Olen huomannut, että elämässä yksi isoimmista virheistä on väärien ihmisten kuunteleminen. Jos nimittäin kritiikittä otat neuvoja keneltä tahansa, olet ennemmin tai myöhemmin syvällä suossa. Esimerkiksi varkaalta tuskin kannattaa kysyä eettisiä ohjeita tai huonokuntoiselta urheiluvinkkejä. Paljon vaikeampia tilanteita ovat kuitenkin ne, kun joku läheinen ihminen yrittää ohjeistaa siitä, millainen toisen tulisi olla. Siinä voidaan pahimmillaan tehdä syvääkin väkivaltaa – joko pahantahtoisesti tiedostaen tai hyvää tarkoittaen ja tiedostamatta. Joskus tosin epätäydellisetkin neuvot voivat olla paikallaan, jos parempaa ei ole saatavilla.
En tietenkään ole itsekään huonojen neuvojen saamisesta tai vastaanottamisesta vapaa. Olen varmasti elämäni aikana ja etenkin naiivin nuorena antanut hyväntahtoisesti neuvoja, jotka eivät ole olleet hirveän hyviä. Kun muistelen noita hetkiä, pohjimmainen syy huonojenkin neuvojen antamiseen on ollut oma hybris eli ylpeys sekä pätemisen tarve sekä auvoinen tietämättömyys omista kyvyistä. Toisaalta olen kuunnellut neuvoja ihmisiltä, joita ei todellakaan olisi kannattanut kuunnella. Kuinka sokea ihminen voikaan olla?
Oikeastaan nykyään ajattelen jopa niin, että ns. pätemisen ja väkisin annettujen neuvojen sijaan on erittäin tärkeää tiedostaa ja meditoida omaa pienuuttaan paljon mahtavampien voimien eli esim. Jumalan ja universumin edessä. Samoin huonojen neuvojen sijaan on paljon mielekkäämpää pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen ihmisten kanssa heistä aidosti kiinnostuen ja heiltä oppien. Mieluummin olen koko elämäni jatkuva uuden oppija kuin sementtiin valettu mestari. Eikä ns. sementtiin valettu mestari oikeasti edes ole mikään mestari juurikin sen takia, että hän pyrkii jatkuvan oppimisen sijaan pitämään statuksestaan kiinni ja antamaan ylhäältä päin neuvoja. Valitettavasti usein liian ylpeä ego saa auktoriteettiasemassa olevasta ihmisestä vallan.
Kaikkein parhaimmat tuntemani opettajat ovat kuitenkin ylhäälle asettumisen sijaan nöyriä uuden tiedon edessä, tiedostavat omat hyvät ja pahat puolensa sekä haluavat jatkuvasti kehittää osaamistaan ja aidosti auttaa muita ihmisiä. He ovat todellisia mestareita.
Oman pienuuden, kykyjen tai vaikkapa älyn ja hyvyyden rajallisuuden tunnistamisessa ja ennen kaikkea tunnustamisessa on myös jotain hyvin vapauttavaa. Aito nöyryys ja uteliaisuus nopeuttavat oppimista sekä avaavat maailman ja oman elämänkin jatkuvalle ja kiehtovalle seikkailulle. Maailma itsessään on niin kiehtova paikka, että pelkästään sen kuunteleminen ja tutkiminen tarkkaan on äärimmäisen antoisaa.
Ehkäpä Jumala on luonut maailman myös meidän seikkalujamme, uteliaisuuttamme ja tutkimistamme varten?
Eivätkö hyvät neuvot ole itsessään hyviä, antoipa niitä sitten kuka tahansa?
Kyllä ehdottomasti!
”Väärät” ihmiset (ketä ne on ?) antavat oikeita vastauksia vääriin kysymyksiin ja vääriä vastauksia oikeisiin kysymyksiin. Itse sitten valitsee.
Mutta tuo juuriKIN ?
Jeps ?
Blogisti mukavasti sivuaa tai jopa tarkoituksellisesti puhuu Ihmistä sivuavasta sielunhoidosta mitä sitäkään ei voi erottaa Ihmisen fyysisestä kuntoisuudesta.
Hyvän ystävän, jopa vieraan Ihmisen neuvo voi joskus olla jaksamisen kanssa paikalleen sattuva.
Fyysiseen asiaan tulevat neuvot ja apu ovat hyviä kun neuvon antaja lähtee mukaan asiaan. Kummosta asian ei tarvi olla, yhteinen kävelyhaaste on hyvä, ja suorituksen ei tarvitse olla pitkäkään. Hyvä on kun asiasta tehdään toistuva tapahtuma.
Sielunhoito sivuaa edellistä kun tekeminen etäännyttää vaivaa aiheuttavasta.
Kirkollisessa yhteydessä ”hyvät neuvot” Ihmisen auttamisessa tarkoittavat ymmärtämystä 3.n, 4,n tapaamisen jälkeen tiennäyttöä Ihmisen ottamaan vaikeudet käsiinsä tehdä välttämättömin haasteissaan ja hyväksymään se mihin enää ei voi vaikuttaa.
Psykologien toimenkuva hyvien neuvojen antajana saattaa olla harhaankin johtava. Hehän ovat kitsaita neuvojaan antamaan.
Totta. On varmasti niin, että pappinakin tulee neuvottua enemmän sielunhoidossa kuin psykologi, mutta papin työ on muutenkin enemmän kantaaottavaa ja usein ihmisiä myös kiinnostaa papin omat näkemykset asiasta.
Niin, tämä kitsaushan syntyy ammatin työasiasta jolloin etusijalla on puheille tulleen oma ymmärrys elämänsä tilanteesta.
Työnohjauksen asia kuuluisi myös tähän ”hyvien neuvojen” asiaan.
Onko esimerkiksi tutkittu miten usein työnohjauksen käyntikertojen määrä asiakasta kohti ylittää kymmenen tapaamiskertaa seurakuntiemme kustantamana.
Kun kymmenellä tapaamisella ei löydy mahdollisuutta katsoa vaivan aiheuttaa tarkemmin ei se sitten ole löytyäkseen. Toki vaiva sitten ei välttämättä ole työyhteisön vaiva.
Hyvän ohjauksen kysymykseen liittyy myös se vieläkö Helsingistä löytyy Ihmistä joka tulee ”terapoimaan” työyhteisöasiassa kaikkia seurakunnan työntekijöitä yhteisissä haasteissa työnohjaajana.
Oliko hänellä jotakin korkeampaa tietoa, statusta, saamansa korvauksensa perusteeksi.
Hyvien neuvojen ongelma on siinä usein siinä , ettei niitä oteta vastaan. Ihmiset eivät vain jostain syystä halua uskoa sitä, että heidän suuriin ongelmiinsa voisi olla yksinkertaisia ratkaisuja.
Pekka: ”Hyvien neuvojen ongelma on siinä usein siinä , ettei niitä oteta vastaan.”
Halukkuus vastaanottaa toisten ihmisten tarjoamia neuvoja riippunee kai hyvin suurelta osin siitä kuka, millä kokemuksella ja kompetenssilla niitä yrittää antaa. Varsin merkittävää neuvojen vastaanottamishalukkuudessa on myös se, kenen mielestä tarjottavat neuvot ovat hyviä ja kenen mielestä taas varteenotettavaksi kelvottomia.
”Aina kun neuvot jotakuta, neuvo kuulijasi epäilemään ”hyviä neuvoja.”
— Filosofi José Ortega y Gasset