa on ihmisiä laidasta laitaan, kristitystä ateistiin.
Osa porukasta käy seuroissa ainoastaan pelon takia. He eivät haluaisi siellä käydä, eivätkä haluaisi olla vanhoillislestadiolaisia, mutta heidän on pakko käydä seuroissa, ettei lähipiiri ala epäilemään sitä, että uskonasiat saattavat olla huonolla tolalla.
Tunnen ihmisiä kaikista mainitsemistani ryhmistä, eli tiedän mistä puhun. Sitä taas en tiedä, kuinka paljon porukkaa kuhunkin ryhmään kuuluu.
Eli josko se kuitenkin on loppuviimeksi piskuinen lauma 😉
Ääps, unohdin mainita yhden ryhmän. Nimittäin liikkeen liberaalimman siiven, joka pitää tiukemman siiven tavoin itseään ainoana oikeana laumana maailmassa/Suomessa/kirkon sisällä/vanhoillislestadiolaisuudessa. Tämänkin ryhmän jäsenistä jotkut ovat houkutelleet mua takaisin liikkeeseen, koska siellä on ”armo ja anteeksiantamus, mutta se ei ole tiukemmalla porukalla, joihin kuuluvat hoitomiehet sun muut suppusuut”.
Joona Korteniemi: ”herätysliikkeiden…. toivoisin niiden panostavan entistä enemmän kristinuskon älylliseen apologiaan. Itse teologista sisältöä, myöskään etiikkaa, ei saisi kuitenkaan mielestäni muuttaa, vesittää eikä pinnallistaa.”
Miten puolustaa älyllisesti, jos herätysliiketeologiassa on monia valuvikoja verrattaessa sitä apostolien oppiin? Liian paljon on herätysliikkeissä sementointia, joka tarkoittaa sitä, ettei ole halua tutkia teologian perustuksia. Luotetaan isien työhön, traditioon, koska se näyttää turvallisemmalta tieltä edetä. Mutta se kuulostaa samalta kiveltä, johon juutalaisuus matkallaan kompastui.
Kari-Matti Laaksonen: ”Luterilaisuudessa on jokin teologinen valuvirhe, en tosin osaa sanoa mikä.”
Kaikissa kristillisissä liikkeissä on valuvikoja, koska ne on rakennettu katolisuuden perustalle.
Luterilaisuudessa on hyvä mahdollisuus päästä eteenpäin siksi, että se on moniääninen, kuten oli alkuseurakuntakin, joka kiivaasti väitellen ja hapuillen etsi suuntaa hellenistisyyden ja juutalaisuuden puristuksessa.
Pahimmat valuviat löytyvät niistä liikkeistä, jotka solkenaan julistavat ei-katolista perinnettään.
Esimerkiksi adventistit ja jehovantodistajat, jotka ovat pelastuskäsityksessään niin perin juurin
ansiosidonnaisia, että kurjaa syntistä ihan hirvittää! Aina on kirkko hampaissa…heillä.
Kai Rauhansanalaisuuskin on vielä kasvun uralla, kuten esikoisuus ja VL?
Ehkäpä tähän kohtaan sopisi myös pari arvioita herätysliikkeiden merkityksestä yhteiskunnallisina vaikuttajina. En ole tähän mennessä koskaan tällä palstalla juurikaan kajonnut puoluepolitiikkaan, mutta yritetään.
Koti, uskonto ja isänmaa. Siinä ovat perinteiset arvot, joita aktiivikristittyjen äänestämät poliittiset puolueet ovat kannattaneet. Varmasti monet ovat alkaneet kysellä tähän liittyviä linjauksia myös kevään eduskuntavaaleihin liittyen. Näitä kyselevä joukko lienee suurempi kuin pelkkä aktiivisen herätysliikeväen kannattajakunta. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee sen, että yhden perinteisin vaihtoehdon Keskustan puheenjohtaja tulee julkisten tietojen mukaan maltillisesta ja yhteistyökykyisestä lestadiolaistaustaisesta herätysliikkeestä. Tällaisen henkilön luotsaama puolue on aivan varmasti kiinnostavampi alussa mainittuja perusarvoja kannattavalle äänestäjäkunnalle kuin vaikkapa nykyisen puheenjohtajan luotsaama toinen porvaripuolue.
Ihmettelyä on herättänyt myös Kokoomuksen nykyisen puheenjohtajan mokat ihmisoikeustyössä. Alalla pidempään mukana olleet kun tietävät varsin hyvin, että yhden ryhmän ihmisoikeuksien ajaminen lähes aina johtaa jonkun muun ryhmän polkemiseen, kuten onkin käynyt. Kestävämpi linja olisi korostaa sitä, että kaikilla on ihmisoikeudet, tässä tapauksessa siis myös herätysliikkeiden kannattajilla.
Vaikka onkin ihmisiä, jotka ovat tietämättömiä siitä, että Kokoomus äänesti yhdessä Tulkaa kaikki –liikkeen kanssa määrärahaleikkausten puolesta, seurataan aktiiviherätysliikeväen keskuudessa nyt myös puolueiden suhtautumista herätysliikkeisiin ja tunnelmat aistitaan herkästi. Kun isoista puolueista siis ainakin Kokoomus on varsin yhtenäisesti ja jossain määrin myös sosiaalidemokraatit toiminut aivan avoimesti suomaisia herätysliikkeitä ja niiden kannattajia vastaan, lienee aika selvää, mihin laariin äänet seuraavissa vaaleissa satavat, tai ainakin minne ne eivät mene. Varovastikin arvioiden näitä herätysliikkeiden äänioikeutettuja aktiivikannattajia seuraavissa vaaleissa on ainakin 200 000 henkeä. Luku voi olla suurempikin.
Kevään eduskuntavaaleihin on enää niin lyhyt aika, että mitään uskottavia käännöksiä näissä asioissa ei liene mahdollista tehdä, mitä nyt voidaan osaa äänestäjiä hämätä hetkeksi kauniilla puheilla. Mutta monia varmasti nämä asiat kiinnostavat.
Korjatkaa, jos tässä on tullut esitetyksi virheellistä tietoa.
Juha Sipilä kuuluu Rauhan Sanalaisuuteen, joka sekin luetaan vanhoillislestadiolaisuuteen, SRK-vanhoillisuuden ohella. Ero tapahtui 1934 paljolti maantieteellisistä syistä johtuen (pienemmältä osin Amerikassa tapahtuviin hajaannuksiin liittyen), opillisia eroja ei suuria juuri ollut/ole. Rauhan Sanalaisuudessa ekslusiivisuus on maltillisempaa, kristittyjä saattaa löytyä myös muualta.
Luullakseni Juha Sipilä pyrkii pitämään lestadiolaisuutensa vaalikampanjan aikana visusti taustalla. Pettääkö Kepu edelleenkin aina, vaikea sanoa nyt kun puolueen johtokaksikko on umpiuskovainen: puoluesihteeri Laaninen opiskelee teologiaa, sporassa tosin.
Kari-Matti Laaksonen:
”Luullakseni Juha Sipilä pyrkii pitämään lestadiolaisuutensa vaalikampanjan aikana visusti taustalla. Pettääkö Kepu edelleenkin aina, vaikea sanoa nyt kun puolueen johtokaksikko on umpiuskovainen: puoluesihteeri Laaninen opiskelee teologiaa, sporassa tosin.”
Olen samaa mieltä. Uskonnollisessa mielessä Rauhansanalaisuus on melkein kirosana SRK -lestadiolaisuudessa, niinkuin kaikki muutkin l-suuntaukset. Saadakseen vl-äänestäjät puolelleen ja heidän tukensa, Sipilän täytyy onnistua pitämään uskonnollisuus taustalla. Mutta poliittisessa mielessä Keskustapuolue on ollut ainoa vl-liikkeen suosittelema puolue 1960 -luvun alusta alkaen. Kepun lisäksi Kokoomus on ollut toinen hyväksytty puolue, tosin senkin äänestäminen on sallittu vain ”pitkin hampain”. Muut puolueet ovat olleet enemmän tai vähemmän kiellettyjä.
Kakkuri:
”Kakkuri puhui aiheesta ”Herätysliikkeitä vai perinneliikkeitä?” Hänen mielestään herätysliikkeissä ei enää yritetä vaikuttaa epäuskoisten ihmisten kääntymiseen, vaan keskitytään vaalimaan perinnettä ja muistellaan menneitä herätyksiä.”
Vl-liikkeessä kyllä kehotetaan puhuttelemaan epäuskoisia aina tilaisuuden tullen, tosin mitään järjestäytynyttä käännyttämistä ei taida missään päin harjoittaa. Suviseurat nähdään tilaisuutena houkutella epäuskoisia ”Jumalan valtakuntaan”.
Minusta vl-liike pyrkii pääsääntöisesti pitämään laumansa koossa, kasvattamaan sitä sisältäpäin, nuhtelemaan tottelemattomia ja saamaan takaisin laumasta lähteneitä. Hoitokokouksia tottelemattomille järjestetään vieläkin ja pienempiä puhutteluita uskossaan epäilyksenalaisille. Ne eivät taida loppua koskaan, sen verran oleellisesta asiasta niissä on kyse liikkeen toimintamalleissa.
Olen samaa mieltä Kari-Matti Laaksonen kanssa siitä, että Juha Sipilä tekee kaiken voitavan peittääkseen lestadiolaistaustansa, kuten on tähänkin asti tehnyt. Lestadiolaisten äänet tulevat kuitenkin Sipilälle. Miksi siis pelotella taviskansalaisia, jotka ovat saaneet mediasta lukea lestadiolaisuuteen kätketystä alistamisen kulttuurista.
Kaksilla korteilla pelaaminen ei ole reilua äänestäjiä kohtaan, mutta politiikassa tarkoitus pyhittää keinot. Mutta mitä se kertoo uskonnollisen taustan vaikutuksesta moraaliin…?
Olin syksyllä eräässä tilaisuudessa, jossa kuulijakunnasta nousi esille ihan valtava huoli siitä, josko maamme päämieheksi nousee jossakin vaiheessa LESTADIOLAINEN. Samaisessa tilaisuudessa kerrottiin, kuinka eräällä paikkakunnalla käytiin vartavasten vilkkaasti äänestämässä kirkkoherranvaaleissa, jotta valituksi ei tulisi vanhoillislestadiolainen pappi. Siellä kerrottiin myös happamin suin, että lestadiolaisuus vaikuttaa jokikiseen ihmiseen Pohjoisessa ja asia koettiin erittäin kirvelevänä ja kipeänä. Itselleni nämä jutut tulivat melkoisena yllätyksenä. Tuli tunne, että moiselle vihanpidolle olisi hyvä tehdä jotain.
Just joo, Tapio. Mitäköhän kirjoittaisit, jos Sipilä Soinin ja Räsäsen malliin pitäisi oikein äänekkäästi esillä uskonnollista taustaansa? Ehkä paheksuisit syvästi sellaista ”uskonnon ja politiikan sekoittamista” sekä ”suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin sopimatonta oman uskonnollisen taustan mainostamista”. Nyt, kun Sipilä ei mainosta uskonnollista taustaansa, sekin on väärin.
Näinhän se menee tässä maassa, joka on niin vuorenvarma omasta ”suvaitsevaisuudestaan”, että on sen vuoksi ja nimissä usein erittäin suvaitsematon.
Jokainen suurempi puolue pyrkii kannatuksen maksimointiin. Suurinpiirtein kaikki herätyskristityt tietävät kyllä Sipilän hengellisestä viiteryhmästä. Sen sijaan on paljon sellaisia liikkuvia äänestäjiä, jotka saattavat paitsi että äänestää kepua, myös pelästyä Sipilän lestadiolaisuutta.Siksi se luonnollisesti pidetään taustalla. Useimmille tosin Rauhan Sanalaisuus ei sano yhtään mitään.
Minusta miljonääri Sipilä vaikuttaa vilpittömältä, sympaattiselta ja suhteellisen rehelliseltä lestadiolaiseksi mammonismin ja muiden syntien vastustajaksi…
Tapio Tuomaala sanoi tuolla aiemmin, että kaksilla rattailla ajaminen on epärehellistä. Olen aiemminkin sanonut, että SRK-lestadiolaiset ovat tässä suhteessa olleet edelläkävijöitä. Heidän vaalitaktiset kuvionsa niin kirkollisvaaleissa kuin kaikissa muissakin vaaleissa ovat olleet aivan omaa luokkaansa. Ehdokkaiden uskonnollinen tausta on häivytetty niin tehokkaasti ja taitavasti, että moni on huomannut vasta jäkeenpäin miten tulikin äänestettyä ihan vahingossa SRK-lestadiolaista ehdokasta. Myös sanomalehti Kaleva on kirjoittanut useasti tästä lestadiolaisten vaalitaktiikasta, mutta jostakin syystä tämä ”vaalitemppu” on havaittu vasta vaalien jälkeen.
Hiljattain viitisenkymmentä pappia julkaisi Kotimaassa julkisen kannanoton perinteisen avioliitto – institution puolesta. Julistuksessa voi aistia ”kehotuksen” pikkuhiljaa varustautua tilannetta varten, jolloin repeämä kirkossa tulee mahdollisesti niin suureksi, että tarvitaan entistä enemmän ”normaaleista” sunnuntaijumalanpalveluksista erottuvia messuja. Joku on tehnyt havainnon, että ”protestilistalta” puuttuvat Raamattuopiston työyhteydessä toimivat papit. Olisiko tässä jonkinlainen viestin poikanen: me haluamme pysyä kirkkolaivassa mahdollisimman pitkään;
” niinkuin piki veneen pohjassa; meitä saa irti raaputtamallakaan” ( ilmaisu, jota aikanaan käytti Uuden Tien pitkäaikainen päätoimittajs Eino J. Honkanen. ).
Joona Korteniemi: ”Nyt, kun Sipilä ei mainosta uskonnollista taustaansa, sekin on väärin.”
En sanonut väärin, vaan etsin motiivia miksi ei mainosta. Jos mainos on hyvä, sitä käytetään äänien kalasteluun. Jos mainos on huono, niin sitä ei esitetä. Sipilän lestadiolaistausta on siis huono mainos, kun sitä ei tahdota esittää. Mitä se kertoo taustasta, jos siinä on salattavaa? Mitä muuta salattavaa on?
Uskonnollinen tausta on ihmisen tärkein motiivi toiminnalle ja suunnalle. Timo Soini ajaa paavin agendaa ja Päivi Räsänen jotain Luther-säätiö helluntailaismuunnelmaa. Kun sen tietää, niin joko äänestää kyseisiä henkilöitä tai on äänestämättä. Se on rehellistä ja avointa ja siitä pisteet Soinille ja Räsäselle.
Sipilän pitäisi tuoda reilusti esiin taustansa, koska se kuitenkin vaikuttaa hänen politiikkaansa, aivan samoin kuin Soinilla ja Räsäsellä.
Kansan poliittinen muisti ei ole kuin se kuuluisia kolme kuukautta. Kestäisi edes pari vaalikautta.
Aivan joutavaa väittää, että Soini ajaa paavin agendaa. Tartkoitushakuista tuo Sipilänkin vakaumuksen pohdinta.
Maassamme lienee ollut monia lestadiolaisia ministereitä ja pääministereitä ennenkin, eikä se ole vienyt
Suomea turmioon.
Miksi Sipilän pitäisi mainostaa sitä, että hänen lapsuuden kotinsa on rauhansanalainen tai että hän kenties käy Rauhan Sanan seuroissa joskus. http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/sipila-linjasi-suhdettaan-lestadiolaisuuteen/594972/ .Suuri osa poliitikoista kuuluu evl. kirkkoon, pitäisikö se aivan erityisesti nostaa esiin? Jutta Urpianen kulki puoluejohtajana risti kaulassaan. En muista, että se olisi nostettu vaaliteemaksi, kyseessä on ollut henkilön ns. yksityisasia, ei puoluejohtajan ominaisuus. Niinistö on puhunut Jumalan siunauksesta Suomen kansalle puheissaan. Onko ateisti ainoa kelvollinen poliitikoksi tai puolueen puheenjohtajaksi? Toki ihminen on kokonaisuus. Hänen arvomaailmassaan ei kristinuskon arvomaailma ole silloin poissa, mutta miksi Sipilän osalta täällä tätä asiaa nostetaan esiin? Tuntuu sille, että häneen halutaan siirtää negatiivinen suhtautuminen, mikä kohdistuu toisiin herätysliikkeisiin. Selvennykseksi, että en ole keskustapuoluelainen. Kyse on minusta siitä, saako poliitikolla olla kristillinen vakaumus tässä maassa, vai onko jo vapaa-ajattelijoiden ajama aatemaailma lyöty niin syvälle, että vain ateisti ja ateismi kelpaa kansakunnan johtoon tai yrityselämän huipulle.
Leena Viilo: ”Kyse on minusta siitä, saako poliitikolla olla kristillinen vakaumus tässä maassa, vai onko jo vapaa-ajattelijoiden ajama aatemaailma lyöty niin syvälle, että vain ateisti ja ateismi kelpaa kansakunnan johtoon tai yrityselämän huipulle.”
Jos poliitikko uskonnolliseen vakaumukseensa luottaen jättää hommat kiperässä tilanteessa ”Herran haltuun” ja paiskaa hanskat tiskiin, tai jos poliitikko asettaa Raamatun säännöt ja määräykset maallisen, demokraattisesti säädetyn lain edelle, liikutaan totisesti vaarallisilla vesillä. Vakaumukseltaan uskonnoton poliitikko maan johdossa takaa ainakin rationaalisen ja realistisen tavan (ilman henkiolentoja) suhtautua asioihin tiukoissakin tilanteissa ja lainsäädäntö pysyy demokraattisena sen sijaan, että se muuttuisi teokraattiseksi sharia-lain kaltaisine raamatunlakeineen.
Edellä olevalla kommentillani en tarkoita sitä, etteikö poliitikolla saisi olla kristillistä vakaumusta, kunhan uskontoa ei sotketa poliittisiin, kaikkia kansalaisia koskeviin johtamishommiin.
Voisiko Suomen pääministeri olla harras islaminuskoinen???
Edellä oleva piti olla: ….en tarkoita sitä, etteikö poliitikolla saisi olla kristillistä vakaumusta. Saa tietysti vapaassa maassa, kunhan uskontoa ei sotketa poliittisiin, kaikkia kansalaisia koskeviin johtamishommiin.
kimmo wallentin,
kun aletaan valikoida ehtoja siitä, minkälainen vakaumus saa olla kenelläkin, tässä ortodoksikirkon sivulta kopioitu periaate, joka on myös oman vakaumukseni mukainen poliittisesti sitoutumattomia vapaamuurareita lukuunottamatta:
”Ortodoksisen kirkon perinne suhtautuu yksiselitteisen kielteisesti papiston jäsenten politiikkaan osallistumiseen. Kirkon alkuvuosisatoina (200–600 -luvulla) muotoutuneet ortodoksisen kanonisen oikeuden periaatteet nojaavat papin vihkimisessä olevaan ajatukseen sitoutumisesta Kristuksen seuraamiseen. Ortodoksisen perinteen mukaan papiston jäsen on vihitty vain Kristuksen palvelijaksi.
Pappi on esikuvansa mukaisesti kaikkien palvelija, eikä tämän vuoksi voi olla minkään erityisen yhteiskunnallisen ryhmän edustaja. Saman periaatteen vuoksi papeilta kiellettiin jo varhain kuuluminen myös vapaamuurareihin tai muihin salaseuroihin. Yhteys Kristuksen esimerkkiin näkyy myös siinä, että papit eivät saa edelleenkään kantaa asetta. Nämä periaatteet on kirjattu kahteen 400-luvulla koottujen Pyhien apostolien sääntöihin.”
Tuula
Mielestäni ortodokseilla on ihan hyvät periaatteet. Isä Mitroa ne eivät tietysti koskaan koskeneet. Taisi olla kylläkin hyllytettynä papin hommista kananlennoksi jääneen poliitikonuransa ajan.
Kansanedustaja ja puoluejohtaja Juha Sipilä ei ole mitenkään peitellyt rauhansanalaista* taustaansa. Muutenhan mekään emme siitä täällä tietäisi kirjoitella. Hän on kertonut siitä yhtä avoimesti kuin muutkin poliitikot omastaan ja toisaalta vain sillä painoarvolla, mikä sille kuuluu – ei yhtään sen enempää.
Nykyisillä valtakunnantason poliitikoilla on monenlaisia maailmankatsomuksellisia, aatteellisia ja uskonnollisia taustoja. Niitä tärkeämpää on kuitenkin se, millaista politiikkaa he yhdessä toisten kanssa ajavat. Yksin ei paljon vaikuteta, ja yhden ihmisen taustat vaikuttavat sitäkin vähemmän.
Kun kirjoittelemme julkisesti henkilöistä, tehkäämme se asiallisesti, vaikka kyseessä ovatkin julkisuuden henkilöt.
*) yhteen ja pienellä.
Henk.koht tarkoitukseni ei ole ollut missään tapauksessa kritisoida sen kummemmin Juha Sipilää, Keskustapuoluetta kuin lestadiolaisuuttakaan. Itseasiassa toivoisin, että muutaman kuukauden kuluttua pääministerin nimi nimenomaan olisi Juha Sipilä, ja erityisesti ulkopoliittisista syistä. Edellinen lestadiolainen pääministeri taisi olla Kekkosen luottomies Martti Miettunen ja hyvin meni silloinkin.
Laskeskelin samaa, että viimeisin pääministeri oli Miettunen. Viimeisin ministeri taas taisi olla Tapani Tölli. Tosin yhdellä nykyisistä ministereistäkin on tausta lestadiolaisuudessa, mutta hän ei ole pitänyt sitä julkisena asiana. Ja niin saa toki tehdäkin.
Kari-Matti Laaksonen:
”Henk.koht tarkoitukseni ei ole ollut missään tapauksessa kritisoida sen kummemmin Juha Sipilää, Keskustapuoluetta kuin lestadiolaisuuttakaan.”
Sama täällä. On erittäin todennäköistä että Juha Sipilästä tulee seuraava pääministeri. Toisin kuin Kari-Matti, itse arvostan Sipilässä enemmän hänen bisnesosaamistaan, jota Suomen talous nyt eniten tarvitseekin. Ulkopolitiikasta Sipilällä ei ole aiempaa kokemusta.ja tämä itseäni hieman epäilyttää. Ja sitäpaitsi Sipilän uskonnollinen tausta Rauhan Sanan piiristä on sentään paljon lähempänä aitoa lestadiolaisuutta kuin mitä SRK-lestadiolaisuus on ollut 1960-luvun alun jälkeen. Näen tämän pelkästään myönteisenä asiana.