Moni naispuolinen seurakuntapappi väsyy liialliseen byrokratiaan, määrättömään kokoustamiseen, strategiapalavereihin ja siihen, että tärkeimmälle työlle, ihmisten kohtaamiselle, ei riitä aikaa. Nämä naiset ovat hakeutuneet opiskelemaan psykoterapiaa ja seurakunnallinen sielunhoito on muuntunut yksityispraktiikan psykoterapiaksi. On kiintoisa havainto, että vaikka näillä aktiiviseen kuunteluun perustuvilla auttamistavoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä, niin sielua tahtoo sananmukaisesti kumpikin työntekijäryhmä hoitaa.
Oheiset pohdintani perustuvat KotimaaPron uutiseen, josta saksin haarukkapaloja kommentoitavaksi:
– Seurakuntatyössä ihmisten kohtaamiset jäävät usein lyhytaikaisiksi. Monesti toivoin, että olisi enemmän mahdollisuuksia auttaa ihmisiä heidän surujensa tai kipujensa kanssa. Siihen tarvitaan enemmän aikaa kuin papin työssä yleensä on.
RR: Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, mutta silti kaiken uhallakin sanon tämän: Seurakunnissa lehtorin viroista luopuminen oli suuri erehdys. Opetuksen taso putosi oitis, oheni lähes olemattomiin, kun lehtorien virat muutettiin papinviroiksi.
No, tulihan tietysti lisää väkeä kasuaaleja hoitamaan, mutta lehtoraatin perusidea oli siinä, että näillä seurakunnan opettajilla oli arkena aikaa kohdata monenlaisia ihmisiä. Virkavaljaat eivät olleet niin tiukat kuin jumalanpalveluselämää hoitavilla kollegoillaan. Käsitykseni (ja muistini) mukaan lehtorit pitivät seurakunnissa monenlaisia piirejä eri elämäntilanteissa oleville ihmisille.
– Väsyin olemaan kokoaikaisesti mukava. En ole kovin hyvä muistamaan suurta määrää ihmisiä ja siksi selvästi rajattu työ sopii paremmin. Terapiassa tapaamiset antavat raamit, joiden sisällä työskennellään.
RR: Terapiaan erikoistuminen auttaa varmasti rajaamaan työtä, mutta kokopäivätoiminen terapoiminen ei ole ainakaan minun juttuni. Sellaista kestäisin yhden päivän viikossa. Seurakuntatyössä sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista, joten työ ei pääse tulemaan tylsäksi tai yksinäiseksi.
Kun aloittelin uraani, silmissäni siinsi kaukainen tavoite päästä joskus perheneuvojaksi. Silloin tuo erityistyömuoto nautti suuren suurta arvostusta, kun mukaan pääsivät vain harvat ja valitut. Tänä päivänä näyttää siltä, että tuo entinen valiojoukko onkin gloriansa suhteen joutunut nykykirkossa miltei marginaaliin. Työn tärkeys on pysynyt edelleen vakiona, mutta kirkon sisällä neuvojiin suhtaudutaan miltei kuin mihin tahansa rupusakkiin, kuten muuan nyt jo eläkkeellä oleva tuttu perheneuvoja minulle totesi.
Muuan pappi kertoo, että suurin osa asiakkaista tulee hänelle siksi, että he tietävät hänen olevan pappi. Eikä hän olisi sellainen terapeutti kuin on ilman kahtakymmentä pappisvuottaan.
RR: Pappi-terapeutilla on edelleen käytössään Sana, rippi, synninpäästö ja alttarin sakramentti. Hänen maallisella kollegallaan ei näitä työkaluja ole, vaan asioitten vatvominen jatkuu pahimmillaan vuosikausia. Kun ihmisen yksi sisäinen likakaivo tyhjennetään, alta löytyykin jälleen uusi kansi – ja jälleen uusi…
Anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen taito on asia, joka seurakuntalaisille tulisi opettaa jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Anteeksipyyntö on jotakin aivan muuta kuin arkipäiväinen tokaisu Sorry tai armeijan vastine Korjaan!
Papin työssä parasta olisi ihmisten kanssa oleminen, mutta siihen ei ollut tarpeeksi aikaa. Kirkko on varsin sisäänlämpiävä organisaatio, jossa on paljon osaamista ja lahjakkuutta. Ihmisten lahjat jäävät usein vähälle käytölle.
RR: Paavali puhui siitä, että kukin voi palvella seurakunnassa omilla lahjoillaan. Meillä luterilaisessa kirkossa vapaaehtoiset voisivat mielestäni varsin kernaasti palvella myös omalla ammattitaidollaan, ei vain kahvinkeittäjinä tai kolehdinkantajina.
– Vertailu messussa käynnin ja perheneuvonnan tarpeen välillä kertoo karusti, kumman ihmiset kokevat tarpeellisemmaksi.
RR: Kun perheneuvojan luokse on useitten kuukausien jonot, niin on varsin todennäköistä, että kun aika lopulta löytyy, se tuleekin pariskunnan tai perheen kannalta liian myöhään. Enää ei ollakaan korjaamassa mitään vaan lopettamassa suhdetta.
Vuosia sitten Helsingin seurakuntayhtymän perheneuvojat kääntyivät aivan livenä seurakuntien puoleen kysellen, voisivatko nämä olla mukana ennaltaehkäisevässä työssä tai auttamassa perheneuvonnan pitkien jonojen purkamisessa. Myötätuntoa kyllä herui, mutta harvalla seurakuntapapilla on ilman erityisjärjestelyitä mahdollisuutta saati kykyä antaa työpanostaan tälle jalolle työmuodolle, jolla on Suomessa ikää jo 70 vuotta.
Mitä taas tulee siihen, että messun mieli ja perheneuvonnan tarve jotenkin rinnastettaisiin, niin ainakin meillä Helsingin Vanhassa kirkossa on jo useamman vuoden ajan tehty määrätietoisesti työtä sen eteen, että messukokemus olisi rakentava, hoitava ja familiääri. Tähän antaa mahdollisuuden se, että Vanha kirkko ei enää ole seurakunnan pääkirkko.
Oma kokemukseni on, että ilmapiiri messussamme on vapautunut, iloinen. Vertailukohtaa minulla on asiasta 35 vuoden ajalta. Jos et usko sanaani, niin toki olet aina tervetullut sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä klo 10 tarkistamaan tilanteen.
Kuvateksti: Olemme Vanhassa kirkossa varautuneet siihen, että messuväki lisääntyy. Siksi olemme pystyttäneet kirkon edustalle tällaisen teltan kesäkokouksia varten.
Himasin raketti-iskut Israeliin ovat ilman muuta tuomittavia , vaikka niissä ei ole tietojen mukaan sattunut yhtään ihmishengen menetystä..
Israelin vastatoimenpiteet ovat aivan luonnollisia. Kysymys on kuitenkin siitä, ovatko ne mittasuhteiltaan ihmisarvon mukaisia. Lähes 200 ihmistä, lapset mukaanluettuna, on kuollut. Toista tuhatta ihmistä vaatiin ehdotonta sairaala hoitoa ja kaikkiaan yli 10000 on joutunut jättämään kotinsa. Aineelliset tuhot. Uusi sijaintu YK.n pakolaisjärjestön suojassa ei sekään ole turvassa Israelin hyökkäyksiltä. Gazan alueelta ei ole poispääsyä. Jne.
Mielestäni Israelin toiminta on täysin ylimitoitettua ja vastoin kaikkia ihmisarvostuksen käsityksiä. Näyttääkö kirkon opin valitsema Jumalan kansa Jumalan tahdon ? Se on erittäin kaukana Jeesuksen vahvistamasta Jumalan ihmisarvostuksesta.
On todella positiivistä, että kirkkojen kansainvälinen katastrofityön verkosta on aktiivisesti lähtenyt liikkeelle. Toivottavasti YK tulee myös jämerästi puuttumaan vaikka sillä ei ole oikein ollut mitään vaikutusta Israelin toimintaan . Esim. asutuspolitiikka.
Reino Suni: ”Himasin raketti-iskut Israeliin ovat ilman muuta tuomittavia , vaikka niissä ei ole tietojen mukaan sattunut yhtään ihmishengen menetystä..”
Hamasin raketti-iskuissa (joita on suoritettu taas tuhansittain viime aikoina) ei ole kuollut ihmisiä koska Israelilla on kallis high-tech puolustusjärjestelmä sekä pommisuojia joka puolella. Gazassa ei taida olla kumpiakaan. Hamasin terroristit eivät itse asiassa lainkaan välitä palestiinalaisista siviiliuhreista sillä ne tuovat Hamasille sympatiaa ja ennen kaikkea Israelille vihamiehiä. Siviiliuhrien ikävä määrä Gazassa johtuu myös siitä, että Gaza on erittäin tiiviisti asutettu sekä siitä, että Hamas käyttää ihmiskilpiä, eli piilottaa ammusvarastoja, sotilaita yms. siviiliasetuksen sekaan. Näin on ollut jo pitkään. Eivätkä ne Gazasta ammutut, tarkoituksella siviilikohteisiin suunnatut raketit muuten mitään ilotulitteita ole.
Näyttää yleisesti ottaen siltä, että kaikilla muilla valtioilla on oikeus puolustaa omaa maataan paitsi Israelilla. Miksiköhän? (Off topic: Toki Venäjän mielestä Venäjän naapurivaltioilla ei ole oikeutta omaan puolustukseen sillä ne uhkaavat – eivät Venäjää – vaan Venäjän laajentumispyrkimyksiä.)
Israel ei käy sotaa palestiinalaisia vastaan vaan niitä (islamistisia) terroristijärjestöjä vastaan jotka uhkaavat sen kansallista olemassaoloa. Nämä samaiset järjestöt uhkaavat maailman mittakaavassa myös länsimaista demokratiaa ja sen mukanaan tuomia arvoja ja haluavat korvata ne islamilaisella kalifaatilla. Siksi onkin outoa miksi länsimaissa on niin paljon niitä jotka tuomitsevat demokraattisen valtion (Israel) itsepuolustuksen ja osoittavat sympatiaa tällaisille terroristijärjestöille. Suurimpia kärsijöitä ovat varmasti palestiinalaiset siviilit joille Hamas ja vastaavat aiheuttavat paljon kurjuutta. Ja jos joku niin Israel itse välittää siviiliuhreista. Myös palestiinalaisista. Juuri siviiliuhreja välttääkseen Israelin armeija usein ennen hyökkäystä varoittaa siviilejä siitä että ”kohta ropisee, kannattaa poistua alueelta”. Mikä muu armeija maailmassa kertoo etukäteen mihin se aikoo iskeä?!
Mitä tulee YK:hon jota aina huudetaan apuun. Se ei ole demokraattinen elin vaikka tarpeellinen onkin. Suuri osa YK:hon kuuluvista maista on diktatuureja tai erityyppisiä roistovaltioita joita kiinnostaa vain oma etu eikä maailmanrauha tai universaalit ihmisoikeudet.
Kannattaa niin ACT Allianssin kuin muidenkin (kristillisten) järjestöjen miettiä kaksi kertaa ennen kuin lähtee kansaivälisen politiikan näyttämölle. Ja jos lähtee niin mille puolelle ja miksi.
Israelin reaktiot sitä kohdistuvaa väkivaltaa vastaan eivät ole kenellekään yllätys. Vuonna 2006 Libanonin Hezbollah aloitti sodat tuhoamalla israelilaisen rajapartion ja varastamalla kaksi ruumista. Hamas teki vastaavan tempun teloittamalla suunnitellusti kolme nuorta miestä. Samoin jo tätä ennen jatkunut rakettituli oli suunnitelmallista provokaatiota Israelin suuntaan.
Jos Suomeen ammuttaisiin jatkuvasti raketteja, niin kyllä kansan hermo kiristyisi ja poliitikoilta vaadittaisiin kovia otteita. Hamas on viime aikoina kehottanut ihmiskilpien käyttämiseen ja hylännyt monella tavalla sodan oikeussäännöt. Valitettava todellisuus on se, että sotilasoperaatiota tiheään asutussa Gazassa ei voi tehdä ilman siviiliuhreja – etenkään, kun Hamasin toiminta on järjestetty siviiliasutuksen keskelle tietoisesti ja tarkoituksella.
Olisiko oikea vaihtoehto se, että annettaisiin Hamasin jatkaa rakettitultaan? Ongelma on se, ettei kansainvälinen painostus Lähi-Idän terroristijärjestöjä vastaan ole riittävää. Juuri niiden harjoittama alituinen väkivalta on mielestäni suurin ongelmakysymys. Juuri se aloitti tämäkin konfliktin. Vaikka syitä on löydettävissä paljon historiasta, niin väkivalta on juuri se, joka provosoi kytevän hiilloksen ilmiliekkiin.
Suosittelen seuraamaan IDF:n blogia: http://www.idfblog.com/
Ko. blogissa on aika hyvin tuotu esille se, miksi siviiliuhreja tulee. Hamas ampuu raketteja ym. siviiliasutuksen keskeltä suojatakseen omaa toimintaansa.
Vaikea tilanne kaiken kaikkiaan. Toisaalta jos Hamas lopettaisi jatkuvat puhtaasti siviilikohteisiin kohdistetut raketti-iskut, niin samalla loppuisi Israelin iskut Gazaan, jossa kuolee valitettavasti ihmisiä, myös siviilejä. Hamasin on ”pakko” toimia siviilien keskellä, koska jos sillä olisi puhtaasti sotilaallisia pisteitä, niin ne olisi helppo tuhota. Israel tuskin voi istua kädet taskussa, niin kauan kuin raketteja ammutaan, vaikka ne ammuttaisiin siviiliasutuksen keskeltä.
Keskustelussa unohtuu usein, että vaikka palestiinalaisten ja israelilaisten etujen mukaista olisi saada rauha, niin Hamasia tukevien muiden arabitahojen kannalta jatkuva ”pyhä” sotatila heidän ikuista viholliista, Israelia, vastaan saattaa olla parempi asia kuin rauha. En tosin ymmärrä Israelin siirtokuntapolitiikkaakaan, mutta ei se oikeuta Hamasia tekemään siviilikohteisiin tähdättyjä raketti-iskuja.
Kansainvälisen painostuksen soisi koskevan yhtälailla Hamasia kuin Israelia.
Tietysti rauhantahtoa tarvitaan molemmilta osapuolilta, mutta miksi sitä odotetaan usein yksipuolisesti nimenomaan Israelilta?
Nytkin Israel oli valmis tulitaukoon, mutta Hamas ei ollut.
Seurakuntalainen.fi sivusto kertoo, kuinka härskisti Hamas-terroristijärjestö painostaa gazalaissiviilejä ihmiskilviksi:
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/ulkomaat/4731/hamas_painostaa_gazalaissiviileja_ihmiskilviksi
Hamas näyttää nimenomaan haluavan siviiliuhreja, Israel sen sijaan koettaa välttää niitä viimeiseen asti. Kumpikohan osapuoli arvostaa ihmiselämää enemmän?
Israelin pääministerinä vuosia sitten toimineen Golda Meirin kerrotaan sanoneen aikoinaan:
Sitten vasta rauha on oikeasti mahdollinen palestiinalaisarabien ja Israelin välillä, kun palestiinalaiset rakastavat enemmän lapsiaan, kuin vihaavat Israelia.
Pentti Alinille tiedoksi: Israelin juutalaiset eivät ole arabikysymyksen suhteen yksimielisiä ollenkaan. On myös juutalaisia, jotka ovat rauhan kannalla ja taistelevat sellaista jyrkkää islamofobiaa vastaan, jota tälläkin sivulla esiintyy ( en nyt mainitse erään järjestön nimeä)!
Jos mainitsee tapahtuneet tosiasiat, on kysymys islamofobiasta vai?. Ja vihjaileminen on aika ikävää. Mielestäni se on sivustolla kielletty.
Samasta Pyhä Byrockratius-aiheesta puhuu haastattelussaan myös muuan tunnettu
kirkolliskokousedustaja, varmaankin tuskastuneena siitä, että pitkään suunniteltu rakenneuudistus äänestettiin nurin: Johannes Iäs kirjoittaa uutisessaan:
”Pirjo Ala-Kapee-Hakulinen on tehnyt vaikuttavan uran ministerinä, kansanedustajana, maaherrana ja kaupunginjohtajana. Tällä hetkellä hän on Vantaan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja istuu myös kotiseurakuntansa Vantaan Rekolan seurakuntaneuvostossa.
Hänen mielestään kirkko tuhlaa liikaa energiaa hallintoon. Aivan liian paljon pidetään pitkiä kokouksia ja kohdataan kasvokkain, kun asiat voisi hoitaa nopeasti.
– Varsinaista työtä eli julistustyötä pitäisi tehdä kasvokkain.
– Hallinto syö valtavasti voimavaroja. Kun ryhdyin kirkolliskokousedustajaksi, ajattelin, että täällä voisi tehdä jotakin, mutta täällä on niin vanhat työmenetelmätkin. On ikävää, kun nuoretkaan papit eivät aseta kyseenalaiseksi hallinnollisia työtapoja, joita muissa organisaatioissa on jo ajat sitten tehostettu, hän sanoo.”
Ruttopuistosta kuulee aina viisaita. Rovastia pitäisi kuunnella enemmän myös seurakuntaelämän kehittämisseminaarissa, jos sellainen on.
Hallinnon paljoudesta puhumista aina hämmästelen. Kirkkoherroilla sitä tietenkin on, ja heillä seurakuntahallinnointi on oma ammattinsa ja taitonsa. Mutta tällainen tavallinen rivipappi ei juuri kokouksiin joudu. Kerran puolessa vuodessa käy torkkumassa työntekijäkokouksen takapenkissä. Aikaa jää ihmisten kohtaamiseen, jos on kohdatakseen.
Messusta ruttopuistolainen kirjoittaa lämpimästi ja oikein. Ei messut kaikkialla pode osallistujakatoa. Eivätkä ne kaikkialla ole muodollisia, jäykkiä ja kylmiä. Jo naapuriseurakunnat viiden kilometrin välein saattavat olla aivan erilaisia messujensa suhteen.
Hannu Lauerma kirjoittaa (Duodecim 2006) kirjassaan:
”Psykoterapia on arvokasta toimintaa, ja siihen saa kuulua tukea antavia suggestiivisiakin elementtejä. Toivon ja ymmärryksen luominen tai ainakin ongelman hallintaa helpottavien käsitteiden tarjoaminen eivät ole halveksuttavia keinoja auttaa, sillä elämä ja ihmismieli on edelleenkin elämyksellisesti lähinnä mysteeri.
Jos terapeutti on vuorenvarma uskossaan, hyvin harva potilas päätyy väittämään hänelle vastaan. Itseluottamus itsessään tekee vaikutuksen laumaeläimeen. Kummallista olisi jos ei tekisi, sillä on äärimmäisen harvinaista, että aikaa ja rahaa tultaisiin käyttämään ilman jonkinlaista paranemisodotusta…”
Lauerman kirjan nimi on muuten
HUIJAUS
Rohkaisua, johdattelua, psykoterroria
Jotenkin minusta tuntuu, että kaimani on Skepsiksen mannekiini…